Kävin viime viikolla taas Orionissa pitkästä aikaa. Kyseessä oli siis Pasolinin klassikkofilmatisointi Oidipus. Kaverin tuotannosta minulla on jonkinlaisia muistikuvia (ilmeisesti jonkin sortin itsesuojelumekanismi on pyrkinyt työntämään elokuvien jättämät jäljet johonkin mielen pohjimmaisiin perukoihin - toisaalta millään norsun muistilla minua nyt ei ole siunattukaan) trilogy of lifen kepeistä irstailuista Decamerone, Canterburyn tarinat ja Tuhat ja yksi yötä sekä täysin käsittämättömästä revittelystä Salo - Sodoman 120 päivää. Keväällä Orionissa esitetyn Matteuksen evankeliumin missasin suureksi harmikseni.
Oidipus näyttäisi Pasolinista puhuttaessa sijoittuvan luokkaan kesyä kamaa. Isänmurha ja äidin kanssa naiminen nyt vain tuntuvat melko tervehenkisen nuorukaisen toiminnalta Salon vanhojen likaisten miesten puuhia peilatessa. Ihmisluonnon pimeän puolen kuvailun lisäksi Pasolinilla näyttäisi olleen mieltymys klassikkokertomusten tuomisessa valkokankaille. Ja mikäs siinä, hienoa, että merkkiteokset avautuvat tällaisillekin, joiden kotona ei luettu Sofoklesta iltateellä (iso ruuvihan siitäkin olisi löystynyt tietty).
Sillä, täytyy tunnustaa, Oidipuksen tarinastakaan tuttua ei tälle tallaajalle olleet kuin nuo isänmurha ja omaan äitiin rakastuminen. Se kuinka niihin päädyttiin, kävi nyt ilmi (toki wikpediastakin olisi sen voinut selvittää), ja millä tavalla. Vaikuttavaahaan tuo oli, vaikka välillä meinasikin heppujen naurettavat miekat ja sotisovat hihityttää. Tai mitä sanotte Sfinksistä, joka on ilmestynyt läheiselle vuorelle piinaamaan kaupunkia huutelullaan. Ja kaupungin asukkaat laahustavat häntä koipien välissä karkuun kaupungista kunnes muukalainen on ainut, joka ottaa ja käy tyrkkäämässä ukkelin alas vuorelta.
Tästä alkaakin elokuvan syvällinen osuus. Sfinksi huutaa pudotessaan Oidipukselle "kuilu, johon minut työnnät on sisässäsi!". Ja samalla aiheella jatketaan rainan lopussa. Saatuaan tietää, mitä tässä onkaan tullut puuhailtua, Oidipus puhkoo silmänsä ja huutaa miten kaikki paha on pidettävä piilossa. Tulkintani mukaan Pasolini (tai Sofokles, tiedä sitten mikä oli Pasolinin omaa elokuvassa) on halunnut sanoa jotain sellaista kuin, ettei itsessään olevasta pahasta pääse eroon siltä silmänsä ummistamalla.
Tykkäsin. Franco Citti nimiroolissa oli hyvä.
Kouluarvosana: 9+
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti