James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men) (2014)

Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.

Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.

Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.

Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.

Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.

Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)