Hunter S. Thompson: Suuri hainmetsästys (The Great Shark Hunt) (2010)

Tässä on toinen kirja, jonka arvostelua en ole saanut aikaiseksi. Jos totta puhutaan, en edes saanut koko kirjaa luetuksi loppuun.

En tiedä, ehkä jutut toimisivat paremmin pieninä annoksina, kuten ne on alunperinkin julkaistu. Suuri hainmetsästys on siis kokoelma Hunter S. Thompsonin lehtijuttuja.

Ja niitähän riittää. Kun kysyimme Sammakolta arvostelukappaleita luettavaksi, saimme sieltä kaksi puhelinluetteloakin paksumpaa kirjaa. Huh, varsinainen testi.

Jos Suuressa hainmetsästyksessä riittä juttuja, juttua riittää myös jokaisessa artikkelissa erikseen. Thompsonilta tuntuu vain tulevan ja tulevan juttua. Varsinainen papupata. Kaveri selittää ummet ja lammet ties mistä, kun tehtävänä on kirjoittaa juttu Super Bowlista tai Kentucky Derbyn laukkakisasta.

Enimmäkseen Thompson kirjoittaa tietenkin sekoiluistaan. Ja niissähän riittää. Poloinen britti Ralph Steadman, joka vastasi joissain Thompsonin jutuissa piirroksista, on pää pyörällä laukkakisoissa Thompsonin tutustuttaessa tämän dokaamisen ja muunkin päihteilyn saloihin. Dokaamista harrastaa tietenkin kaikki muutkin laukkakisoja seuraavat, joten siinä mielessä Thompson vain eläytyy yleisön osaan laittamalla kaikkensa likoon.

Asianajaja-kaveri Oscar Acosta puolestaan pärjää Thompsonin tahdissa päihteiden väärinkäytössä. Saatesanat Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -kirjaan ovat mielenkiintoista luettavaa. Joka toiseen väliin Thompson valittelee, että kyseessä on epäonnistunut näyte gonzo-journalismista, sillä kyseisen lajityypin pitäisi pohjautua tositapahtumiin. Toisaalta toiseen hengenvetoon kaveri muistelee trippien täyteistä Vegasin matkaa onnistuneena reissuna.

Super Bowlin aattona taas kiertää huhu, jonka mukaan Thompson on vetäytynyt johonkin murjuun rännittämään heroiinia kolmeksi päiväksi. Thompson ei tietenkään tee elettäkään katkaistaakseen huhulta siivet.

Edellä mainittujen juttujen lisäksi Suuressa hainmetsästyksessä muun muassa kuvaillaan chicanojen asuttaman losangelesilaisen barrion mellakoita sekä pormestarinvaalikampanjaa Aspenissa, jossa 29-vuotias "happopää" Joe Edwards oli asettunut ehdolle.

Sisällysluettelon mukaan juttua riittäisi vielä esimerkiksi Marlon Brandosta, Hemingwaysta ja beatnikeistä. Niitä odotellessa. Sopivina välipaloina muiden kirjojen välissä ne toimivat taatusti. Sellaista tykitystä Hunter S. Thompsonin kirjoitus parhaimmillaan on!


Kouluarvosana: 9

Jann S. Wenner & Corey Seymour (toim.): Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä (2010)

Hunter S. Thompsonista (1937-2005) on mahdotonta kirjoittaa mitään ryydittämättä tekstiä runsaalla ja sekalaisella kuvasaasteella. Äijän habitus kertoo niin paljon enemmän kuin tuhat tai edes miljoona sanaa. Tsekkaa nyt tätäkin:

Mikä kettu!

Urotyön tehnyt Sammakko julkaisi viime vuoden puolella Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä -nimisen elämänkerran tuosta gonzoilevasta madmanista. Jann S. Wenner ja Corey Seymour ovat tehneet järkälemäisen urakan toimittaessaan vanhan ystävänsä hurjasta elämästä kokoelman muistoja ja katkelmia näihin yksiin kansiin. Gonzo on yksinkertaisesti must-read materiaalia kaikille Hunterista diggaileville. Ei voi mitään, se on vaan luettava. Tee se heti! Piste.

Kirjan 422 sivua ovat täynnä tilkkutäkkimäisiä puheenvuoroja Hunterin ympärillä häärineiltä ystäviltä ja perskärpäsiltä. Aivan heti luku-urakka ei näytä houkuttelevalta, mutta kas! Ensimmäiseltä sivulta lähtee vyörymään sellainen tykitys, että ekstaattinen lukelämys on taattu. Vauhti ei lakkaa hetkeksikään. Järkäleen lukee oikeasti päivässä (tai kahdessa), jos on oikein maaninen.

Nuori muttei viaton.

Kirjan toimittaneet Wenner ja Seymour olivat kumpainenkin Hunterille tuttuja Rolling Stone -lehden toimituksesta. Lehden perustaja Wenner näyttäytyy kirjassa ehkä läheisimpänä luottohenkilönä monipäisessä olalletaputtelijoiden katrassa, joka Hunterin ympärillä jatkuvasti huseerasi. Hunterin ilmiömäiset gonzoreportaasit eivät irronneet mieheltä helposti saati ilmaiseksi, vaan Wennerin (epä)kiitollisena tehtävänä oli mukautua neron oikkuihin ja tasapainotella eräpäivien ja vapaasti riehuvan hullun toimittajan välimaastossa. Sekä onnistunein että epäonnistunein tuloksin. Thompsonin kirjoitukset eivät pysyneet sovinnaisuuden rajoissa, mutta kynäniekka itse oli kirjoittajana pedantti pilkunnussija, joka pyrki aina parhaaseen tulokseen. Wenner tosin mutisee joutuneensa toimittamaan ja möyhimään Hunterin myöhässä lähettämiä juttuja aina pikkutunneille asti. Hunter oli Wennerille ja tämän lehdelle kuitenkin korvaamaton kultakaivos, josta oli pidettävä hyvää huolta. Tohtori oli käytännössä holhouksenalainen koko ikänsä kehdosta hautaan. Siis kuvainnollisesti; äijähän halusi tuhkansa laukaistavan tykillä taivaan tuuliin, ja näin myös tehtiin.

Kyseistä elämänkertateosta täytyy kiittää monestakin asiasta. Ensinnäkin se on täydellisesti päähenkilönsä näköinen, jopa siinä määrin, että pelkäsin kirjaan piilotetun dynamiittia. Meno yltyy päätähuimaavaksi, ja monesti aloin jo epäillä, liekö osa stooreista sepitettyjä. Hunterin ystävä, eversti Johnny Depp, joka muuten on kirjoittanut kirjan esipuheenkin, vannoo kuitenkin kaiken Hunterista sanotun pitäneen paikkansa. Yksi hauskimmista kohdista kirjassa oli selostettu tapaaminen Hunter S. Thompsonin ja Keith Richardsin välillä. Kukaan ulkopuolinen ei kuulemma saanut happojen keskustelusta pätkääkään selvää, mutta äijillä oli riittänyt keskenään hauskaa.

Tohtori Thompson ja Eversti Depp

Hunter S. Thompsonin koneisto toimi alkoholilla ja monenkirjavalla valikoimalla mietoja ja kovia huumeita. Uskomattomia määriä roinaa vetänyt ukko pysyi kuosissa sellaisissa latingeissa, että kuka muu tahansa olisi heittänyt lusikan nurkkaan vastaavaa yrittäessään. Äijän sisuskalut olivat timanttia, ja onkin ironista, että mikä lopulta kaatoi mestarin niin fyysisesti kuin lopulta henkisestikin, oli lonkkaviat ja muut tukirakenteisiin kohdistuneet iskut. Sydän ja maksa olisivat vielä jaksaneet. Liikuntakykynsä menetyksestä pelästynyt jäärä ampui itsensä helmikuussa 2005 kotonaan Coloradossa, poikansa ja pojanpoikansa leikkiessä viereisessä huoneessa.

Asehullu Thompson paukutteli mennen tullen aikaa ja paikkaa katsomatta. Tontillaan isäntä järjesti näyttäviä räjähdyksiä. Allaolevassa Youtube-pätkässä Conan O'Brien on kutsunut itsensä vierailulle Hunterin ranchille ja äijät alkavat ammuskella. (Youtube on muuten mahtava runsaudensarvi kaikelle Thompsoniin liittyvälle videomatskulle)



Hykerryttävä veijari!? No, ainahan näissä infantiileissa alkkiksissa (jollainen Hunter siis myös eittämättä oli) on jotain eläimellistä hoivavietin laukaisevaa. Kirja ei salaile Hunterin hutejakaan, vaan kertoo rehellisesti asioiden molemmat puolet ja jos asioilla on usemapiakin puolia, niin nekin. Esimerkiksi Hunterin ensimmäinen vaimo, Sandy, kertoo avoimesti Hunterin huonoatekevästä vaikutuksesta tämän elämään. Ihanneaviomieheksi Hunteria ei voi sanoa, isänäkään Hunter ei onnistunut (todistaa poika, Juan). Sandyn ja Juanin todistajalausunnoista päätellen epävakaan Thompsonin arvaamaton käytös todella pirstaloi läheisten henkisen terveyden.

Toimittaja työssään

Nyt voisi olla aika verestää muistoja Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa -filmin parissa. Johnny Depp ja Benicio del Toro tekevät suvereenit tulkinnat Thompsonista ja tämän asianajajasta (orig. Oscar Zeta Acosta), joka oli tiettävästi sellainen narkkari, jota Hunterkin pelkäsi.

Samat karaktäärt häärivät myös vuonna 1980 tehdyssä Where the Buffalo Roam'issa. Bill Murray ja Peter Boyle yrittävät eläytyä rooleihinsa, mutta epäonnistuvat siinä täydellisesti. Leffa on niiiin nöösi.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on aikaisemmin käsitelty Thompsonin Rommipäiväkirjaa. Sepustukseen voi käydä tutustumassa täällä. Kirjan elokuvaversiota odotellessa.

Vaikka tietäisit Thompsonin elämänvaiheista jo kaiken, suosittelen silti lukemaan vielä tämän elämänkertateoksen. Saa aikaan energisen fiiliksen! 


Kouluarvosana: 10

Hunter S. Thompson: Rommipäiväkirja

Jo alkumetreillä kirjaa lukiessa tuli mielleyhtymä toiseen Sammakon hiljattain suomentamaan klassikkoon, John Fanten Rypäleen veljeskuntaan, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. Thompsonin tarina tuntuu kulkevan samaan tapaan ilman turhia hienouksia, helppolukuisena, mutta kuitenkin jotenkin nautittavan täydellisesti.

Tapahtumapaikkana on Puerto Ricon pääkaupunki San Juan, jonne Hunterin alter ego Paul Kemp muuttaa paikallisen englanninkielisen sanomalehden toimittajaksi. Kemp on eräänlainen ajelehtija, joka etsii paikkaansa maapallolta. Puerto Ricoon hän muuttaa New Yorkin ja Euroopan vuosien jälkeen. Kotoisin hän on St. Louisista. Puerto Rico vaikuttaa alkuun maanpäälliseltä paratiisilta, mutta pian sielläkin arki ja rutiinit alkavat maistua samalta kuin missä tahansa muualla.

Elämä Puerto Ricossa pyörii päivisin sanomalehden toimituksen ja iltaisin Alin terassin ympärillä. Jälkimmäisessä toimituksen väki särpii illat pitkätysten olutta ja rommia jäillä ja täyttää vatsansa hampurilaisilla, joka on ainut listalta löytyvä syötävä. Alin terassilla toimitus viihtyy kuitenkin loistohotellien aulabaareja ja paikallisia kuppiloita paremmin.

Vaihtelua rutiineihin Kemp hakee amerikkalaisen pr-miehen kotoa, jossa on lähes joka ilta jonkinlaiset illanistujaiset. Siellä pystyy tapaamaan myös "normaaleja" amerikkalaisia, joihin Puerto Rico ei ole lyönyt leimaansa. Ainakin sanomalehden väestä se on tehny rommia kittaavia työtävieroksujia. Tai sitten he vain ovat luonteeltaan sellaisia, toimittajien irvikuvia, jotka hermoromahduksen partaalla painiva toimituspäällikkö on saanut riesakseen, kuten hän harva se päivä jaksaa noitua. Kemp päätyy lopulta teoriaan, jonka mukaan toimituspäällikkö itse on pahin vätys koko joukosta ja lehden huono taso johtuu eniten juuri hänestä. Pahiten Puerto Ricon menoon kyllästynyt on Kempin läheisimpiin ystäviin kuuluva kuvaaja, joka toistelee illasta toiseen kuinka lähellä hän on pakata tavaransa ja ottaa hatkat.

Toinen Alin terassin itsesäälin sävyttämään tunnelmaan vaihtelua tuova henkilö on pikavisiitillä toimituksessa käynyt Yeamon. Hänen seurassaan Kemp päätyy pyytämään hummereita, paikallisten poliisien käsittelyn kautta putkaan ja sekopäisiin festivaaleihin, joita kannattaisi kaikkien neuvojaan jakavien mielestä välttää. Oman mausteensa soppaan tuo Yeamonin tyttöystävä, joka on Kempin kiikarissa jo hänet Puerto Ricoon tuoneessa koneessa.

Parasta antia kirjassa on ehkäpä Kempin pohdinta kotiseutunsa jättäjien motiiveista. Kun amerikkalaiset saapuvat Puerto Ricoon toiveikkaana kaiken ahdistavan jättämisestä taaksensa, niin toiseen suuntaan lentokentällä pakenevat puertoricolaiset amerikkalaisen unelman perässä. Jos puertoricolaiselta lentokentällä kysyy syitä lähtöön ei heistä saa tolkkua, mutta eipä saisi nuoresta Kempistäkään St.Louisin kentällä. Jokin selittämätön voima vain vetää ihmisiä pois synnyinseuduiltaan ja saa uskomaan, että parempi elämä odottaa jossain muualla.

Kouluarvosana: 9-

Ja sitten rommia ostamaan ...ja miettimään onko toiveissa härmän tomujen karistamisessa sittenkään mitään perää.