Rakkaus on koira helvetistä kokeili livetwiittausta omalla Twitter-tilillään, joka muuten löytyy
täältä. Livetwiittaus tarkoittaa twiittien livertämistä lirkuttimessa samanaikaisesti, kun tekee jotain merkittävää, on kuunteluoppilaana mielenkiintoisessa seminaarissa, seuraa koko kansan suosikkiohjelmaa tv-ruudusta tai... no, lukee kirjaa. Ensimmäisen livelirkutuksen koiraemo päätti tehdä
Pauliina Suden tuoreesta trilleristä
Takaikkuna (2015). Kirja oli aiheuttanut positiivista pöhinää kirja-arvosteluissa ympäri blogosfääriä heti tuoreeltaan, joten tiedossa oli ainakin se, että
Pauliina Susi olisi taas omimmalla osaamisalueellaan ja lukukokemus tulisi olemaan jännittävä.
Takaikkuna on 550-sivuinen mötikkä, jonka voisi ahmaista lähes kertaistumalta, jos arkikuviot eivät veisi leijonanosaa hereilläoloajasta. Kirjassa seikkailevat muun muassa Leia Laine, seksiä ostavien miesten asioita ajamaan kyhätyn uuden hankkeen toiminnanjohtaja ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti, populistipuolueen riveistä oikeusministeriksi noussut huikentelevainen noviisipoliitikko sekä perhe-elämänsä tyrinyt ja poikansa huoltajuuden ex-vaimolleen menettänyt datalouhija. Viimeksi mainitun silmin kirjassa päästään kurkistamaan muiden henkilöhahmojen elämään myös silloin, kun näkökulma on tällä Land-o:ksi itseään kutsuvan nörtin. Energiajuomalla elävä datailija istuu lukkojen takana komentohuoneessaan ja stalkkeroi ihmisten elämää milloin minkäkin päätteen kautta ja trollailee rasistisia ja seksistisiä viestejä ympäri netin keskustelupalstoja.
Kirjan nimi viittaa Hitchcockin kuuluisaan trilleriin, jossa pyörätuoliin kipsatun jalkansa takia köytetty mies tiirailee ikkunastaan vastapäisen talon ikkunoita ja selvittelee murhamysteeriä. Suden kirjassa on samat elementit: toisten elämää tietokoneen ikkunan kautta vakoileva mies ja jalka kipsissä paikoilleen jumittunut nainen. Ihan hauskaa intertekstuaalisuutta mielestäni.
Takaikkunan teemoiksi nousevat digiajan stalkkerointi, erään puolueen toimesta avoimeksi äitynyt rasistinen kielenkäyttö ja seksismi sekä median toimintatavat. Viime viikkojen uutisointia seuranneet huomaavat, että kirjan aiheet eivät ole ylilyötyjä keksintöjä vaan ihan yhteiskunnallista todellisuutta, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin. On mielestäni kutkuttavaa, miten Susi
on ennustanut esimerkiksi vaalien lopputuloksen ja ministerisalkkujen jaon ja osunut niissä napakymppiin.
Pidän siitä, miten Pauliina Suden dekkareissa päähenkilöiksi valikoituvat ihan tavalliset kaduntallaajat ja tapahtumapaikoiksi arkiset ympäristöt.
Takaikkunan naispääosassa on älykäs, tohtoriksi väitellyt Leia, joka on kuitenkin realistisen epävarma itsestään, ulkonäöstään ja ammatillisista valinnoistaan. Leia ei nimestään huolimatta ole toimintasankari vaan aivan tavallinen lähiöäiti, jota kohtaa sattumusten kautta surrealistisen huono tuuri jouduttuaan netti-ilkiön silmätikuksi. Tietysti kuten kunnon dekkariin kuuluukin, tarina kulkee eteenpäin ja vetää lukijalta maton jalkojen alta niin, että hartaasti ylläpidetyt ennakko-odotukset kustakin henkilöhahmosta osoittautuvat vääriksi tai ainakin yksisilmäisiksi. On varmaankin oikeaoppista, ettei hahmoista tehdä yksiulotteisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jokaisesta löytyy pinnan alta salaisuuksia.
En ole dekkarifani, mutta Suden digiajan trilleri osui omaan heikkoon kohtaani. Kirjassa on jännittävä tarina, ja se toimii hyvin myös ajankuvana. Susihan on ennenkin osannut nuuskia hyvin ajankohtaiset aiheet ja tarttua niihin. Kirjailija vaikuttaa olevan aina muutaman askeleen meitä muita edellä ja tarjoilee valmiin paketin silloin, kun muut vasta heräilevät tunnistamaan ajan hengen. Voi vain ihmetellä, mistä Pauliina Susi on anturoinut seuraavan kirjansa aiheen.
Kouluarvosana: 9,5