Niputan poikkeuksellisesti nämä kaksi Tarkovskin viimeistä yhteen, koska minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Harvemmin sitä tulee katsottua näinkin järkyttävää paskaa, josta jää kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä hyvä fiilis. Tiedä sitten onko kyseessä jokin itsensä voittamisen tunne kahden ja puolen tunnin itsensäkiduttamisen jälkeen vai osuuko rainat jollain tiedostamattomalla tasolla suoraan alitajuntaan. Varsinkin Uhrin kohdalla tuntui vahvasti jommaltakummalta tai molemmilta.
Nostalgia sijoittuu Italiaan, jossa venäläinen runoilija kulkee maanmiehensä, 1800-luvulla vaikuttaneen säveltäjän jalanjäljillä. Elokuvassa ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta visuaalisesti leffa on häikäisevän kaunis.
Uhri puolestaan sijoittuu Ruotsiin, jossa entinen näyttelijä viettää syntymäpäiviään. Syttyy maailmansota ja mies tarjoutuu Jumalalle uhriksi saadakseen mielttömyyden loppumaan. Tässä tapahtuu vielä vähemmän kuin Nostalgiassa, eikä kyseessä ole edes yhtä esteettinen katselukokemus. Silti vartti ennen loppua sitä tunsi lähes levitoivan yhdessä päähenkilön kanssa. Käsittämätöntä. En suoraan sanottuna osaa analysoida sanallakaan Uhria.
Aiemmassa postauksessa taisin mainita Tarkovskin obsessiosta maahan. Taisi hänellä olla sellainen veteenkin, sen verran paljon vesilätäköitä mahtuu miehen elokuviin. Tulella ja ilmallakin kaiketi on oma osuutensa.
Kouluarvosana: Täysin selittämätön 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti