Rupert Goold: True Story (2015)

Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.

New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.

James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.

Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.

Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.

Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.

Antoi ymmärtää enemmän kuin oli.

Kouluarvosana: 7

Jay & Mark Duplass: Cyrus (2010)

Rakkautta ja anarkiaa -festareilla esitetty Cyrus ei tullut koskaan teatterilevitykseen Suomeen. Elokuvaa on kuvailtu sijoittuvaksi johonkin indie-ihmissuhdeleffojen ja Judd Apatowin hittien väliin.

Itse sijoittaisin sen myös sarjaan "onko tämä nyt komediaa vai draamaa". Koomaksi tai dramediaksiko tällaista voisi kutsua. Valitaan joku tunnettu koomikko (tai tässä tapauksessa kaksi) ja laitetaankin se näyttelemään draamaa. Vähän niin kuin Adam Sandler Punch-drunk-lovessa tai Will Ferrell Stranger Than Fictionissa.

No ei kai siinä mitään, jos osaisi suhtautua elokuvaan oikein. Mutta kun odottaa kuoliaaksinaurattavaa komediaa joutuu kyllä valitettavasti pettymään huomatessaan kaiken olevankin yllättävän vakavaa.

Stoori on seuraava: John (John C. Reilly) tapaa unelmiensa naisen Mollyn (Marisa Tomei) juhlissa. Sitten hän tapaa tämän aikamiespojan (Jonah Hill), joka osoittautuu varsin erikoiseksi tapaukseksi.

Sinänsä Cyrus on ihan kelpo elokuva rakkaudesta. Kyllä siinä joitain hauskojakin kohtauksiakin oli. Näyttelijät osasivat kuin osasivatkin näytellä draamaa. Muun muassa Get him to the Greek -irrottelusta tuttu Jonah Hill näytti osaavan näytellä todella scarya aikamiespoikaa. Toki koko ajan odotin koska saisi nauraa itsensä kipeäksi, mutta tämä nyt oli tälläinen tällä kertaa. Myös Reilly ja Tomei olivat hyviä.


Kouluarvosana: 8 1/2

Nicholas Stoller: Get Him to the Greek - Keikkaa pukkaa (2010)

Vuoden ylivoimaisesti parhaasta komediasta ei tässä elokuvakulttuurin kehitysmaassa kuule kuin huhupuheita, joten Koirat kyllästyivät piinavaan odotteluun ja tilasivat leffan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja kyllä kannatti!

Nicholas Strollerin ohjaama ja yhdessä Jason Segelin (joka on muuten hauska kaveri) kanssa käsikirjoittama Get Him to the Greek on melkein kuoliaaksi naurattava komedia. Pääosissa sekoilevat Katy Perryn kihlattu Russell Brand ja Jonah Hill. Hienoja miehiä. Hauskan roolin vetää myös P.Diddy, Daddy, Puffy, mikälie, levy-yhtiön pomona. Katy Perrylläkin oli kai elokuvassa cameorooli, jossa peuhasi Brandin kanssa, mutta sitä ei kelpuutettu itse elokuvaan. Kuvauksissa oli kuitenkin lempi syttynyt ja pari astelee ilmeisesti alttarille eni viikonloppuna.

Russell Brand näyttelee elokuvassa supersuosittua brittirokkaria Aldous Snowta, joka on spin-off Strollerin edellisestä leffasta Forgetting Sarah Marshall (joka on huippuhauska pätkä sekin). Snow repsahtaa sopivasti päihteisiin vietettyään kuivan kauden, jonka tuloksena tyttöystävä läksi ja tuli tehtyä biisi, joka oli NME:n mukaan pahinta mitä Afrikalle on tapahtunut apartheidin jälkeen..

Jonah Hill on levy-yhtiön keltanokka Aaron Green, joka saa tehtäväkseen hakea Snow Lontoosta L.A.hin 72 tunnissa. Tehtävässä onkin haastetta kerrakseen, koska Snow'lla on jäänyt bilevaihde pahasti päälle eikä aikataulut jaksa miestä kiinnostaa. Puhelimessa kuumottaa jatkuvasti pomo Sergio Roma (Sean Combs), joka ohjeistaa junioria "mind fuckingissa", eli kuinka Snow täytyy tuoda paikalle ajallaan ja pienessä sievässä, mutta ei liian vahvassa myötälaitaisessa. Ja vallan mahoton reissuhan siitä syntyy...

Postataan vielä imdb:stä pari pahiten tipauttaneista repliikeistä (jotka ei tietenkään tässä naurata pätkääkään):

Sergio Roma: [in a text]Where the fuck are you? I am gonna kill you. Smiley face.

Pharrell Williams: How do I look?
Sergio Roma: Man, lose the pink. It's not gangster.
Pharrell Williams: That's your problem. Everything is gangster with you.
Sergio Roma: The name of the song is "I'm Gangsta!"

En tiedä, meihin osui ja upposi! Apatowin nimeen krediteissä voi aina luottaa.

Kouluarvosana: 9 1/2
Traileri löytyy täältä

Ricky Gervais: Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying) (2009)

Pienen luovan tauon jälkeen ovat bloggaajat back in business. Aiheet eivät parin viikon aikana ole jalostuneet yhtään sen ylevimmiksi, sillä nauruterapialla jatketaan edelleen. Tänään estradi luovutettiin tällä sohvalla täysin tuntemattomalle suurudelle, brittikoomikko Ricky Gervaisille. Hänen ohjaamansa, kirjoittamansa ja tähdittämänsä Valehtelemisen sietämätön keveys kertoo maailmasta, jossa kaikki puhuu totta, kunnes eräänä kauniina päivänä Marc Bellison (Gervais) -niminen kaveri keksii valehtelemisen jalon taidon.

Bellisonin hallussa valehteleminen on nimenomaan jaloa hänen käyttäessä sitä lähes pelkästään hyviin tarkoituksiin. Maailma, jossa hän elää on vain jostain itselleni avautumattomasta syystä paitsi valheeton myös äärettömän pinnallinen. Bellison ei saa tavoittelemaansa Annaa (Jennifer Garner) taivuteltua puolelleen, koska hän on liian lihava, lyhyt ja perunanenäinen. Tätä pyhää kolminaisuutta toistellaankin läpi leffan. Bellison kuitenkin kestää loukkaukset kuin Gautama Buddha eikä hänellä ole pahaa sanottavaa kenestäkään edes ennen kuin oppii olemaan puhumatta mitä sylki suuhun tuo. Tulee mieleen, että Gervaisilla on melko paha kompleksi ulkonäöstään. Ulkoinen ja sisäinen kauneus laitetaan lopussa puntariin, ah niin omaperäisesti, alttarilla.

Elokuva oli jo ennen lällyä loppua sellaista siirappia, että pahastihan tässä joutui pettymään. Okei, odotuksetkaan eivät olleet korkeat, mutta halvalta tuntuneesta alkuasetelmasta oli saatu kokoon silti odottamattoman lattea elokuva, joka ei rehellisesti sanottuna naurattanut pätkääkään. Kaksi nokkelaa vitsiä Jeesuksesta ja Pepsistä eivät riitä elokuvan ansioksi. Cemetery Junctionia on mainostettu miljoona kertaa hauskemmaksi kuin The Invention of Lying, joten katsotaan vielä se ennenkuin annetaan Gervaisille lopullinen tuomio.

Kouluarvosana: 5 1/2

Judd Apatow: Paksuna (Knocked Up) (2007)

Töllöstämme tulvii yhä vain komediaa! Syksyn myötä mieliin hiipivän alakulon kaatamiseen on käytävä keinoja kaihtamatta. Ja nyt pelataan jo kovilla panoksilla. En halua edes arvailla mitä aparaattiimme ajautuu synkimmän kaamoksen koittaessa.

Viimeisimpinä vuorossa oli nimittäin niinkin mieltäylentävän kuuloinen komedia kuin Paksuna. Seuraavaksi vuoroaan odottaa 40 v. ja neitsyt! Kyllä, blogimme tason voisi luulla laskeneen kuin lehmän hännän. Bloggaajien maun siis, blogin sisällön laadusta ei kai takeita ole koskaan ollutkaan.

Elokuvia Paksuna (2007) ja 40 v. ja neitsyt (2005) yhdistää ala-arvoisen nimen lisäksi ensinnäkin ohjaaja-käsikirjoittaja Judd Apatow, jonka käsialaa on myös hiljattain katsomamme Funny People (2009). Okei, ei kovin omaperäinen nimi silläkään.

Toiseksi elokuvissa hölmöilee pitkälti sama näyttelijäkaarti. Seth Rogen, Jonah Hill ja Apatowin vaimo Leslie Mann törttöilevät enemmän tai vähemmän jokaisessa näistä kolmesta. Lisäksi mainiosta I Love You Man (2009) -komediasta tuttu kaksikko Paul Rudd ja Jason Segel näyttelevät Knocked Upissa ja Rudd myös The 40 Year Old Virginissä.

Kolmanneksi elokuvat ovat yllättävän hyviä. Kaksi kolmesta on onnistunut naurattamaan ainakin tässä katsomossa vallan mainiosti. Elokuvia voisi kai kutsua omalla tavallaan romanttisiksi komedioiksi. Sellaisiksi, joita miehetkin kehtaavat katsoa. I Love You Manin nähtyään sitä tietysti odottaa tämän genren elokuvilta samalla tavalla perinteisen romanssin päälaelleen kaatavaa oivallusta. Knocked Up ei valitettavasti ihan samalla tavalla onnistu ilahduttamaan omaperäisyydellään, mutta hauska se kyllä on.

Knocked Upissa TV:ssä uraa tekevä nuori nainen Alison (Katherine Heigl) saa ylennyksen kameran takaa parrasvaloihin ja lähtee juhlimaan sitä siskonsa Debbien (Leslie Mann) kanssa. Yökerhosta mukaan matkaan tarttuu Ben Stone (Seth Rogen), joka seuraavan aamun valossa osoittautuukin kaikkea muuta kuin ihannemieheksi. Ben on työtä vieroksuva pilviveikko, joka samanhenkisten kämppistensä (Jason Segel, Jonah Hill ja jotain muita) kanssa puuhastelee internetsivustoa, josta voi hakea suosikkijulkkiksensa alastonkohtaukset elokuvissa. Alisonin ja Benin juttu ei kappas vaan jääkään vain yhden yön mittaiseksi Alisonin huomatessa järkytyksekseen olevansa raskaana. Tästä alkaa nuorukaisten tutustuminen toisiinsa ja yllätys yllätys mutkien kautta lopulta rakkaustarina.

Mielestäni Paksuna on hauska elokuva vanhemmuudesta. Huumorin ryydittämänä mietitään mitä kaikkea vanhemmaksi tuleminen tarkoittaa. Miehellä se voi tarkoittaa luopumista pilven pössyttelystä ja äijien kanssa bondailusta. Toimeentulokin tulisi turvata perheelle. Nainen saattaa joutua sanomaan hyvästit muodoilleen ja uralleen.

Ennen kaikkea leffa on hatun nosto isille, imho. Propseja jaellaan potentiaalisesta kusipäästä surullisen hahmon ritariksi osoittautuvalle Debbien miehelle Petelle (Paul Rudd). Kaveri lähtee laulaen kantamaan syntymäpäiväkakkua kuultuaan juuri olevansa paska isä. Aivan mainio kohtaus! Toisessa tilanteessa Pete saa osakseen haukut käytyään salaa yksin leffassa. Vaikka kaveria on ensin epäilty pettämisestä!

Hauska!
Kouluarvosana: 8+

Judd Apatow: Funny People (2009)

En tiedä miksi, mutta Adam sandler on aina edustanut itselleni sitä nihkeämpää versiota Ben Stilleristä. Kaikki johtuu varmasti tietämättömyydestä. Kyllähän Sandler ainakin Punch-Drunk Lovessa todisti näyttelijänlahjansa. Ja varmaankin kyseessä on aivan hillittömän hauska koomikko.

Koomikoista kertoo myös elokuva Funny People. Siinä Sandler näyttelee jo ikääntynyttä menestyskoomikkoa (ja hienosti näytteleekin) George Simmonsia. Seth Rogen esittää Ira Wrightia, uudeksi Seinfeldiksi hamuavaa aloittelevaa stand up -koomikkoa (as if! - "kramer was my nigga", kuten Iran musta työkaveri patonkitiskillä toteaa) (Seinfeld on blogin pitäjien all time favorite, joten myös meillä kaikki komediat vertaantuvat tähän ysäriklassikkoon). Iran kämppiksiä, myös wanna be -koomikkoja (itseään?), näyttelevät Jonah Hill ja Jason Schwartzman, joista jälkimmäinen on vastannut myös elokuvan musiikista. Lisäksi elokuvassa esiintyy koko liuta koomikkoja omana itsenään.

Iran koomikon ura ei ota oikein sujuakseen kämppisten vähäpätöisiin menestyksiin nähden. Kaikki kuitenkin muuttuu yhtenä iltana hänen päästessä lavalle legendaarisin Simmonsin jälkeen. Kuolemaa tekevä Simmons palkkaa Iran assistentikseen kirjoittamaan vitsejä hänelle. Ajan hengessä vitsaillaan MySpacen ja Nintendo Wiin kustannuksella. Elokuvan alkupuolisko seurataan vitsien kirjoittamista ja laukomista. Joidenkin mielestestä flopannut jälkipuolisko keskittyy Simmonsin ihmisssuhteisiin.

Funny People on siis elokuva amerikkalaisista stand up -koomikoista. Draamaa komediasta, mikä Judd Apatowin aiemmalle hauskanpidon ystäville on kaiketi ollut järkytys. Vaan ei meikäläiselle. Elokuva oli vallan mainio komediallinen draama The Royal Tenenbaumsin tapaan.

Kouluarvosana: 8 1/2