Susanna Alakoski: Sikalat (Svinalängorna) (2006)

Suomesta Ruotsiin 60-70 -luvulla muuttaneiden siirtolaisten elämä on saattanut tähän asti olla mediassa epäseksikästä, mutta nyt rävähtää ja kunnolla. Helmi-maaliskuussa Yle Teema alkaa näyttää dokumenttisarjaa Kansankodin kuokkavieraat, jossa suomalaissiirtolaisten kohtaloa ruoditaan kahdeksan syväluotaavan jakson verran. Minä ainakin aion tapittaa jokaisen.

Susanna Alakosken vuonna 2006 julkaisemasta teoksesta Sikalat on tehty elokuvaversio, jonka suomenkielinen nimi on jostain syystä Sovinto. Se nähdään ensi-illassa 11.3.2011. Iki-ihana Outi Mäenpää pokkasi viikonloppuna Guldbaggen sivuosastaan Moilasen perheen äitinä.







Susanna Alakosken teos Sikalat (Svinalängorna) alkoi kiinnostaa minua oikeastaan vasta aloitettuani ensin lukemaan kirjailijan tuoreempaa teosta Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna. Kävi kuitenkin niin, että vangkila-kirjan lukeminen alkoi tuntua kivireen vetämiseltä, joten hyppäsin muitta mutkitta lukemaan August-palkinnonkin napannutta Sikalat-teosta.

Sikalat kertoo 1970-luvulla Suomesta Ruotsiin muuttavasta Moilasen perheestä. Isä, äiti ja kaksi lasta ottavat lähiökämpän kaikilla mausteilla kiljuen vastaan. Lämminvesi, sisävessa ja linoleum-lattiat, ai että mitkä herkut!










Isä ja äiti paiskivat duunia ja vuolevat kultaa kansankodin mahdollisuuksien äärellä. Ystad on täynnä siirtolaisia, on myös tummahipiäisiä mutta suurimmaksi osaksi suomalaisia. Lapset oppivat ruotsin kielen mutta aikuisilla ei kieli meinaa taipua suussa. Suomenkieliset kirosanat raikaavat ympäri pihan.

Sitten alkaa alamäki, joka ei lopu koskaan. Perheen Leena-tyttö joutuu todistamaan isän ja äidin jatkuvia riitoja ja tappeluita. Leenalla on koko ajan kolikko housuntaskussa siltä varalta, että täytyy juosta puhelinkoppiin soittamaan ambulanssia. Naapureilla ei mene sen paremmin, vaan yhteiseen ahdistukseen ryypätään yhtäkurkkua. Talojen lapset ovat heitteillä iltamyöhään ja hakevat toisistaan turvaa. Lähiölasten kurimuksen aistii herännäisliikkeen seurakunta ja kutsuu lapsia naperokerhoihin.

Alakoski tykittää suoraa tekstiä katkenneista kylkiluista, piloille paiskotuista olohuoneista ja lapsia ahdistelevista namusedistä. Jotkut voivat pitää Alakosken Sikaloita skandaalinhakuisena retosteluna, mutta mielestäni se ei ole sitä, vaan täysin todenmakuinen kuvaus hyvinvointivaltion maton alta, jonne roskat on pyyhkäisty pois silmien alta.

Teille, jotka eivät usko, menkäähän DocPointiin katsomaan Visa Koiso-Kanttilan Karkotetut-dokkari.

Kotimainen samaa teemaa tahkoava kirja saattaisi hyvinkin olla Peter Franzenin Tumman veden päällä. En tosin ole vielä itse lukenut sitä.

Sikalat oli mielestäni kamaluudessaankin hyvä kirja, jota en olisi raaskinut millään laskea kädestäni. Ohut kirja oli mielestäni jopa liian ohut... En silti pitänyt Sikaloista aivan yhtä paljon kuin Åsa Linderborgin Minua ei omista kukaan -teoksesta, joka oli mielestäni äärimmäisen koskettava omaelämänkerrallinen ahdistuspakkaus.

Sovintoa odotellessa... (pun intended)

Kouluarvosana: 8

P.S. En muuten ole pystynyt lukemaan Alakosken Hyvää vangkilaa, toivoo Jenna -tiiliskiveä puoltaväliä pidemmälle... se on niiin huono!