Jos elokuva-arviot alkoivat ylisanoillla parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, niin kirjallisuuden puolella lähdetään liikkeelle nobelistin teilaamisesta. Yksinkertaisesti sanottuna Kertomus sokeudesta on huono kirja. Saramago on ehkä taitava tarinankertoja, mutta kun ympäristön ja tapahtumien kuvailun rinnalla ei kuvata rivilläkään henkilöiden sielunelämää, toivoo kirjan loppuvan jo ennen kuin on päässyt puoleenväliin saakka (ja sivuja kirjassa on melkein 400!).Saramago on niin fiksoitunut kuvailemaansa dystopiaan, että jatkaa ja jatkaa retostelua ihmisten eläimellisestä käyttäytymisestä. Voitte varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset maan päällä (Saramagon kirjassa yhdessä valtiossa, mikä on kuitenkin mielestäni epäuskottava skenaario) sokeutuisivat ja sokeutuneet ahdetaan täpötäyteen laitokseen keskenään, eikä ruokaa riitä kaikille, ja syttyy tulipalo, ja sokeat pääsevät tuhoutuneesta laitoksesta ulos, mutta koko kaupunki on sokeutunut, eikä kukaan kerää jätteitä, eikä ruumiita, ja ruoka on loppu jne., enempää en kirjan tapahtumista vaivaudu kertomaan.
Mitään muuta kirjassa ei kuitenkaan ole, joten mistäs tässä sitten jatkaisi... Koko kirjan ajan odottaa takannen lupausta "antaa uskoa yhden ihmisen mahdollisuuksista parantaa maailmaa, jossa muut ovat sokeutuneita". Tällä siis viitataan päähenkilöön, lääkärin vaimoon, jota nimitetään näin läpi kirjan (ei siis esim. omalla ammatillaan, feministit huom.). Yksi mukahauskuus kirjassa onkin se ettei kellään ole nimeä, vaan henkilöt kulkevat nimityksillä kuten mustalappuinen vanha mies ja tummalasinen tyttö. Toinen kirjoittajan mielestä kovin hauskalta tuntunut ajatus on sanonnoilla hassuttelu, mihin hän palaa aina parin sivuin välein, jolloin se ei toki naurata enää, vaan aiheuttaa vain myötähäpeää ja turhautuneisuutta, varsinkin kirjailijan yhdistäessä sen filosofiaan jollain perin kummallisella logiikalla (kyllä, sivunnumeroa ja siten suoraa lainausta en muista, mutta Saramago vertasi vanhojen sanontojen hullunkurisuudelle hihittelyä filosofiaan!).
Päähenkilö lääkärin vaimo siis ei jostain selittämättömästä syystä sokeudu (jolle odottaa selitystä läpi kirjan, mutta sitä ei anneta), mutta hän nyt ei vaan hyvällä tahdollakaan lunasta takakannen lupausta yhden ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa mielettömässä maailmassa. Takakansi jääkin teoksen parhaaksi osaksi, kun edellisen lisäksi siinä suitsutetaan, että "jos ylipäätään lukee kirjoja on rikos jättää tämä lukematta". Siksi nappasinkin kirjan kovin toiveikkaana Korjaamon (joka on muuten ehdottomasti käymisen arvoinen paikka) hyllystä, ja valtavan pettymyksen vuoksi en pysty kirjaa kenellekään suosittelemaan.
Kouluarvosana: 6 1/2
