Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

#kirja

Tässäpä kirja pukin konttiin kaikille joulun ystäville? Teuvosukarimainen kauppakeskuskeisari Jonne J. Halkio on luonut ikuisen joulun Länsi-Kyykkään kuntaan jonnekin Uudenmaan laitaman haja-asutusalueelle. Kauppakeskuksessa soi vuoden ympäri joululaulut ja mysteerisen nukentekijän tontut kiertävät raiteillaan. Täksi jouluksi suurudenhullu Halkio aikoo rakentaa Mantelimaahan valtavan suklaaputouksen ja paljasta pintaa vilisevän joulukuvaelman.

Taattua Miina Supista siis. Harmi vain, että suomalaisten ostarivillitys on jo titaniceineen ja mitä ihmeellisimpine sijainteineen karannut käsistä niin pahasti, ettei Supisen luoma maailma olekaan niin surrealistinen, kuin aiemmat mestariteokset antoivat odottaa. Orvokki Leukaluun uraohjeet ja hajamielisen professorin Launon ja tämän sisustussuunnittelevan uraohjuksen Katriinan vinksahtanut koti olivat kaikessa arkisuudessaan niin mahtavan tragikoomisia, että Mantelimaa tuntuu jotenkin liian alleviivaavalta.

Toki synkkiä salaisuuksia pinnan alla (kirjaimellisesti) pitävä ostoshelvetti on loogista jatkumoa, mutta jotenkin odotin, että Supinen olisi vienyt nurinkuriset puitteensa ja traagiset henkilönsä vielä uudelle tasolle. Nyt Mantelimaa jäi itselleni vain hyväksi ajanvietteeksi uutta täysosumaa odotellessa.

Arvostelumenestyksen jälkeen pienoinen pettymys

Kouluarvosana: 8-

F. W. Murnau: Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans) (1927)

Kävin hetken mielijohteesta Orionissa katsomassa F.W. Murnaun Auringonnousun (Sunrise: A Song of Two Humans). Jos rehellisiä ollaan, olin pitänyt 1920-lluvun leffoja sentään vanhanaikaisina, vaikken yleensä iästä hätkähdäkään leffojen kohdalla. Murnaultakin olin nähnyt ainoastaan Nosferatun, joka muistikuvani mukaan oli yksi edellä mainitun statementin vahvistajista.

Auringonnousu osoittautui kuitenkin mestariteokseksi. Liekö viiden vuoden ero Nosferatuun vai oma viidentoista vuoden ero Nosferatun katsomiskertaan syynä Auringonnousun noususta Nosferatua vaikuttavammaksi elokuvakokemukseksi.

Murhaan valmistautuva aviomies (George O'Brien) on hyytävämpi kuin Nosferatu konsanaan. Erikoisen hyvää näyttelemistä. Myös tekninen puoli yllättää näyttävällä visuaalisuudella. Kuvan haamu sopertelee miehen korvaan kamaluuksia. Juoni tarjoaa monta käännettä sinänsä simppelissä tarinassa.

Kouluarvosana: 10

Barry Levinson: Rock the Kasbah (2015)

Kuva täältä

Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään. 

Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.

Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan. 

No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.

Kouluarvosana: 7-

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt (2012)

Tämä bloggaus on tässä vain siksi, että saisin blogiin jotakin täytettä. Viime aikoina lukeminen on ollut jostain syystä aika takkuista, eikä mikään kirja ole lähtenyt vetämään niin kuin olisin halunnut. Olen kantanut kirjastosta kasseittain kirjoja ja alkanut lehteillä niitä, mutta aina olen päätynyt viemään kaiken takaisin kirjastoon vähintään viikon sisällä ja lukematta.

Viime kerralla kirjastossa pyöriessäni otin sitten mukaani Anna-Leena Härkösen Laskevan neitsyen (2012) sillä varmalla tiedolla, että se selättäisi lukublokkini. Ja niinhän se tekikin. Härkösen turinat nyt vain on sellaista perusnaisen kamaa, jota voi lukea missä ja milloin vain. Ihmettelen aina sitä, miten jotkut väittävät Härköstä provokatiiviseksi ja kipakaksi. Mielestäni hän ei ole erityisesti kumpaakaan, vaan Anna-Leena on kuin yksi meistä mutta ehkä tavallista paremmalla supliikilla. Perusnainen siis. Ja tämä hyvällä.

Laskeva neitsyt on kokoelma parin sivun pakinoita, joiden aiheet liikkuvat melko arkisten askareiden parissa. En erityisesti hurmioitunut mistään lukemastani ja en oikeastaan yllättynyt, kun jälkikäteen kuulin pakinoiden olleen jostakin naistenlehdestä (oisko ollut Annasta) koottuja. Minä kun en jostain syystä osta naistenlehtiä niiden pakinoiden ja kolumnien takia enkä myöskään lue niitä.

Tätä kirjaa ja tietenkin Anna-Leenaa on kiittäminen siitä, että ylipäänsä olen saanut luettua jotakin. Voisi kai sanoa, että Laskeva neitsyt ja muut A-L:n kirjat toimivat sisäänheittotuotteina kirjastoihin silloin, kun lukuaivot pitäisi taas saada raksuttamaan.

Tässä vielä video Anna-Leenasta lukemassa katkelmaa. Tehkäätten itse omat päätelmänne sisällöstä.

Kouluarvosana: 5

Fabriikki Kustannus kääntää Laura Restrepon Intohimon saaren

Tällä kertaa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa esitellään ei pelkästään kirja vaan myös kustantamo. Suomen Turusta ponnistavan Fabriikki Kustannuksen Laura Vesanto on ystävällisesti esitellyt Fabriikki Kustannuksen ja sen uutukaiskirjan, kolumbialaisen Laura Restrepon Intohimon saaren (La Isla de la Pasión, 1989).

Kuka olet ja mikä on Fabriikki Kustannus?

Fabriikki Kustannus on uusi turkulainen pienkustantamo, ja itse olen kustantamon sanotaan nyt vaikka äitihahmo. Perustaja ei välttämättä ole oikea sana, sillä toimimme osuuskuntapohjalla, ja Osuuskunta Fabriikki 8 on perustettu jo vuonna 2014.

Millä lailla Fabriikki Kustannus eroaa jo olemassa olevista (pien)kustantamoista?

Ehkä sellainenkin on olemassa, josta emme eroa juuri lainkaan. Mutta ainakaan kovin moni kustantamo ei julkaise pelkkää suomennettua kaunokirjallisuutta, ja meidän kustannusohjelmamme koostuu pelkästään laadukkaasta käännösproosasta.

Kuka kääntää Fabriikki Kustannuksen kirjat?

Minä vastaan parin ensimmäisen teoksen kääntämisestä, mutta kunhan uusia käännettäviä teoksia varmistuu, suomentajiakin tarvitaan lisää.

Miksi Laura Restrepon Intohimon saari?

Teos ei jättäyt minua rauhaan sen jälkeen, kun luin sen ensimmäistä kertaa, eikä toivottavasti jätä sen suomeksi lukijoitakaan. Jo historialliset tosiasiat Clippertonin saaresta ovat aivan uskomattomia ja pysähdyttäviä, ja Restrepo rakentaa niiden ympärille valtavan kauniin ja yksityiskohtia pursuilevan maailmankaikkeuden.

Kuka on tehnyt kirjan kansitaiteen?

Kansitaiteen takana on Osuuskunta Fabriikki 8:n jäsen, kuvataiteilija Outi Vihlman. Itse olen aivan rakastunut kansiin, voisin tuijotella kannen sugarskull-naista päivät pitkät!

Miten valikoit käännettävät kirjat? Millaista kirjallisuutta on luvassa tulevaisuudessa?

Lukemalla, kiinnostavien kustantamojen kustannusohjelmiin tutustumalla ja myönnettäköön, fiilispohjalta. Luvassa on keskenään hyvin erilaisia kertojia ja maailmoja, mutta kaikki teokset tulevat olemaan suhteellisen tiiviitä ja ehdottoman mukaansatempaavia. Pahoittelut salamyhkäisyydestä!

Miten olet hankkimassa rahoitusta kustantamolle?

Suuri osa toiminnasta katetaan ainakin alkuun omarahoituksella, mutta tällä hetkellä käynnissä on myös joukkorahoituskampanja Mesenaatti.me:ssä. Ensimmäisen teoksemme julkaisua voi rahoittaa sitä kautta 22.11. asti.

Onko kertaosallistuminen mesenaattirahoitukseen avuksi myös ensi vuoden niteisiin vai keräätkö niihin eri rahoituksen?

Mitä enemmän ennakkotilauksia saamme joukkorahoituksen kautta, sitä parempi se luonnollisesti on myös jatkon kannalta. Uusia joukkorahoituskampanjoita tuskin on tulossa.

Saanko jotain vastineeksi, jos osallistun joukkorahoitukseen?

Tietysti! Joukkorahoittajat voivat valita haluavatko he vastikkeeksi vain ensimmäisen teoksemme eli Restrepon Intohimon saaren, vai myös yhden tai kaksi seuraavaa nimikettä (joita emme ole vielä paljastaneet, eli vastike on myös iloinen yllätys). Kirjat postitetaan rahoittajille sitä mukaa, kun ne tulevat painosta.

Ehtiikö Intohimon saari painosta Joulupukin konttiin?

Se on siinä ja siinä. Sataprosenttisesti en uskalla luvata, mutta toivoa on. Joulun jälkeenkin on onneksi ihan mukava saada lahjoja.

Mitä tapahtuu, jos joukkorahoituksessa ei kerrykään toivottua summaa?

Uskomme vakaasti, että ainakin minimitavoite saadaan kokoon. Jos ei, rahat palautetaan rahoittajille.

Otatko vastaan kirjavinkkejä tulevia suomennoksia ajatellen?

Totta kai! Erityisesti hollantilainen, unkarilainen, tanskalainen, kreikkalainen... tai no oikeastaan kaikki eurooppalainen kirjallisuus kiinnostaa!

Seuraatko aktiivisesti kirjablogeja?

Rehellisesti myönnän, että tällä hetkellä seuraan enemmän äitiblogeja. Mutta tietysti myös kirjablogeja, erityisesti silloin kun tuntuu, että olen omassa lukemisessani pelottavan jumittunut johonkin tiettyyn genreen.

Toivotko kirjabloggaajien kiinnostuvan Fabriikki Kustannuksesta?

No tottahan toki. Tai ehkä ennemmin toivon, että kirjamme herättävät kiinnostuksen, kustantamo jättäytyy siinä vaiheessa ihan mielellään taka-alalle.

Lue lisää Fabriikki Kustannuksesta:

http://mesenaatti.me/fabriikki-kustannus/

http://fabriikki8.fi/kustannus/

https://www.facebook.com/fabriikkikustannus

@FabKustannus

James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2

Liebster Award

Rakkaus on koira helvetistä -blogiin tupsahti historiamme ensimmäinen tunnustus! Kiitokset siitä kuluvat Ketjukolaaja-blogin Tahattomalle lueskelijalle! Tack, Danke, Thank you ja mitä näitä nyt on.

Tunnustukseen liittyy myös haaste vastata 11 kysymykseen sekä jakaa haaste taas eteenpäin seuraaville.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Vastaaminen on meiltä hieman venähtänyt, mutta viikonlopun kunniaksi pistetäänpä nyt vastaten Ketjukolaajan kysymyksiin.

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?
♂: Tämä on tuttu ilmiö.
♀: Tulee toisinaan ostettua. Samalla kyllä tulee vietyäkin kirjoja divariin myyntiin.

2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?
♂: Lukeminen kannattaa aina.
♀: Kirjojen lukeminen on aina hyvästä.
 
3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?
♂: Naisten enempi lukeminen näkyy jo heidän menestyksessä. Työpaikoissani on aina ollut sen kolme kertaa enemmän naisia kuin miehiä.
♀: Ehkä pitäisi. Miesten aika kulunee liiaksi tietokoneen edessä. Tuskin ne siellä mitään e-kirjoja lukevat.
 
4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?
♂: Haaveilen kirjoittavan sellaisen kirjan joka toimisi Bukon tavoin porttina kovempaan kamaan.
♀: Charles Bukowskin tuotannosta voisi aloittaa. Juha Vuorinen näyttää myös kuuluvan ”ei lukevien” miesten kirjahyllyyn.
 
5. Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?
♂: Olen oppinut kirjoista paljon elämään suhtautumisesta. En tosin tiedä muistanko toteuttaa niitä arjessa.
♀: Todellakin voi. Usein kuitenkin luemme kirjoja, jotka pönkittävät entuudestaan olemassa olevaa maailmankuvaa.
 
6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?
♂: Käytetyn kirjan ja pimeän pullon saa molemmat.
♀: Varmaankin kirjan, sillä eurokossu löytyy jo kaapista.
 
7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?
♂: Jotkut ymmärtävät väärin nietzschensä (onpa vaikea nimi).
♀: Väärissä käsissä mahdollisesti. Isot ongelmat kuitenkaan ovat harvoin kirjoista johtuvaa.
 
8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?
♂: Katso myös parempi puoliskoni.
♀: Rakkaus on koira helvetistä
 
9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?
♂: Perustaisivat uuden uskonnon.
♀: Toivottavasti epäillen.
 
10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?
♂: On.
♀: Ei välttämättä. Jotkut kirjat jättävät ymmälle, mikä voi olla tarkoituskin.
 
11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?
♂: Kansanomainen voi olla jopa parempi kuin salonkikelpoinen kirja.
♀: Puhuttelee. Mutta jotkut standardit täytyy täyttää. Kielen pitää olla hyvää, jotta jaksan sitä lukea.

Lähetämme tunnustuksen ja haasteen seuraaville, mielestämme ansioituneille bloggaajlle.

Kingiä, kahvia ja empatiaa

Pariskunnat:

Kirjallisia

Opus eka

Leffafriikit:

noir

Sinin leffablogi

+ Kaikki muut, jotka haluavat ottaa tämän haasteen vastaan.

Seuraavat kysymykset lähtevät haasteen vastaanottajille. Nämä eivät kaikki liity kirjallisuuteen, koska joukossa myös elokuvabloggaajia. Olkaapa hyvät:

1. Mille hyllylle astelet kirjastossa ensimmäiseksi?
2. Lähikirjastot vai isot keskuskirjastot?
3. Jos pääsisit tapaamaan jotakuta kirjallisuuden henkilöä, kenet haluaisit tavata?
4. Luetko koskaan kirjoja toiseen kertaan? Miksi / miksi et?
5. Pokkarit vai kovakantiset kirjat?
6. Mikä on ollut mykistävin elokuvakokemuksesi? Miksi?
7. Mikä on elokuvista ”guilty pleasuresi”?
8. Minkälaisen arvon annat elokuvien tekstitykselle?
9. Häiritseekö sosiaalisen median käyttö keskittymiskykyäsi?
10. Onko tietokirjoilla tulevaisuutta?
11. Onko järkeä antaa kirjaa/elokuvaa joululahjaksi?

Koira helvetistä messuaa - Huonolaatuinen kuvareportaasi Helsingin Kirjamessuilta

Ööö, tämän valokuvan ottamiseen ei liity mitään sivumerkityksiä....
Jos joku tarvitsee lahjaideoita poikaystävälle, tämä löytyy Sammakon osastolta.

Siisteimmän osaston tittelin vei WSOY. Koira helvetistä onnittelee.

Risuaitakirja.

Jossain jaettiin ilmeisesti ilmapallojakin.

Keittokirjoja hipstereille. Tykkään!

Supisen kirja kiinnostaisi...

Teoksen osasto on aina mukavan kodikas.

Eikä siellä eksy.

Koira helvetistä totesi, että Siltalan osastolta löytyvät tämän hetken kiinnostavimmat kirjat.

Siellä se Saunders on.

Koira ja kissa sovussa. Toimii myös täällä koirankopissa.

Coffee table bookeja 3 kilon kappalehintaan.

John Nurmisen Säätiön uutuus.

Bazarin osasto kera Stonerin.

Pieni mutta komea osasto.

Tatua ja Patua massoittain.

Mäkelän osastolta löytyy kiitettävä määrä lastenkirjallisuutta.

Ostakaa, kirjoja, eurolla ja kahdella jo paljon saa.

En muista, mikä osasto tämä oli...

Kirja Futuro-talosta. Todellakin kiinnostaa!

Messut ovat samalla myös Antikvaariset messut.

Täältä voi tehdä löytöjä.

Kirjamessujen suosituin alue. Kirja kuin kirja 2 euroa.

Myös kirjaostoksilla kuluttaja on hintatietoinen.

Ensi vuonna täältä löytyvät ne kirjat, joita nyt juhlitaan uutuuksina.

(Lähes) kirjojen loppusijoituspaikka.

Etsivä löytää.

Tämä 2 euron alue on messujen nopeiten kasvava alue. Se leviää kuin elanto.

Nämä myyjät tehnevät messujen myyntiennätyksen.

Ryysis ei ole vielä pahimmillaan. Messut jatkuvat sunnuntaihin saakka.

Koira helvetistä saalisti tällä kertaa nämä kirjat.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)

Kuva täältä

"Jees, no nyt kaipaan kunnon hömpänpömppää.. ja kas, Timosen Karoliinan Kesäinen Illuusioni nököttää kirjaston hyllyssä ihan minua varten. Tämän lainaan ja luen vihellellen."

Tällaisella ennakkoajatuksella tartuin tähän kirjaan ja heittäydyin lukemaan. Tunnustettakoon, että olin silmäillyt joistakin blogeista ylisanoja tästä Timosen toisesta romaanista mutta en tarkoituksella halunnut pilata omaa lukukokemusta haravoimalla blogiarvosteluja liikaa etukäteen.

Toinen ennakkoajatukseni (jopa hieman pahansuopainen?) oli se, että totta hemmetissä kaikki bloggaajat nyt kehuvat tämän kirjan, koska ovat tuttuja Kirjava kammari -blogia pitävän Timosen kanssa. "Kyllähän nyt kaverin kirjaa täytyy vähän buustata, vaikkei se ihan lemppari olekaan."

Kaikesta ennakoinnista huolimatta onnistuin aloittamaan lukemisen puhtaan harmonisesti ja avoimin mielin. Eikä tarvinnut kuin muutama sivu edetä, niin kirja imaisi mukaansa kuin voimakas imuri. Kirja on tahditettu hienosti niin, että kesken ei vain voinut jättää. Lyhyet luvut ja cliffhangerit ovat niin taiten tehty, että luin kirjan yhdeltä istumalta.

Ja siis se tarina! Vau! Kannen aurinkorasvalta tuoksuva kesäinen kuva ei ihan mätsännyt sisällön kanssa, mutta väliäkö hällä, ehkä kansitaidekin oli tietoisen harhaanjohtavasti valittu. Kyseessä ei siis ole kirja hiekkarannalla käydyistä citysinkkujen parisuhdekeskusteluista ja seksihurjasteluista, vaan tarina onkin psykologinen trilleri!

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen perheenäiti Klarissa, joka vetäytyy kesäloman ajaksi Saimaan Piiliniemi-nimiseen saareen kirjoittamaan romaaniaan ja ottamaan aikalisää rakoilevasta avioliitosta. Vuokrattu kesähuvila on kaunis ja viehättävä, kesä helteisen kuuma, ja... viereisessä saaressa, Variskalliossa, näyttää käyskentelevän sivistynyt herrasmies Olavi.

Kirjanpäähenkilöinä Klarissan ja Olavin lisäksi ovat mystiset saaret Piiliniemi ja Variskallio. Klarissa ja Olavi ovat saarien ainoat kesäasukkaat, vai ovatko.... Tästä kummallisesta jännitteestä Timonen onnistuu ammentamaan jännitystä tihkuvan mutta hellävaraisesti viettelevän trillerin.

Tarina jättää kysymyksiä auki, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Kirja on kompakti, rönsyilemätön ja se pysyy hyvin koossa tässä mitassa. Tarinan venyttäminen olisi tuntunut turhalta. Toisaalta kirja jäi sellaiseen kohtaan, että siitä voisi kehitellä jatkumoa jatko-osaa ajatellen.

Kesäisellä illuusiolla on monia hyviä ansioita. Tietty yksinkertaisuus, jännitys ja tiiviys. Lukijalle se on helppo mutta palkitseva.

Minunkin on siis liityttävä muiden bloggaajien jatkoksi ylistyskuoroon. Kesäinen illuusio olisi höpsöä jättää lukematta.

Kouluarvosana: 9

Elmo Nüganen: 1944 (2015)

Elmo Nügasen 1944 taitaa olla ensimmäinen arvostelu virolaisesta elokuvasta tässä blogissa. Samalla se on muistaakseni myös ensimmäinen arvostelu sotaelokuvasta.

Viro ja sotasaavutukset eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen. Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä vieraillut tekijäkaarti tuntuikin olevan häpeissään sodan alun antautumisesta ilman vastarintaa ja toisteli elokuvan tärkeyttä virolaisille.

1944 muistuttaa, että myös virolaiset tarttuivat aseisiin hulluina vuosina, vaikkei heillä olekaan talvisodan torjuntavoiton kaltaista legendaa kerrottavanaan. Sen sijaan heillä on ehkä yksi karuimmista tarinoista maailmalle. Kun suurvalta toisensa jälkeen pyyhkäisi maan läpi, värvättiin virolaisia taistelemaan vuoroin kummallekin puolelle.

Vuonna 1944 tilanne oli se, että veljet taistelivat toisiaan vastaan. Sattui tilanteita, että vasta kun koko joukko vihulaisia oli kaadettu huomattiin heidän olleen virolaisia myös. Myös rakkaudessa sattuu elokuvassa skitsofreenisiä koukeroita naapureiden välille.

Pääparia näytelleet nuorukaiset olivat kovin kauniita ja komeita. Heille sodan mielettömyys ja turhuus oli tärkein sanoma elokuvassa kyynelten kera. Kun kysyttiin Venäjän suhtautumista elokuvaan, kuultiin ehkä hämmentävin vastaus. Käsikirjoittaja ylisti nettipiratismia, jonka ansiosta elokuva on levinnyt sellaisiin maihin, joissa sensuuri muuten kieltäisi katselun. Totta, myös tässä blogissa on toivottu Kim Jong-Unin häpäisevää The Interview -elokuvaa piraattien levitettäväksi suljettuun dikatuuriin.

Yhdyn päätähden toiveeseen maailmanrauhasta.

Kouluarvosana: 9-

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)

Jos jokaisen maahanmuuttokriittisen tulisi katsoa Dheepan, jokaisen punavuorelaisen pitäisi lukea Rosa Liksomin Väliaikainen. En tiedä tarvitseeko tätä roskasakkia suvaita, mutta ainakin Rosa Liksomin henkilöhahmot auttavat ymmärtämään miksi maallamme on nykyisenkaltainen hallitus.

Väliaikainen vie lukijansa tietysti pöndelle lampaan- ja Lappiin poronnussijoiden kelkkaan, mutta myös etelän miehet ja naiset saavat osansa. Vihervassareiden ydinalueella asuvalle saattaa tulla yllätyksenä, ettei tarvitse ottaa edes Onnibussia Kehä III:n taakse löytääkseen näitä kummajaisia, vaan sushirajan taakse saattaa eksyä jo oman kaupungin sisällä.

Sinänsä Väliaikainen ei tuo Rosa Liksominsa lukeneille mitään uutta, mutta onhan 2010-luvulle päivitetty valkoinen roskaväki tutustumisen arvoinen. Itse asiassa Liksomia voisi pitää viime aikoina löytämieni amerikkalaisten mestareiden, Foster Wallacen ja George Saundersin suomalaisena vastineena. Niin terävällä otteella Liksom maalailee suomalaisen white trashin maailmoja.

Kouluarvosana: 8 1/2

Jacques Audiard: Dheepan (2015)

Dheepan on elokuva, jonka jokaisen eurooppalaisen tulisi katsoa. Miksi ja miten tänne tulvii turvapaikanhakijoita on viiltävän ajankohtainen ja tärkeä aihe juuri nyt. Dheepanin tarina kertoo kaiken mitä olet aina halunnut tietää siirtolaisen menneestä, nykyisestä ja tulevasta elämästä.

Elokuva alkaa pakolaisleiriltä. Nainen kiertää kiireessä leiriä kysyen äideiltä ovatko tyttäret heidän omiaan. Lopulta löytyy orpotyttö, jonka avulla Yalini pääsee Eurooppaan. Mieheksi tekaistaan joku äijä.

Perillä "perhe" huomaa päätyneensä Ranskaan, vaikka salakuljettajat lupasivat viedä Englantiin. Kielikin olisi ollut hallussa.

Alkaa välitön kotouttaminen. Itsekin maahanmuuttaja hoitaa Dheepanille ja Yalinille töitä talkkarina ja henkilökohtaisena avustajana. Tytär aloittaa koulussa. Pitäisi opetella olemaan perhekin. Pitääkö saman katon alla nukkuvia rakastaakin? Entä tutustuminen paikallisiin?

Menneestä saadaan viitteitä Dheepanin painajaisessa. Olkoonkin surkea slummi Pariisin laidalla, menneeseen ei taida tehdä mieli. Ranskassa rikolliset ovat pikkutekijöitä Tamilien kauhuun nähden.

Tulevaisuus siintää unelmina Iso-Britanniasta. Onko Dheepanin tartuttava vielä kerran aseisiin päästäkseen perheensä kanssa turvaan?

Paitsi, ettei Dheepan ole oikea henkilö. Elokuvaa katsoessa unohdin, etten katso dokumenttia, vaan puhdasta sepitettä. Kuka ikinä antoikaan Kultaisen Palmun Audiardille, olisi pitänyt sanoa hänelle, kuten Tarantino Michael Moorelle: "Valinta ei ollut politiikkaa."

Kouluarvosana: 9 1/2

Christiane F. (Felscherinow) & Sonja Vukovic: Minun toinen elämäni (2015)

Blogi on päivittynyt melko verkkaisesti, vaikka elokuvia ja kirjojakin on tullut nautiskeltua samaan tapaan kuin ennenkin. Itse olen aloitellut montaakin eri kirjaa, mutta kun näin teen, en juuri saa mitään loppuun asti. Yhdestä kirjasta on kuitenkin pakko blogata, joten palataanpa vielä hetkeksi Christiane F:n maailmaan ja tämän Huumeasema Zoon jälkeisiin elämänvaiheisiin.

Huumeasema Zoo teki 18-vuotiaasta Christianesta julkkiksen niin Saksassa kuin ulkomailla. Nuorta tyttöä pyöritettiin taide-, musiikki- ja elokuvapiireissä, ja hänelle tipahteli muutama rooli Ö-luokan leffoissa ja jopa levylaulajan uraa viriteltiin. Erityisen hyvän ystävän Christiane sai Nina Hagenista. David Bowien kanssa yhteistyö jäi pinnalliseksi ja yhden elokuvan mittaiseksi. Christiane ei kokenut tarvetta suihkuseurapiireissä keekoiluun, vaan hän pysytteli lähinnä indieympyröissä ja heilasteli erikoisten muusikonplanttujen kanssa.

Luulisi, että nuorena koetut karmeudet ja niillä repostelu saisivat kenen tahansa pään sekaisin ja tuhokierre eskaloituisi hautaan päätymiseen viimeistään muutaman vuoden sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt tässä tapauksessa. Kirjasta ja elokuvasta saamillaan rahoilla "Saksan kuuluisin narkkari" on selvinnyt läpi vuosikymmenten ilman normielämään kuuluvia vaikeuksia. Niin sanottua normaalia elämää Christiane ei ole viettänyt päivääkään, vaan elämänmenoa ovat siivittäneet heroiiniriippuvuus ja vankilatuomiot. Lukuisista vieroituksista huolimatta Christiane ei ole onnistunut voittamaan huumeiden houkutusta.

Kirjan tärkein teema on Christianen suhde vuonna 1996 syntyneeseen poikaansa. Elämäntavastaan huolimatta Christiane on pyrkinyt järjestämään pojalleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden ja elämän. On selvää, että äidinrakkaus on vahvaa, eikä Christiane ole tarkoituksella tehnyt kenellekään pahaa, mutta jostakin syystä poika otettiin huostaan 2000-luvun alkupuolella.

Christianen tie on kulkenut rakkauksien perässä minne mihinkin. Kyvyttömyys sitoutua ihmissuhteisiin tai päihteettömyyteen on tuhonnut häneltä monta yritystä. Christiane muistelee kauniisti Sveitsissä asuvia ystäviään, joiden tuki on pelastanut sekoilevan naisen monesta vyyhdistä. Zürichissä 1980- ja 1990-luvuilla rehottanut Platzspitz-huumepuisto oli Christianelle paikka, jossa sai toteuttaa itseään ilman kenenkään tuomitsevia katseita. Media on seurannut Christianen tekemisiä suurennuslasilla. On varmasti tuntunut epäreilulta, ettei kotiovelta ole voinut poistua ilman, että paparazzit ja muut perskärpäset ovat raportoineet kaikki liikkeet sensaatiolehdistölle.

Minun toinen elämäni antaa Christianelle suunvuoron. Se kuitenkin selkeästi jättää kertomatta joitakin asioita, joista Christiane on päättänyt vaitea. Kummastusta jää herättämään muun muassa suhde äitiin, siskoon ja isään. Asenne isään on anteeksiantava ja ymmärtävä, kun taas äitiä syytetään heitteillejätöstä ja mediahuoruudesta. Asia ei Huumeasema Zoosta välittynyt aivan samalla tavalla.

Jossakin määrin Christianea vastaan kääntyy se, ettei kirjassa kerrota toisen osapuolen syitä pojan huostaanottoon. Tapahtuneeseen johtaneita asioita ei kerrota, mutta oletettavasti Christianen ja pojan elämä ei ole ollut aivan niin idyllistä kuin mitä Christiane antaa kirjassa ymmärtää. Myöskään kummalliseksi mainitun poikaystävän edesottamuksia ei valoteta lyhyitä mainintoja lukuunottamatta.

Kirjasta jää tunnelma, että Christiane on omalla tavallaan vahva ja lämmin ihminen, jolla on todella paljon inhimillisiä heikkouksia. Lapsuuden kokemukset hylätyksitulemisesta ajoivat herkän tytön heroiinikoukkuun, jonka seurauksena hän ei ole koskaan saanut viettää turvattua elämää. Hän on sen sijaan suhtautunut kaikkeen taisteluasetelmista ja itsekkäästi, myöhemmällä iällä syrjään vetäytyen.

Metadonihoidon pelastamalle, kipujen keskellä elävälle Christianelle jokainen hengissä säilytty päivä on voitto. On selvää, että Christiane rakastaa poikaansa maasta taivaaseen ja tärkeintä hänelle on pysyä yhdessä poikansa kanssa. Sen hänelle soisi mielellään.

Kouluarvosana: 7,5

Nancy Myers: Harjoittelija (The Intern) (2015)

Kuva täältä

Nancy Myersin elokuvassa Harjoittelija (2015) liippaa moni asia läheltä: muuttuva työelämä, digitalisaatio, online-kauppa, yrittäjyys... ja tietysti Robert DeNiro. En aktiivisesti seuraa Bobin tekemisiä, mutta onhan legendan uraa vähän pidettävä silmällä. Ennakoin Bobin lähteneen tällä(kin) kertaa mukaan draamakomediaan, johon on räätälöity rooli naamaansa vääntelevälle seniorimafiosolle.

Ennustukseni ei onneksi käynyt toteen, vaan DeNiron roolihahmo osoittautuikin suorastaan vähäeleiseksi ja kohteliaan sympaattiseksi. Ben Whittaker on 70-vuotias toimeton leski, joka haluaa vielä vanhoilla päivillään tehdä jotakin ja tuntea olevansa tarvittu. Päiväkävelyllään pappa törmää ilmoitukseen, jossa Anne Hathawayn roolihahmon luotsaama online-muotiyritys etsii riveihinsä senioriharjoittelijaa. Ben taklaa tekniikan, tekee videohakemuksen ja tulee valituksi muodikkaan ketterään uuden ajan yritykseen.

Elokuvassa hörähdellään tietenkin vanhan koulukunnan ja diginatiiviuden yhteentörmäykselle, kiireiseen startupiin liitetyille yleistyksille ja seniorikansalaisten eroottiselle potentiaalille. Ben ei osaa käyttää tietokonetta mutta ymmärtää syvemmin muita perusasioita työelämästä ja työyhteisössä toimimisesta. Hathawayn roolihahmo on koppava startup-yrittäjä, jonka kovan pinnan alle Ben pääsee vähän kuin vahingossa ja jonka kehitys naisjohtajana, vaimona, äitinä ja ystävänä on elokuvan kantava teema. Ben osoittaa, että alaiset eivät ole vain työmuurahaisia vaan ihan ihmisiä myös, joskus jopa parhaita ystäviä.

DeNiro välttää pahimmat maneerinsa ja tekee roolihahmostaan perusjämäkän ja luotettavan vanhan ajan miehen. Kun firman muut urokset laahustavat töissä tennareissa ja t-paidassa, Ben sonnustautuu aina pukuun ja istuu konttorilla aina siihen asti, kun pomo lähtee iltamyöhällä töistä kotiin. Ben on firman mies loppuun asti, mikä ei tietenkään jää huomaamatta toimitusjohtajaa firmalleen etsivältä yrittäjältä.

Elokuva on ihan ok, harmiton puolustuspuhe ystävyydelle ja lojaaliudelle. DeNiro ja Hathaway pelaavat yhteen mukavasti, kumpikaan ei varasta show'ta toiselta. Itselleni oli yllätys nähdä kasari-ysäritähti Rene Russo elokuvan seniorivampirellana. Niin se aika vain menee.

Kouluarvosana: 7

Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.

Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.

Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.

Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.

Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.

Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.

Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.

"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."

:D

Kouluarvosana: 10- (Loppu liikutti liikaa)

Christiane F.: Huumeasema Zoo (Wir Kindern Vom Bahnhof Zoo) (2015)

Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky Cruzin Juokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.

Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi Arjatsalon Kovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.

Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi. 

Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo 

Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!

Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.

Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...

Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.

Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.

Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.

Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.

Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni  -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä. 

Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...

Kouluarvosana: 10

Toiset hyväkkäät...

Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen  katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.

Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.

14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.

YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!

They Call Us Misfits (Dom Kallar Oss Mods) 1968

A Respectable Life (Ett Anständigt Liv) 1979

From Misfits to Yuppies (Det Sociala Arvet) 1993