Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ensinnäkin kirjan nimi. Mitä... Toiseksi sen aihe. V....a? Miksi kirjan nimi on kirjoitettu väärin? Miksi on kirjoitettu kirja tylsääkin tylsemmästä erakoituneen jäkälätutkijan elämästä?!

Okei, yhtymäkohtia Sartren Inhon päähenkilöön kai on, kuten Parnassossa todettiin. Sen takia kirjasta kiinnostuinkin. Inho oli vaan joskus aikanaan niin ihku. En vaan millään saanut tästä irti mitään sellaista kuin Inhosta. Erakko tiedemies, joo, mutta ihan kuin jokin syvällisyys olisi silti puuttunut kokonaan.

Onhan William N. taidokkaasti kirjoitettu. Hienosti on kirjailija eläytynyt johonkin aivan toiseen maailmaan kuin omaansa. Siitä täytyy nostaa hattua. Mutta kyllä tästä silti se jokin puuttui, jos totta puhutaan.

Sopiva välipala kirja, kun mikään muu ei tunnu uppoavan. Ohut ja helppoa luettavaa (Tai sitten minulta jäi vain huomaamatta se pointti).

Kouluarvosana: 7

Neil Hardwick: Hullun lailla (1999)

Siinä missä Elina Tiilikan Myrsky käsitteli maanis-depressivisyyttä fiktion keinoin, Neil Hardwickin vuonna 1999 julkaistu Hullun lailla käsittelee masennusta hyvin henkilökohtaisesta näkökulmasta. Suomen virallinen ensimmäinen ulkomaalainen on ollut tunnettu paitsi legendaarisen taidokkaista tv- ja teatteriohjauksistaan, myös olostaan rehellinen depressiopotilas aikana, jolloin masennuksen diagnosointi oli vielä jokseenkin vaikeaa.1990-luvulla burnout ja masennus alkoivat tulla yhä "suosituimmiksi" sairauksiksi, joita jokainen kynnelle kykenevä ö-luokan julkkis halusi ruotia iltapäivälehtin viikonloppuliitteissä. Työuupumus pukkasi päälle jokaiselle, joten parin viikon Kanarian höllöttelyloma tuli niinku aivan pakolliseen saumaan masennusta hillitsemään. Neil Hardwick pyrki Hullun lailla -kirjallaan purkamaan tuolloista käsitystä masennuksesta trendikkäänä oireiluna pitkiin työpäiviin.Hardwickin kirjan keskeisin opetus on se, että masennus on sairaus, kemiallinen epätasapaino aivoissa, ja siitä paraneminen vaatii ei paitsi lääkitystä ja terapiaa vaan myös rutosti aikaa.

Hardwick alustaa omia masennuksen syitään kirjan puoleen väliin asti, ja vaikka Neil itse kutsuukin pitkää alustuspuhettaan "hölmöksi lätinäksi", on se ainakin minulle mielenkiintoinen osa kokonaisuutta. Hardwickin tv-tuotannot ovat olleet lähtemätön osa sukupolveni kollektiivista lapsuusmuistoa, ja on äärettömän kutkuttava tietää miehen itsensä kertomana syitä siihen, miten median kaupallistuminen ajoi ns. taiteelliset viihteen tekijät marginaaliin. Hillittömän työtahdin, työolosuhteiden muuttumisen, geneettisten taipumusten ja lapsuuden kokemusten keitos kuohahta lopulta Hardwickilla pohjaan. Lopulta Neil erakoituu vuodeksi, makaa vaan ja oksentaa. Lopulta äijä makaa tiputuksessa jouluaattona.

Kirja on hyvää lukemistoa masennuksesta kärsiville ja heidän läheisilleen. Suosittelen. Ja taas tulee todistettua vääjäämättömältä vaikuttava fakta, että parhaimmat huumorintekijät ovat pohjimmiltaan alakuloisia ja itsetunnottomia. Mutta kuten Hardwick moninaisissa yhteyksissä toteaa: show must go on!

Kouluarvosana: 8-

♀

Elina Tiilikka: Myrsky (2011)

Elina Tiilikka ei sitten halunnut päätyä yhden hitin(?) ihmeeksi. Nainen kirjoitti viime vuonna kirjan shokeeraavasta aiheesta eli naisen omaehtoisesta valinnasta ryhtyä prostituoiduksi. Punainen mekko oli Tiilikan esikoisteos, jonka suurin arvo taisi olla sen omaelämänkerrallisuus.

Tiilikan toinen teos pamahtaa ulos heti perään. Myrskyä on selvästi hauduteltu pidempään ja Tiilikalla on varmaankin ollut kovemmat paineet osoittaa uudella kirjallaan kyntensä vakavasti otettavana kirjailijana. Enää ei riitä pelkästään keskustelua herättävä aihe, vaan nyt pitäisi osata kirjoittaa myös jotakin fiktiivistä.

Tuloksena on kertomus kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavasta parikymppisestä Myrsky-neidistä. Nomen est omen on todella pitänyt kutinsa, kun tyttärelle nimeä mietittiin. Myrsky lunastaa nimensä elämällä kuin viimeistä päivää ja sekoittamalla maailman ympärillään.

Päähenkilö käy maakunnissa sijaitsevaa taideopistoa, jossa taulujen maalaamisen sijasta sekoilu ja nukkuminen vie kirkkaan voiton. Myrsky seurustelee väljästi Leean kanssa, mutta pian on aika katsoa totuutta silmään; Myrsky ei voi pysyä paikallaan, ei ihmissuhteissa eikä muutenkaan. Koulu saa jäädä, kun maanista vaihetta elävä Myrsky pakkaa rinkan selkään ja lähtee kulkemaan pitkin maantietä.

Eipä aikaakaan kun Myrsky kohtaa Marekin, puolalaiselta kuulostavan kovaksi keitetyn machon, johon ristiriitoja täynnä oleva päähenkilö oikopäätä ripustautuu. Kaksikko päätyy Marekin kämpille ja Myrsky asettuu taloksi. Pian selviää, että Marekin pääduuni on ryöstellä kauppoja ja pankkeja, diilata huumeita ja toimia paikkakunnan kaikenkirjavan rötösverkoston kivijalkana. Kaikki sopii Myrskyn maaniseen elämänvaiheeseen kuin nenä päähän ja hiljalleen Myrsky alkaa tuntea olevansa rikospuuhissa kuin kala vedessä. Meno yltyy villiksi ja kirjan loppua kohden alkaa lukijallakin hikipisarat kirvota otsalle. Kerran Myrskyllä käväisee mielessä hoitoon hakeutuminen, mutta sitten nainen tajuaakin, ettei lääketeollisuuden kehittämät kemikaalit olekaan terveydelle hyväksi, parempi vain luottaa luonnon omiin parannuskeinoihin. Kotikasvatetut sienet kypsyvät hyvää vauhtia Marekin piilopirtissä. Tällaiselle tavalliselle tassukalle kuin allekirjoittanutkin on, nämä tämän asteen yhtälöt ovat todella paradoksaalisia.

Tiilikka saa Myrskyn kaksisuuntaisen hahmon ihan mukavasti elämään. Välillä maanisuudessaan Euroopan omistajaksi itsensä kokeva pyörre-Myrsky heittäytyy täysin holtittomaksi ja jättää jälkeensä täystuhon. Masennuskausina neito ei pääse pedistään ylös ja hautoo itsemurhaa. Joskus Tiilikan keksimät detaljit meinaavat oikein naurattaa, kun ne ovat niin ilmiselviä mutta näppäriä. Tuntuu kuin Tiilikan tarinat olisivat kuin olisivatkin suoraan elävästä elämästä. Tiilikkka näköjään valitsee kirjojensa aiheiksi hyvin paljon samaan sfääriin kuuluvia asioita. En yhtään ihmettelisi mikäli Myrksyn tunteet olisivat Tiilikallekin jotenkin omakohtaisia.

Myrsky on ihan ok kirja. Aikamoista haipakkaa tarina menee eteenpäin mutta kaiketi se on oivallisesti onnistunut taltioimaan maanis-depressiivisen mielenliikkeet. Jännä nähdä, minkälaisen näkökulman Tiilikka keksii seksiin ja huumeisiin kolmannessa romaanissaan.

Elina Tiilikan kirjoja voisi suositella sellaiselle, joka ei koe Riikka Pulkkisen edustamaa maailmaa täysin omakseen. Nämä kaksi melkolailla saman sukupolven edustajaa elävät täysin vastakkaisissa todellisuuksissa. Tämmöistä tämän päivän Suomesta.

Kouluarvosana: 8

♀

Kauko Röyhkä: Kreikkalainen salaatti (2011)

Kauko Röykän Kreikkalainen salaatti (2011) on ollut yksi harvoista kirjoista, jotka ovat pystyneet herättelemään meikäläisen uinuvaa lukuintoa männä aikoina. Röyhkä-fanina olin tietenkin varautunut hankkimaan tämän uutukaisen heti tuoreeltaan.

Kreikkalainen salaatti kertoo kolmen ihmisen, ylläri ylläri, toisiinsa limittyneet tarinat. Ensimmäinen tyyppi on keski-ikäistyvä huumediileri, joka haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi ja jättävänsä epämääräiset busineksensa. Hänelle aikuistuminen kohtaa vasta oman lapsen synnyttyä. Kirjan toinen henkilöhahmo on juuri naisystävästään eronnut nainen, jonka motiivit ovat koko tarinan ajan kadoksissa. Hermorauniona hän suuntaa luonnollisesti Lesboksen saarelle chillaamaan. Kolmas henkilöhahmo on ikääntyvä massipäällikkö Espoosta, joka haluaa karistaa Westendin tomut jaloistaan ja lähteä harrastamaan irtosuhteita Mykonokselle Kreikkaan.

Röyhkän viimeisimmistä romaaneista huokuu äijän oma eletty elämä, Kreikkalaisesta salaatista jopa liiankin voimakkaasti. Huomiot pikkulapsiperheen arjesta ja toisaalta Captain Beefheartia diggailevan viisikymppisen naistenmiehen tarina antavat osviittaa siitä, mitkä asiat Röyhkän arjessa nykyään vaikuttavat. Ei siinä mitään, mutta tuntuu kuin samat henkilöt seikkailisivat kirjasta toiseen ainoastaan muutamalla uudella nyanssilla höystettyinä.

Mitään järisyttävän nerokasta tästä kirjasta on turha etsiä. Kerronta kulkee mutkattomasti ja seksikohtauksia on tarpeeksi, mutta silti hieman keskinkertainen maku tästä silti jää... Mielelläni vertaisin Röyhkää lempikirjailijoihini, Arto Salmiseen ja Markku Rönkköön, mutta ei näillä kreikkalaisen sillisalaatin ansioilla pysty kirkkaimpaan kärkeen kipuamaan.

Kreikkalainen salaatti on sopivaa lukemistoa, jos a) kumppanisi haluaa katsoa koko illan tv:tä/jalkapalloa, b) kaipaat ajanvietettä hitusella alternatiivisyyttä tai c) diggailet Röyhkää ilman pienintäkään kritiikin häivää.


Kouluarvosana: 7 1/2

♀

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)

Kolmas kerta toden sanoo. Kolmannella lukuyrityksellä pääsin Mikko Rimmisen Nenäpäivässä (2010) parinkymmenen ensimmäisen sivun rajapyykin tuolle puolen. Kolmannella kerralla järjestimme mieheni kanssa lukuhaasteen; luemme yhtäaikaisesti Nenäpäivän (eri niteistä), sillä yksinään Finlandia-palkinnon napanneen teoksen haltuun ottaminen oli osoittautunut mahdottomaksi. Tuntui kuin edessä olisi jos ei nyt Himalaja niin ainakin Malminkartanon jätemäki.

Tulos: selvisin loppuun asti. Alkutaival oli hampaiden kiristelyä, sitä seurasi rentoutuminen ja jopa nousu ja tahdin nopeutuminen. Puolivälissä huippu oli saavutettu, josta matka ei voinut johtaa muualle kuin alaspäin.

Mieheni yritys tyssäsi noin sivulle 100. Ja hän on sentään maratoonari.

Nenäpäivän idean tietää kai jokainen, joten en sitä sen kummemin referoi. Irman hahmon oli kai tarkoitus herättää empatiaa pikemmin kuin närkästystä. Melkoinen imbesilli naiseksi, sanon ma. Rimmisen pyrkimys samastua eläkeläisrouvan ajatusmaailmaan tuntui koko ajan duudsonmaisen falskilta. Kirjan kannen nimitauluunkin on ujutettu alta lipan tuhma sana englanniksi, kjäh kjäh.

Kouluarvosana: 7

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala

En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär

Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima

Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini

Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla

 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja

Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

Tuomas Kyrö: Liitto (2005)

Lomat on sitten pidetty ja arki alkanut, joten Rakkaus on koira helvetistä -blogiakin voisi taas herätellä henkiin.

Kesäisin sitä jostain syystä huomaa aina kaipaavansa ehtaa Suomi-meininkiä. Tiedäthän, Aleksis Kiveä, Eino Leinoa, Veijo Merta, Timo K. Mukkaa...

Mikäs siihen nälkään sopisikaan nykykirjailijoista paremmin kuin Tuomas Kyrö, kun aiheena on vielä sota-aika ja pieleen menneet liitot. Päähenkilöinä puhumaton ja sodassa kuuroksikin tuleva Urho, jota isänsä lyttäämä Lydia yrittää parhaansa mukaan rakastaa. Kun Urho on sotimassa, seuraa Lydialle pitää Urhon sisko Anna, joka näyttäisikin sopivan tälle paljon paremmin.

Lydia saa liiton tapaisen puolalaisen sotavangin "Pentin" kanssa, vaikkei ensirakkauden, Adolf Hitlerin, voittanutta taida ollakaan. Kunnes karu totuus selviää, mikä Aatu oikein olikaan miehiään. Lydiankin silmät avautuvat Urhon suhteen, tämä kun  ei puhu eikä pussaa. Lydia ottakin hatkat ja karkaa piäkaupunkiin toteuttamaan unelmaansa taiteilijana.

Ei tässä oikeastaan muuta voi kuin päivitellä, kuinka mukaansa tempaava kirja Liitto on. Täytyy nostaa hattua kirjailijalle, joka osaa sepittää ummet ja lammet itselleen vieraasta maailmasta. Niin, ja outoa ajatella, että kirjan on kirjoittanut mies, joka kirjoitti kuoliaaksinaurattavan Mielensäpahoittajan.


Kouluarvosana: 10-