Scott Pilgrim vs. the World on viihdyttävämpi, mutta teinimpi kuin (500) Days of Summer näistä uusista indie-elokuvista. Täytyy myöntää, että tykkäsin silti, vaikka leffan kohderyhmä taisikin olla vähän nuorempaa polvea kuin meikäläinen.
Scott Pilgrimissä rakastuvat hiukan nuoremmat ihmiset kuin Summerissa. Myös musiikki on nuorempaa polvea. Kun (500) Days of Summer nojasi hyväksi todettuun old school musaan, The Smithsiin, Joy Divisioniin ja sen sellaiseen, soitetaan Scott Pilgrimissä tuoretta indierockia, joka käy elokuvassa Scottin ohella omaa kamppailuaan elektroa ja muuta musiikkia vastaan.
Käsite indie alkaa kyllä totta puhuen hämärtyä sen saavuttaman megalomaanisen suosion ja kaupallisuuden myötä. Haistankin vahvasti indien lopun olevan lähellä. Tai sitten kyseessä on kuiva huoneilma ja pakkaset, jotka ovat tehneet tepposet muutenkin erehtyväiselle vainulleni.
No, Scott Pilgrim vastaan maailma on joka tapauksessa tosi hip ja cool, vaikka sortuukin vähän turhaankin erikoisuuden tavoitteluun ja ei sittenkään niin omaperäisiin hahmoihin. Michael Cera nyt on tietysti ihq, mutta moneskohan kerta Scott Pilgrim on sitä samaa roolia mitä mies on vetänyt Junosta lähtien. Mary Elizabeth Winstead on toki ihanan dekadentti ja cool viikottain hiustensa väriä vaihtavana Ramonana, mutta niin oli Kate Winsletkin aikanaan. Välillä huomasin leffan tempaavan oikein kunnolla mukaansa, mutta välillä tuntui tylsältä. Vieläkö noin monta tietokonetappelua jäljellä? Huoh!
Leffassa vähän jokainen on hipsterimpi kuin toinen tai liian cool jollekin. No, kaippa hipsteritkin elävät siinä samassa kilpailuyhteiskunnassa kuin kaikki muutkin.
Tietokonepelejä pelanneena ja indiemusaa kuunnelleena tykkäsin.
Kouluarvosana: 8 1/2 (Plussaa Seinfeld-tunnarista)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti