Parin vuoden takainen HS:n esikoiskirjailijapalkittu ja Finlandia-ehdokas oli jo ilmestyessään lukulistallani. Sanottiinhan Lipsonin seuraavan suurten venäläisten jalanjäljissä. Lopulta saatuani kirjan käsiini yllätyin kuinka pieni se on. Yllätyin myös tapahtumien sijoittumisesta 80-luvun Murmanskiin.
Seuraavassa hieman kirjan juonesta. Pahoittelut mahdollisista paljastuksista, mutta tuntuu vaikealta käsitellä kirjaa ilman niitä. Kirja kertoo nuoresta ujosta pojasta, Serjozasta, joka on epätoivoisen rakastunut musiikinopettajattareensa. Yhdessä sydänystävänsä Sasan kanssa nuoret haikailevat kosmonauteiksi. Serjozan unelma romuttuu kuitenkin kutsunnoissa paljastuneeseen värisokeuteen.
Tähän asti kaikki selvää. Liekö lukijan tyhmyyttä, mutta jatkossa viljeltäviä hienovaraisia vihjauksia on melko vaikea tulkita. Sasa lyö herätelläkseen ystäväänsä, joka on musertunut pilvilinnoista pudottuaan. Sitten Serjoza kuolee. Tuskin pojan munuaiset Serjozan lyönnistä rikki menivät. Liekö hän hypännyt jostain? Itse en keksinyt parempaa selitystä. Miksi Sasa rupeaa syyttämään foobista opettajatarta kuolemasta? Entä paljastuuko kuvioksi sittenkin se, että opettajatar on ollut kaiken aikaa rakastunut Sasaan, kiusaajaansa? Jos näin on, on se oivallinen käänne.
Selityksiä vaille jää myös monet oivaltavat kysymykset. Humalaisen näkemys elämäntarkoituksesta sekoittuu junan kolinan alle. Miksi pääskyset tulevat pohjoisen lyhyeen kesään visertämään ilosanomaansa jää leijumaan ilmaan vastauksen hukkuessa humalaisen naisen puheripuliin. No, tällaisiin kysymyksiin on ehkä turhakin vaatia vastauksia, pääasia että niitä on heitetty ilmoille. Tarinaan jätettyihin aukkoihin olisi kuitenkin odottanut täytettä. Tämän lukijan neuroosit nousevat ainakin pintaan selittämättömistä tapahtumista. Loppuratkaisukin haudataan sankan lumisateen alle, ja lukijalle jää vain luu käteen.
Vastaamatta jättäminen on toki oiva tyylikeino, mutta jotenkin tuntuu, että kirjailijalla on paukut loppunut kesken huikean huippukohdan jälkeen. Sasan intensiivinen vierailu opettajattaren luona on nautittavaa (tai piinaavaa pikemminkin) luettavaa, mutta tämän jälkeen kirja jotenkin lässähtää. Ihan kuin kirjailija olisi todennut sivumäärän jo riittävän esikoisjulkaisuun ja kiirehtineen loppua kohden.
Jotkut ovat kai nähneet kirjassa koko maailmaa syleileviä merkityksiä säälissä ja inhimillisyydessä. Tottahan kirja herättää säälin tunteita hahmoihinsa, mutta mielestäni päällimmäisenä tunteena kirjassa on ahdistus. Sostakovitshin sinfonioista "kuurokin kuuli ettei ole mitään, ei missään eikä milloinkaan, korkeintaan ankea elämä, pienet asunnot, kuolemanväsyneet vanhemmat, ikuinen rahapula, kutsunnat ja synkkä kaupunki Jäämeren rannalla". Toivoa paremmasta on etsittävä yksittäisistä valonpilkahduksista.
Kirja jätti jonkinverran sulateltavaa, ehkä enemmänkin olisin toivonut. Jotenkin olo jäi sellaiseksi kuin kiinalaisessa olisi saanut liian vähän riisiä syödäkseen, vaikka näin Atkinsin aikakaudella kyseessä ei kovin suuri rikos taida ollakaan. Tarinaa olisi mielellään ahminut kuin suurissa venäläisissä, mutta toisaalta nautinnon kruunavissa vaikeammin pureskeltavissa paloissa ei onneksi säästelty.
Seuraavia odotellessa!
Kouluarvosana: 8 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti