Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.

Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.

Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.

Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.

Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.

Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.

Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.

"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."

:D

Kouluarvosana: 10- (Loppu liikutti liikaa)

Petri Tamminen: Rikosromaani (2012)

Petri Tamminen on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joista ei voi olla pitämättä, ainakaan julkisesti. Kahlasin Enon opetukset läpi vuonna 2007 tuskissani kieriskelleen. Yhtään mitään niin turhaa en ollut siihen astisen elämäni aikana lukenut. Vasta jälkikäteen ymmärsin olleeni väärässä ja että ikään ja kokoon katsomatta kaikki Suomen kansalaiset olivat rakastuneet Tammiseen juuri tuon kirjan takia. Enon opetukset oli kuulemma kotimaisen nykykirjallisuuden uusi kulmakivi, aforismimaisuuden riemuvoitto. Omasta mielestäni aforismikokoelmasta ei saa lukukelpoista romaania millään, tosin en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan Paolo Coelhon opusta alkua pidemmälle...  Puolisoni on arvostellut Tammisen Mitä onni on (2008) täällä. Hänen suhtautumisensa Petrin menestyskirjaan on ollut miellyttävän positiivista.

Tammisen Rikosromaani kertoo komisario Vehmaksesta, jolta hämäräheikki Ångströmin tekemiset vievät yöunet ja pian mielenterveydenkin. Ångström on rikollinen, jonka tihutyöt liikkuvat lain ja rikoksen harmaassa välimaastossa. Kelmi kylvää mielipahaa ja tehtailee toisinaan ihan maallisia menetyksiä tavallisille Suomen kansalaisille. Auervaaramainen Ångström huijaa rakkauteen höynähtäneitä, esiintyy väärillä nimillä ja vie itsetunnon viattomilta urheiltaan.

Komisario Vehmas tuntuu olevan ainoa Pasilan koppalakeista, joilla on aikaa ja tahtoa perehtyä Ångströmin rikolliseen mieleen ja päästä tätä kautta nalkittamaan syyllisen sopivan paikan tullen. Vehmas on eräänlainen mentalisti, joka pyrkii askelen edemmäs havittelemaansa rikollista mutta joka pian sotkeutuukin omiin analyyseihinsä mielenterveyden hinnalla. Lukijalle ei ole läheskään aina selvää, onko Ångströmiä edes olemassa vai onko kaikki koettu vain Vehmaksen vilkkaassa mielessä.

Tätä soppaa Tamminen siis hämmentää varsin pohdiskellusti. Kivoja yksityiskohtia toki löytyy, ja alussa jaksoin jopa toisinaan hymähtää. Itsestäänselvyydet alkavat kuitenkin pian puuduttaa ja ainakin allekirjoittanut alkoi kaivata jotakin oikeasti tapahtuvaksi. Oli pakko kuikuilla jäljellä olleita sivuja turhautuneena; loppuuko tämä vai alkaako tämä koskaan?!?

Rikosromaani on varmasti hykerryttävä ja kekseliäs ja antaa ohjakset parempaan elämään, jos olet keski-ikäinen ja mieluiten nainen, siistissä sisätyössä, pidät punaviinistä ja omistat torkkupeiton, luet mielelläsi elämänhallintaoppaista mutta kaipaat toisinaan syrjähyppyä "vaarallisten" pikkurikollisten maailmaan. Näillä eväillä valut varmasti hunajaa Petri Tammisen kyydissä.

Itselleni ei valitettavasti taaskaan uponnut.

Kouluarvosana: 7

Petri Tamminen: Mitä onni on (2008)

Vielä vähän aikaa sitten uhosin, etten enää muutamaan hetkeen tartu suomalaiseen kirjaan, koska viimeiset sellaiset ovat olleet enemmän tai vähemmän masentavia. Mutta niin se vain veri vetää aina uudelleen näiden kirjojen puoleen. Siltikin, vaikka puolisoni oli haukkunut Petri Tammisen Enon opetukset, enkä itsekään pahemmin sen elokuvaversiosta välittänyt.

Petri Tammista on kuitenkin niin paljon kehuttu eri blogeissa, että päätin ottaa selvää millainen mies tässä nyt sitten on kyseessä.

Mitä onni on -kirjan päähenkilö on kirjailija, joka vaimonsa oivalluksesta päättää kirjoittaa kirjan onnesta. Vaimonsa kirjailija kuitenkin dumppaa projektista heti alkuunsa ja ottaa tilalle pöytätenniskaverinsa Hannun, jonka tarkoituksena on kuvittaa kirja.

Alkaa kahden miehen, toinen keski-ikää lähestyvä nelikymppinen perheenisä ja toinen alle kolmikymppinen perheetön nuorimies, seikkailu onnea etsimässä. Sitä etsitään ruotsinlaivalta, Ahvenanmaalta, onnellisuustutkijan kammiosta ja milloin mistäkin. Lopulta myös Tanskasta, vaikka kyseessä pitikin olla suomalaisen onnen olemus.

Tanskasta vain sattuu löytymään kirjailijan nuoruudenrakkaus, jonka perään tämä epätoivoisesti haikailee. Kypsästä naisesta haaveileva Hannu löytää oman onnensa Tanskanmatkalla ja pitää aiheesta näyttelyn. Kirjailijan vaimokin on ottanut onnesta kertovia kuvia ja saanut julkaistua ne postikorttisarjassa. Ainut joka ei ole saanut valmiiksi projektiaan onnesta on kirjailija itse.

Mitä se onni sitten lopulta on? Pitää elää tätä päivää, taitaa olla vastaus. Entäs se masentava vaikutus? Noh, kyllähän tässä sellaisiakin elementtejä oli, kuten, että kaikki kesät ovat vain valjuja kopioita nuoruuden parhaista kesistä, mutta onneksi sentään asiat onnistuttiin esittämään jollain lailla tragikoomisen hauskasti.

Hyvä kirja tämä oli!

Kouluarvosana: 9-

P.S. Takakannen oivallus "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei kuitenkaan ole kirjan päähenkilö." on mahtava!