Vuoden 2011 alkupäivinä näemme Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tiivistelmän vuoden 2010 parhaista näkemistämme elokuvista ja lukemistamme kirjoista, kootut selitykset, miksi monet monituiset elokuvat jäivät ilman arviota ja miksi jotkut kirjat eivät ottaneet tuulta alleen ei sitten millään (!!Rimminen!!) . Lisäksi ROKH saanee uuden, "kesymmän", visuaalisen ilmeen.
Vielä ennen vuodenvaihdetta kerkeää tässä kuitenkin postata yhden "jouluisen" kirja-arvostelun. Pre-Christmas stressin pahimmissa syövereissä runttasin loppuun Laura Honkasalon Eropaperit (2009), joka ei ennakkoluuloista huolimatta osoittautunut lainkaan paskemmaksi.
Suhtautumiseni Laura Honkasaloon kirjailijana on ollut sanalla sanoen skitsofreninen jo hyvän aikaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun -hypen aikaan (2001) olin ällikällä lyöty, miten jokin niin naiivi ja kliseinen kuin tuo kirja oli, voi olla niin yleisesti kiitettyä ja niin... koukuttavaa. Hotkin SLEOS-kirjaa maanisuuden vallassa samalla kun läpsin itseäni kasvoihin häpeissäni (elin tuolloin "luen vain klassikkoja" -aikakauttani). Honkasalon läpimurto oli mielestäni ärsyttävän kevyt ja siksi niin ärsyttävän hyvä. Tyttökerho (2005) puolestaan oli niin tavatonta potaskaa, etten edelleenkään tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun muistelen sitä selkäpiitäkarmivaa lukukokemusta. Lykkäsin Honkasalon chic lit -koppaan, kaikella kunnialla genreä kohtaan, ja vannoin, ettei koskaan enää tätä laatua.
Mutta heti ilmestyttyään Eropaperit tuntui härnäävän minua pakonomaisesti. Siitä keuhkottin akkoin lehissä, keskustelupalstoilla ja blogeissa. Harasin vastaan, mutta muutama viikko sitten puolustus petti ja Eropaperit kuin hyppäsi syliini kirjastoreissulla. Masokisti sisälläni heräsi ja kuljin kuin riivattu lainauslaitteen luo. Aloitettuani lukemisen tajusin oitis jonkun muuttuneen. Hattara-Honkasalosta oli tullut synkkis.
Eropapereita kahlatessani en voinut välttyä rinnastuksilta Riikka Pulkkisen Tottaan. Sukupolvien kerronnassa hypittiin molemmissa edes takas ja retro-fiilikset painoivat päälle vahvoina. Sinikka K. ja Jouko K. elivät päällepäin onnellista avioarkea 1970-luvun Helsingissä, kunnes (käytännössä selittämättömästä syystä) Jouko päätti heittää vanhan eukkonsa ja kaksi pientä lastaan kankaalle päästäkseen astumaan rakkauden täyttämään liittoon elämäntaiteilija-Raisan kanssa. Kirjan alkupuolta avioeroon asti kerrottiin Sinikan näkökulmasta, kunnes vanhempien välirikon tapahduttua puikkoihin astui pariskunnan 7-vuotias Sara-tytär, jonka vinkkelistä kirjan tapahtumia seurattiin loppuun asti.
Sara-tyttö sai kokea kaikenlaista kurjaa jouduttuaan isänsä pelinappulaksi avioeron tuoksinnassa. Saran isä veteli hihasta ässiä toisensa perään; äitisi on paskaa täynnä, joten kutsut häntä Paskikseksi, isoäitiäsi kutsut Prutkuksi, Raisaa kutsut äidiksi. Lukijana tunsin vaivaannuttavaa myötähäpeää, sillä monta kertaa oli hiuskarvan varassa, ettei Honkasalo vetänyt härskisti överiksi. Eipä silti, erotilanteissa ei voine välttyä ylilyönneiltä. Saran näkövinkkeli perheensä muutoksiin oli viehättävä ja ajatuksiaherättävä, sillä lapsi totisesti tunsi olonsa heittopussiksi taistelevien vanhempiensa välissä.
Mitä lie Honkasalolle tapahtunut Tyttökerhon ja Eropapereiden välissä, mutta muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan. Välttämättä Eropapereista ei olisi edes tunnistanut entistä city-sinkkujen kruunaamatonta äänitorvea, sen verran kypsempi tatsi oli jälkimmäisessä. Tyttökerhossa Honkasalo tuntui vain räiskivän mitä sattuu minne sattuu, ja raakaversion maku oli todella tympeä. Uusimmassan Honkasalon on tainnut viilata hieman enemmän ja editoida kirjoitustaan useamman kerran. Mitä Honkasalosta nykyään tulee mieleen, on ennen kaikkea kehittyvä kirjailija. On mukavaa huomata jonkun parantaneen entisestä.
Kouluarvosana: 7 1/2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti