Tässäpä kirja pukin konttiin kaikille joulun ystäville? Teuvosukarimainen kauppakeskuskeisari Jonne J. Halkio on luonut ikuisen joulun Länsi-Kyykkään kuntaan jonnekin Uudenmaan laitaman haja-asutusalueelle. Kauppakeskuksessa soi vuoden ympäri joululaulut ja mysteerisen nukentekijän tontut kiertävät raiteillaan. Täksi jouluksi suurudenhullu Halkio aikoo rakentaa Mantelimaahan valtavan suklaaputouksen ja paljasta pintaa vilisevän joulukuvaelman.
Taattua Miina Supista siis. Harmi vain, että suomalaisten ostarivillitys on jo titaniceineen ja mitä ihmeellisimpine sijainteineen karannut käsistä niin pahasti, ettei Supisen luoma maailma olekaan niin surrealistinen, kuin aiemmat mestariteokset antoivat odottaa. Orvokki Leukaluun uraohjeet ja hajamielisen professorin Launon ja tämän sisustussuunnittelevan uraohjuksen Katriinan vinksahtanut koti olivat kaikessa arkisuudessaan niin mahtavan tragikoomisia, että Mantelimaa tuntuu jotenkin liian alleviivaavalta.
Toki synkkiä salaisuuksia pinnan alla (kirjaimellisesti) pitävä ostoshelvetti on loogista jatkumoa, mutta jotenkin odotin, että Supinen olisi vienyt nurinkuriset puitteensa ja traagiset henkilönsä vielä uudelle tasolle. Nyt Mantelimaa jäi itselleni vain hyväksi ajanvietteeksi uutta täysosumaa odotellessa.
Kävin hetken mielijohteesta Orionissa katsomassa F.W. Murnaun Auringonnousun (Sunrise: A Song of Two Humans). Jos rehellisiä ollaan, olin pitänyt 1920-lluvun leffoja sentään vanhanaikaisina, vaikken yleensä iästä hätkähdäkään leffojen kohdalla. Murnaultakin olin nähnyt ainoastaan Nosferatun, joka muistikuvani mukaan oli yksi edellä mainitun statementin vahvistajista.
Auringonnousu osoittautui kuitenkin mestariteokseksi. Liekö viiden vuoden ero Nosferatuun vai oma viidentoista vuoden ero Nosferatun katsomiskertaan syynä Auringonnousun noususta Nosferatua vaikuttavammaksi elokuvakokemukseksi.
Murhaan valmistautuva aviomies (George O'Brien) on hyytävämpi kuin Nosferatu konsanaan. Erikoisen hyvää näyttelemistä. Myös tekninen puoli yllättää näyttävällä visuaalisuudella. Kuvan haamu sopertelee miehen korvaan kamaluuksia. Juoni tarjoaa monta käännettä sinänsä simppelissä tarinassa.
Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään.
Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.
Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan.
No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.
Tämä bloggaus on tässä vain siksi, että saisin blogiin jotakin täytettä. Viime aikoina lukeminen on ollut jostain syystä aika takkuista, eikä mikään kirja ole lähtenyt vetämään niin kuin olisin halunnut. Olen kantanut kirjastosta kasseittain kirjoja ja alkanut lehteillä niitä, mutta aina olen päätynyt viemään kaiken takaisin kirjastoon vähintään viikon sisällä ja lukematta.
Viime kerralla kirjastossa pyöriessäni otin sitten mukaani Anna-Leena HärkösenLaskevan neitsyen (2012) sillä varmalla tiedolla, että se selättäisi lukublokkini. Ja niinhän se tekikin. Härkösen turinat nyt vain on sellaista perusnaisen kamaa, jota voi lukea missä ja milloin vain. Ihmettelen aina sitä, miten jotkut väittävät Härköstä provokatiiviseksi ja kipakaksi. Mielestäni hän ei ole erityisesti kumpaakaan, vaan Anna-Leena on kuin yksi meistä mutta ehkä tavallista paremmalla supliikilla. Perusnainen siis. Ja tämä hyvällä.
Laskeva neitsyt on kokoelma parin sivun pakinoita, joiden aiheet liikkuvat melko arkisten askareiden parissa. En erityisesti hurmioitunut mistään lukemastani ja en oikeastaan yllättynyt, kun jälkikäteen kuulin pakinoiden olleen jostakin naistenlehdestä (oisko ollut Annasta) koottuja. Minä kun en jostain syystä osta naistenlehtiä niiden pakinoiden ja kolumnien takia enkä myöskään lue niitä.
Tätä kirjaa ja tietenkin Anna-Leenaa on kiittäminen siitä, että ylipäänsä olen saanut luettua jotakin. Voisi kai sanoa, että Laskeva neitsyt ja muut A-L:n kirjat toimivat sisäänheittotuotteina kirjastoihin silloin, kun lukuaivot pitäisi taas saada raksuttamaan.
Tässä vielä video Anna-Leenasta lukemassa katkelmaa. Tehkäätten itse omat päätelmänne sisällöstä.
Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.
Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.
Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.
Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.
Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.
Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.
"Jees, no nyt kaipaan kunnon hömpänpömppää.. ja kas, Timosen Karoliinan Kesäinen Illuusioni nököttää kirjaston hyllyssä ihan minua varten. Tämän lainaan ja luen vihellellen."
Tällaisella ennakkoajatuksella tartuin tähän kirjaan ja heittäydyin lukemaan. Tunnustettakoon, että olin silmäillyt joistakin blogeista ylisanoja tästä Timosen toisesta romaanista mutta en tarkoituksella halunnut pilata omaa lukukokemusta haravoimalla blogiarvosteluja liikaa etukäteen.
Toinen ennakkoajatukseni (jopa hieman pahansuopainen?) oli se, että totta hemmetissä kaikki bloggaajat nyt kehuvat tämän kirjan, koska ovat tuttuja Kirjava kammari -blogia pitävän Timosen kanssa. "Kyllähän nyt kaverin kirjaa täytyy vähän buustata, vaikkei se ihan lemppari olekaan."
Kaikesta ennakoinnista huolimatta onnistuin aloittamaan lukemisen puhtaan harmonisesti ja avoimin mielin. Eikä tarvinnut kuin muutama sivu edetä, niin kirja imaisi mukaansa kuin voimakas imuri. Kirja on tahditettu hienosti niin, että kesken ei vain voinut jättää. Lyhyet luvut ja cliffhangerit ovat niin taiten tehty, että luin kirjan yhdeltä istumalta.
Ja siis se tarina! Vau! Kannen aurinkorasvalta tuoksuva kesäinen kuva ei ihan mätsännyt sisällön kanssa, mutta väliäkö hällä, ehkä kansitaidekin oli tietoisen harhaanjohtavasti valittu. Kyseessä ei siis ole kirja hiekkarannalla käydyistä citysinkkujen parisuhdekeskusteluista ja seksihurjasteluista, vaan tarina onkin psykologinen trilleri!
Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen perheenäiti Klarissa, joka vetäytyy kesäloman ajaksi Saimaan Piiliniemi-nimiseen saareen kirjoittamaan romaaniaan ja ottamaan aikalisää rakoilevasta avioliitosta. Vuokrattu kesähuvila on kaunis ja viehättävä, kesä helteisen kuuma, ja... viereisessä saaressa, Variskalliossa, näyttää käyskentelevän sivistynyt herrasmies Olavi.
Kirjanpäähenkilöinä Klarissan ja Olavin lisäksi ovat mystiset saaret Piiliniemi ja Variskallio. Klarissa ja Olavi ovat saarien ainoat kesäasukkaat, vai ovatko.... Tästä kummallisesta jännitteestä Timonen onnistuu ammentamaan jännitystä tihkuvan mutta hellävaraisesti viettelevän trillerin.
Tarina jättää kysymyksiä auki, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Kirja on kompakti, rönsyilemätön ja se pysyy hyvin koossa tässä mitassa. Tarinan venyttäminen olisi tuntunut turhalta. Toisaalta kirja jäi sellaiseen kohtaan, että siitä voisi kehitellä jatkumoa jatko-osaa ajatellen.
Kesäisellä illuusiolla on monia hyviä ansioita. Tietty yksinkertaisuus, jännitys ja tiiviys. Lukijalle se on helppo mutta palkitseva.
Minunkin on siis liityttävä muiden bloggaajien jatkoksi ylistyskuoroon. Kesäinen illuusio olisi höpsöä jättää lukematta.
Elmo Nügasen1944 taitaa olla ensimmäinen arvostelu virolaisesta elokuvasta tässä blogissa. Samalla se on muistaakseni myös ensimmäinen arvostelu sotaelokuvasta.
Viro ja sotasaavutukset eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen. Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä vieraillut tekijäkaarti tuntuikin olevan häpeissään sodan alun antautumisesta ilman vastarintaa ja toisteli elokuvan tärkeyttä virolaisille.
1944 muistuttaa, että myös virolaiset tarttuivat aseisiin hulluina vuosina, vaikkei heillä olekaan talvisodan torjuntavoiton kaltaista legendaa kerrottavanaan. Sen sijaan heillä on ehkä yksi karuimmista tarinoista maailmalle. Kun suurvalta toisensa jälkeen pyyhkäisi maan läpi, värvättiin virolaisia taistelemaan vuoroin kummallekin puolelle.
Vuonna 1944 tilanne oli se, että veljet taistelivat toisiaan vastaan. Sattui tilanteita, että vasta kun koko joukko vihulaisia oli kaadettu huomattiin heidän olleen virolaisia myös. Myös rakkaudessa sattuu elokuvassa skitsofreenisiä koukeroita naapureiden välille.
Pääparia näytelleet nuorukaiset olivat kovin kauniita ja komeita. Heille sodan mielettömyys ja turhuus oli tärkein sanoma elokuvassa kyynelten kera. Kun kysyttiin Venäjän suhtautumista elokuvaan, kuultiin ehkä hämmentävin vastaus. Käsikirjoittaja ylisti nettipiratismia, jonka ansiosta elokuva on levinnyt sellaisiin maihin, joissa sensuuri muuten kieltäisi katselun. Totta, myös tässä blogissa on toivottu Kim Jong-Unin häpäisevää The Interview -elokuvaa piraattien levitettäväksi suljettuun dikatuuriin.
Jos jokaisen maahanmuuttokriittisen tulisi katsoa Dheepan, jokaisen punavuorelaisen pitäisi lukea Rosa Liksomin Väliaikainen. En tiedä tarvitseeko tätä roskasakkia suvaita, mutta ainakin Rosa Liksomin henkilöhahmot auttavat ymmärtämään miksi maallamme on nykyisenkaltainen hallitus.
Väliaikainen vie lukijansa tietysti pöndelle lampaan- ja Lappiin poronnussijoiden kelkkaan, mutta myös etelän miehet ja naiset saavat osansa. Vihervassareiden ydinalueella asuvalle saattaa tulla yllätyksenä, ettei tarvitse ottaa edes Onnibussia Kehä III:n taakse löytääkseen näitä kummajaisia, vaan sushirajan taakse saattaa eksyä jo oman kaupungin sisällä.
Sinänsä Väliaikainen ei tuo Rosa Liksominsa lukeneille mitään uutta, mutta onhan 2010-luvulle päivitetty valkoinen roskaväki tutustumisen arvoinen. Itse asiassa Liksomia voisi pitää viime aikoina löytämieni amerikkalaisten mestareiden, Foster Wallacen ja George Saundersin suomalaisena vastineena. Niin terävällä otteella Liksom maalailee suomalaisen white trashin maailmoja.
Dheepan on elokuva, jonka jokaisen eurooppalaisen tulisi katsoa. Miksi ja miten tänne tulvii turvapaikanhakijoita on viiltävän ajankohtainen ja tärkeä aihe juuri nyt. Dheepanin tarina kertoo kaiken mitä olet aina halunnut tietää siirtolaisen menneestä, nykyisestä ja tulevasta elämästä.
Elokuva alkaa pakolaisleiriltä. Nainen kiertää kiireessä leiriä kysyen äideiltä ovatko tyttäret heidän omiaan. Lopulta löytyy orpotyttö, jonka avulla Yalini pääsee Eurooppaan. Mieheksi tekaistaan joku äijä.
Perillä "perhe" huomaa päätyneensä Ranskaan, vaikka salakuljettajat lupasivat viedä Englantiin. Kielikin olisi ollut hallussa.
Alkaa välitön kotouttaminen. Itsekin maahanmuuttaja hoitaa Dheepanille ja Yalinille töitä talkkarina ja henkilökohtaisena avustajana. Tytär aloittaa koulussa. Pitäisi opetella olemaan perhekin. Pitääkö saman katon alla nukkuvia rakastaakin? Entä tutustuminen paikallisiin?
Menneestä saadaan viitteitä Dheepanin painajaisessa. Olkoonkin surkea slummi Pariisin laidalla, menneeseen ei taida tehdä mieli. Ranskassa rikolliset ovat pikkutekijöitä Tamilien kauhuun nähden.
Tulevaisuus siintää unelmina Iso-Britanniasta. Onko Dheepanin tartuttava vielä kerran aseisiin päästäkseen perheensä kanssa turvaan?
Paitsi, ettei Dheepan ole oikea henkilö. Elokuvaa katsoessa unohdin, etten katso dokumenttia, vaan puhdasta sepitettä. Kuka ikinä antoikaan Kultaisen Palmun Audiardille, olisi pitänyt sanoa hänelle, kuten TarantinoMichael Moorelle: "Valinta ei ollut politiikkaa."
Blogi on päivittynyt melko verkkaisesti, vaikka elokuvia ja kirjojakin on tullut nautiskeltua samaan tapaan kuin ennenkin. Itse olen aloitellut montaakin eri kirjaa, mutta kun näin teen, en juuri saa mitään loppuun asti. Yhdestä kirjasta on kuitenkin pakko blogata, joten palataanpa vielä hetkeksi Christiane F:n maailmaan ja tämän Huumeasema Zoon jälkeisiin elämänvaiheisiin.
Huumeasema Zoo teki 18-vuotiaasta Christianesta julkkiksen niin Saksassa kuin ulkomailla. Nuorta tyttöä pyöritettiin taide-, musiikki- ja elokuvapiireissä, ja hänelle tipahteli muutama rooli Ö-luokan leffoissa ja jopa levylaulajan uraa viriteltiin. Erityisen hyvän ystävän Christiane sai Nina Hagenista. David Bowien kanssa yhteistyö jäi pinnalliseksi ja yhden elokuvan mittaiseksi. Christiane ei kokenut tarvetta suihkuseurapiireissä keekoiluun, vaan hän pysytteli lähinnä indieympyröissä ja heilasteli erikoisten muusikonplanttujen kanssa.
Luulisi, että nuorena koetut karmeudet ja niillä repostelu saisivat kenen tahansa pään sekaisin ja tuhokierre eskaloituisi hautaan päätymiseen viimeistään muutaman vuoden sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt tässä tapauksessa. Kirjasta ja elokuvasta saamillaan rahoilla "Saksan kuuluisin narkkari" on selvinnyt läpi vuosikymmenten ilman normielämään kuuluvia vaikeuksia. Niin sanottua normaalia elämää Christiane ei ole viettänyt päivääkään, vaan elämänmenoa ovat siivittäneet heroiiniriippuvuus ja vankilatuomiot. Lukuisista vieroituksista huolimatta Christiane ei ole onnistunut voittamaan huumeiden houkutusta.
Kirjan tärkein teema on Christianen suhde vuonna 1996 syntyneeseen poikaansa. Elämäntavastaan huolimatta Christiane on pyrkinyt järjestämään pojalleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden ja elämän. On selvää, että äidinrakkaus on vahvaa, eikä Christiane ole tarkoituksella tehnyt kenellekään pahaa, mutta jostakin syystä poika otettiin huostaan 2000-luvun alkupuolella.
Christianen tie on kulkenut rakkauksien perässä minne mihinkin. Kyvyttömyys sitoutua ihmissuhteisiin tai päihteettömyyteen on tuhonnut häneltä monta yritystä. Christiane muistelee kauniisti Sveitsissä asuvia ystäviään, joiden tuki on pelastanut sekoilevan naisen monesta vyyhdistä. Zürichissä 1980- ja 1990-luvuilla rehottanut Platzspitz-huumepuisto oli Christianelle paikka, jossa sai toteuttaa itseään ilman kenenkään tuomitsevia katseita. Media on seurannut Christianen tekemisiä suurennuslasilla. On varmasti tuntunut epäreilulta, ettei kotiovelta ole voinut poistua ilman, että paparazzit ja muut perskärpäset ovat raportoineet kaikki liikkeet sensaatiolehdistölle.
Minun toinen elämäni antaa Christianelle suunvuoron. Se kuitenkin selkeästi jättää kertomatta joitakin asioita, joista Christiane on päättänyt vaitea. Kummastusta jää herättämään muun muassa suhde äitiin, siskoon ja isään. Asenne isään on anteeksiantava ja ymmärtävä, kun taas äitiä syytetään heitteillejätöstä ja mediahuoruudesta. Asia ei Huumeasema Zoosta välittynyt aivan samalla tavalla.
Jossakin määrin Christianea vastaan kääntyy se, ettei kirjassa kerrota toisen osapuolen syitä pojan huostaanottoon. Tapahtuneeseen johtaneita asioita ei kerrota, mutta oletettavasti Christianen ja pojan elämä ei ole ollut aivan niin idyllistä kuin mitä Christiane antaa kirjassa ymmärtää. Myöskään kummalliseksi mainitun poikaystävän edesottamuksia ei valoteta lyhyitä mainintoja lukuunottamatta.
Kirjasta jää tunnelma, että Christiane on omalla tavallaan vahva ja lämmin ihminen, jolla on todella paljon inhimillisiä heikkouksia. Lapsuuden kokemukset hylätyksitulemisesta ajoivat herkän tytön heroiinikoukkuun, jonka seurauksena hän ei ole koskaan saanut viettää turvattua elämää. Hän on sen sijaan suhtautunut kaikkeen taisteluasetelmista ja itsekkäästi, myöhemmällä iällä syrjään vetäytyen.
Metadonihoidon pelastamalle, kipujen keskellä elävälle Christianelle jokainen hengissä säilytty päivä on voitto. On selvää, että Christiane rakastaa poikaansa maasta taivaaseen ja tärkeintä hänelle on pysyä yhdessä poikansa kanssa. Sen hänelle soisi mielellään.
Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.
Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.
Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.
Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.
Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.
Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.
Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.
"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."
:D
Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky CruzinJuokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.
Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi ArjatsalonKovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio SuomisenTäältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.
Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi.
Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo
Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!
Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.
Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...
Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.
Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.
Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.
Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.
Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä.
Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...
Kouluarvosana: 10
Toiset hyväkkäät...
Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.
Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.
Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.
Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.
14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.
YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!
Kuuntelin Anna-Leena Härkösen mietteitä tämän kirjan kirjoittamisesta viime vuoden Helsingin kirjamessuilla. Arvasin jo silloin, ettei kirja välttämättä puhuttelisi minua mitenkään kamalan henkilökohtaisella tasolla, mutta olin kuitenkin varma, että lukisin sen jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Kirjastosta onnistuin bongamaan opuksen vasta nyt!
Härkönen kirjoittaa yleensä puhuttelevista aiheista, jopa tabuista, jotka ovat läheisesti tuttuja useimmille meistä. Kaikki oikein käsittelee äkkirikastumista lotossa seitsemän miljoonaa voittavan pariskunnan tarinan kautta. Tällainen kokemus jää harvalta meistä kokematta, mutta kaipa sitä voi yrittää eläytyä nopeasti ilman omia ansioita paljon rahaa saavan saappaisiin...
Kirjan pääosassa ovat Eevi ja Kari Puttonen, tavallinen työtätekevä lähiöpariskunta. Tavallinen elämä kuitenkin päättyy, sillä eräänä viikoloppuna Eevi veikkaa lottorivin hetken mielijohteesta ja veikkaakin siinä kaikki oikein. Tilille on tipahtamassa seitsemän miljoonaa euroa, tuosta noin vain!
Eevi ja Kari jakavat potin ja yrittävät sopeutua elämään käsittämättömän rahasumman kanssa. Pankin sijoitusneuvoja on mielin kielin, mutta Eeviä pelottaa koko ajan, että rahat katoavat. Rahoja onkin hyvä sijoitella eri paikkoihin, etteivät vain kaikki häviä kerralla. Kari ostaa omilla rahoillaan Lexuksen.
Kirja kertoo kaikesta siitä, minkä raha muuttaa. Kun ystävät saavat tietää lottovoitosta, ystävyyden dynamiikka keikahtaa. Eevin ja Karin oletetaan tarjoavan niin baarikierrokset ja ravintola-annokset kuin pankkilainan takauksetkin. Eevi ja Kari ovat sitä mieltä, että he voivat kyllä maksaa, mutta he eivät halua olla itsestäänselviä maksuautomaatteja.
Työpaikalla oleminen käy sietämättömäksi, kun rikkaudet tulevat ilmi. Tekemisen puute ja paksu lompakko jouduttavat Karin alkoholisoitumista, mikä johtaa avioliiton rakoilemiseen. Eevistä tuntuu, että vaikka hän on saanut paljon, hän on myös menettämässä paljon. Eevi ja Kari joutuvat ottamaan selvää siitä, kumpi on tärkeämpää, rikkaus vai rakkaus.
Kaikki oikein on periaatteessa oikein hyvä ja kaikki kuviteltavissa olevat skenaariot huomioon ottava tarina lottomiljonääreistä. Se on sellaisenaan ehkä jopa liiankin ennalta arvattava. Mutta en lähde moittimaan tarinaa yksinkertaisuudesta, keskityn mieluummin positiivisiin puoliin. Niitä ei ole Härkösen tapauksessa vaikea löytää. Härkösen dialogiin voi jälleen kerran luottaa, samoin kuin yksityiskohdista huolehtimiseen. Härkönen yksinkertaisesti huomioi tunnetilat täydellisesti.
Pajtim Statovci nappasi Kissani Jugoslavia -kirjallaan vuoden 2014 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, enkä ihmettele miksi. Kissani Jugoslavia on hämmentävän loistokas kirja.
Kirjaa on suitsutettu ja ylistetty valtakunnan medioissa ja blogosfäärissä heti ilmestymisestään lähtien. Kirjan teemojen sanotaan olevan pakolaisuus, irrallisuus, seksuaalisen identiteetin etsiminen, patriarkaalisuus jne. Aika synkähköjä lähtökohtia kirjalle, jonka kannessa komeilee kissa.
Kissani Jugoslavia on kuitenkin sellainen kirja, joka käsittelee aiheitaan ikään kuin "tarinan mukana" ilman sortumista itsetarkoitukselliseen paasaamiseen. En kokenut lukevani sormea heristelevää, albaanipakolaisen kirjoittamaa tunnustusten kirjaa, vaan monisyistä tutkielmaa elämän johdatuksesta, josta välillä pilkahti, uskallan sanoa, jopa huumoriakin.
Tarinan päähenkilöt ovat 1980- ja 90-luvuilla silloisessa Jugoslaviassa naimisiin menevät Emine ja Bajram sekä heidän nykypäivästä kertova poikansa Bekim. Tarina etenee vuorottaisin kuvauksin sekä tuoreen avioparin vähemmän auvoisista aviohetkistä sekä Bekimin yksinäisestä elämästä Suomessa.
Tarinan edetessä päästään vaiheeseen, jossa Emine ja Bekim lapsineen joutuvat jättämään entisen elämänsä ja rakentamaan kaiken alusta kylmässä ja hiljaisessa pohjolassa. Erityisesti tässä kohdassa kirjaa pidin suurentelemattomasta käsittelytavasta, eli pakolaisuus kuvattiin sellaisena kuin se oli, ei puolueellisilla revittelyillä puoleen tai toiseen.
Suomessa kasvanut Bekim ei ole päässyt yhtään vanhempiaan helpommalla. Traumat varmasti seuraavat pakolaisuudessa vielä useampaan sukupolveen. Bekimin itsenäistyminen ei suju ongelmitta, vaan identiteetin rakennukseen tarvitaan harharetket Boa-käärmeen ja baarista kylkeen lyöttäytyneen kissan kanssa. Suhde kissaan ja matelijaan tuovat kirjaan maagisen otteen, jonka kautta käsitellään teemat kuten seksuaalisuus ja irrallisuus.
Ilkikurinen ja teräväkielinen kissahahmo on tuttu niin Saapasjalkakissasta, Saatana saapuu Moskovaan'sta (!) ja viimeksi esimerkiksi Alexandra Salmelan 27:sta. Statovcin muun muassa internetissä roikkuva kissahahmo oli mielestäni hurmaava. Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä.
Vaikka kirjan tarina oli hieno, hienointa kirjassa kuitenkin oli Statovcin kieli. En millään uskoisi, että niin taidokasta ja soljuvaa tekstiä kirjoittaisi joku, joka syntynyt vuonna 1990. Syyttäkää ikärasistiksi, mutta aika harvassa noin kypsästi kirjoittavia vähän päälle parikymppisiä on. Paljon lupaava esikoiskirja nuorelta mieheltä!
Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.
New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.
Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.
James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.
Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.
Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.
Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.
Hurmaannuin Anna Gavaldan viime vuonna suomennetusta Lempi ei ole leikin asia -mestariteoksesta niin, että nähtyäni kirjastossa Gavaldan toisen kirjan, nappasin sen heti mukaani. Kyseessä on pienoisromaani Karkumatka, joka on kirjoitettu yli kymmenen vuotta aikaisemmin kuin tuorein tapaus.
Karkumatkasta huomaa, että sen tekemisestä on aikaa, vaikkei aika pahasti tarinaa olekaan kohdellut. Kirjasta vain paistaa läpi hiomattomuus, joka tosin oli raikasta Gavaldan uusimmassa romaanissa. Lempi ei ole leikin asia oli kuitenkin harkitun hiomaton. Sen räävitön kieli ja anarkistinen päähenkilö oli tehty taiten. Sen päähenkilöt eivät tuntuneet todellisiin henkilöihin perustuvilta, kuten Karkumatkan kohdalla väkisin ajatteli.
Karkumatka kertoo neljän sisaruksen irtiotosta tylsistä sukujhlista. He ovat paljon bopompia kuin kuivakat sukulaiset. Sisarukset ovat toki samaistuttavia. Heillä on hyvä musiikkimaku ja vapaamieliset aatteet. Rakastettavia velikultia siis.
Ristiriitaa nipottaviin kälyihin ja muihin muinaismuistoihin on kuitenkin alleviivattu mielestäni liikaa. Billie oli luonnon lapsi Lempi ei ole leikin asia -romaanissa. Samaa sukua on ehdottomasti karkumatkalla oleva sisarusparvi, mutta heistä ei kerrota yhtä henkeä salpaavan huolettomasti kuin Billiestä.
Väkisin yrittämisen makua (ja nuoruuden pätemisen tarvetta).
Jos olisin koulutuksen saanut kriitikko, osaisin sanoa minkä tyylisuunnan syntyä olen päässyt todistamaan vain muutamien vuosien viiveellä, kiitos Siltalan ja suomentajien Markku Päkkilän ja Juhani Lindholmin. Mutta kun en ole, yritän raapustella lukupäiväkirjaani merkintöjä, joista muistaisin myöhemmin näiden erottuvan kympin kirjoiksi merkitsemieni mestariteosten joukostakin.
Luulen, että pelko David Foster Wallacen ja George Saundersin luoman genren unohtamisesta on kuitenkin turha, mitä ikinä heidän luomien maailmojen tunnelmasta saisinkaan raapustettua. Voisin itse asiassa laittaa ylös Saunders=(lähes)Wallace ja perään kympin. Kuka ikinä sattuisi lukemaan mielipiteeni voisi halutessaan laittaa kumman tahansa herroista nimen korvan taakse ja jos hän vielä tietäisi kuinka ehdoton jotain ylistäessäni olen, hankkisi kummankin kirjailijan suomennokset käsiinsä.
Tietysti maku pitäisi kaiketi olla sama kuin allekirjoittaneella. Annan tusinakomedioille kymppejä, jos ne ovat olleet mielestäni hyviä, sanoi Rotten Tomatoes niistä mitä tahansa. Samoin kirjojen kanssa. Savon Sanomat näytti haukkuneen Saundersin pystyyn. Koska Stanfordin yliopiston proffa tuskin lukee suomalaista lukupäiväkirjaa, minulla ei ole mitään syytä olla provosoiva mielipiteessäni.
Joulukuun kymmenes nyt vaan on täyttä timanttia. Miten sen nyt sanoisi toisin. En viitsinyt lukea kirjaa, koska tiesin sen loppuvan, jos lukisin sitä. Eikä Saundersilta ole suomennettu muuta. Tiesin miltä Foster Wallacen suomennetun tuotannon lukemisen jälkeinen masennus tuntui. Ja nyt, kun kirjoitin sen tajusin miltä minusta tulee nyt tuntumaan... Olen nähnyt Foster Wallacen ja Saundersin yhteydessä mainittavan Jonathan Franzénin. Menen huomenna kirjastoon ja toivon sen auttavan tähän olotilaan.
Pakko todeta, että alan olla itseni kanssa sen verran sinut, että voin myöntää lukevani chichlit-kirjoja enemmän kuin mielelläni. Hömpänpömpäksi alentuvasti kutsuttu naistenkirjallisuus palvelee mitä mahtavimmin sellaisia elämänvaiheita, joihin raskaan sarjan maailman klassikot eivät mahdu. Parikymppisenä hekumoitu klasariosasto ei oikein vain istu lehteiltäväksi samalla kun hämmennät toisella kädellä perheelle jauhelihakastiketta ja toisella ripustat pyykkejä kuivumaan. Chichlittiä puolestaan voi helpommin istahtaa lukemaan hetkeksi silloin, kun tiskit on laitettu ja odotat kahvin tippuvan.
Sophie Kinsellan Himoshoppaaja-saagan ensimmäinen osa tuli luettua joskus viime talvena, ja se oli sen verran virtuoosimaista viihdettä, että oli päivänselvää että lukisin sarjaa jatkossakin. Päähenkilö Becky Bloomwood on taloustoimittaja, joka ei osaa pitää omasta taloudestaan huolta laisinkaan vaan tuhlaa rahansa yltäkylläisen shoppailuhimon vallassa. Sarjan ensimmäisessä osassa Becky tapasi tulevan miehensä, Luken, jonka kanssa tässä sarjan kolmannessa jaksossa suunnitellaan jo häitä. En ole lukenut sarjan kakkososaa, sillä luulin Himoshoppaajan ratkaisevan askeleen olevan suoraa jatkumoa ensimmäiselle kirjalle. No, sujuvasti yhden osan yli hyppäys onnistui, en huomannut menettäneeni mitään....
Luettuani Himoshoppaajaa nyt kahden kirjan verran voisin olettaa, että jännite syntyy kirjasarjan kaikissa osissa siitä, että päähenkilö Becky sotkeutuu valheen verkkoon eikä osaa ratkaista liian pitkälle päässeitä vedätyksiään ennen kuin vasta viimeisillä sivuilla. Ratkaisevassa askeleessa Becky rimpuilee kahden tulen välissä, sillä sekä hänen äitinsä että anoppinsa haluavat olla hääjärjestelyiden päämaestroja, tietenkin toisistaan tietämättä. Beckyn täytyy siis päättää, kummalle hän tuottaa pettymyksen. Ei siis mitenkään maata mullistavaa mutta viihdyttävää kylläkin.
Kinsellan Sophie osaa kirjoittaa viihdyttävää chichlittiä paremmin kuin monet muut. En keksi yhtikäs mitään, mitä Himoshoppaajassa voisi tai pitäisi tehdä toisin, sillä tarina vain soljuu sisään niin kuin lämmin iltamaito. Uskallan jopa väittää, että tällaista mainstream-viihdettä ei kuka tahansa korkeakylddyyrin edustaja osaisi edes kirjoittaa. Chichlit on vähän niin kuin jännityskirjallisuus. Molemmissa lajeissa on omat mestarinsa, eikä niissä pysty ihan kuka tahansa kynäniekka saavuttamaan menestystä.
Kyllä se vaan niin on, että kaikin puolin taidokkaan kirjan kirjoittaminen on vaikeaa. Tässä on nyt kirja, jonka luulin iskevän meikämandoliiniin niin kuin kuuma veitsi voihin, vaan kun ei. Ei niin ei.
Venla HiidensalonMediahuorassa on kaikki peruslähtökohdiltaan reilassa. Aihe ja teema on tämän hetken kuuminta hottia: on simpsakka freelance-toimittaja ja pätkätyöt ja haastava yh-äitiyskin vielä. Kirjan päähenkilönä häärii toimittaja Maria Vartiainen, joka suoltaa kotiinsa lukkiutuneena päivästä päivään ja tunnista toiseen samasta muotista tulevaa iltapäivälehti- ja naistenlehtituubaa. Lehti-konsernissa piiskataan toimittajakunnasta löysät pois, mikä tarkoittaa sitä, että lehden avustavat toimittajat tekevät niska limassa pitkää päivää epäeettisin ehdoin ja keinoin ilman järjellistä rahallista korvausta. Marian 12-vuotias poika piirtää kuvan äidistä, joka istuu hakkaamassa näppäimistöä olohuoneen nurkassa.
Keitos nykyajan prekariaatin selkänahasta on puolivalmiinakin todella herkullisenoloinen ja odottelun väärti. Hiidensalo kirjoittaakin vielä todella hyvin, ja minuun uppoaa juuri tässä kirjassa käytetty satiirinen ja kyynisen kylmä kieli. Olen siis todellakin kohderyhmän ytimessä.
Puoliväliin saakka lukea nautiskelen ja hörisen päähenkilön kohellukselle aivan estoitta, kunnes loppusuoralla Mediahuora jotenkin vain kirpoaa taivaan tuuliin. Odottava tunnelma ja päähenkilön symppaus haihtuvat tietymättömiin, ja jäljelle jää vain ahdistus ja typertynyt epäusko. Miksi kirjassa hassataan mahdollisuudet päähenkilön henkiseen kasvuun? Aivan kuin kirjailija olisi vihannut ja halveksinut päähenkilöään.
Maria Vartiaisen pääkoppa on arvoitusten kammio, johon Hiidensalo ei anna suoraa sisäänpääsyä. Maria Vartiainen tekee niin päättömiä valintoja, että uskon hänen tulleen hulluksi kirjan mystisimmillä sivupoluilla. Sivupolkuja nimittäin riittää. Kirjassa kimpoillaan ja tempoillaan laidasta laitaan niin, että pieni suitsiminen hauskojen mutta toisinaan turhien sivujuonteiden osalta olisi ollut enemmän kuin paikallaan.
Mediahuora osoittaa, että vaikka kirjoittaa jäätävän hyvin, täytyy juonenkäänteiden olla jollakin tavalla perusteltuja. Maria Vartiaisen tarinan olisi voinut hyvin puristaa timanttiseksi paketiksi, jos kirjan sivumäärää olisi supistettu puoleen. Long play -romaani nykypäivän pikareportaaseista ei ole hyvä formaatti.
Kaikesta huolimatta Hiidensalo sai allekirjoittaneen kuitenkin sen verran vakuuttuneeksi kirjoitustaidollaan, että pidän jatkossa silmät ja korvat auki muillekin kirjailijan tuotoksille.
Joskus yksinkertainen on kaunista. Kuten Anna Gavaldan Lempi ei ole leikin asia. Tai klassikkonäytelmä. Sellainen, johon Gavaldan kirjan päähenkilöiden rakkaustarina perustuu.
Klassikoiksi nouseissa tragedioissa kaava on loppupeleissä varsin simppeli. Päähenkilöille on keksitty jokin draamankaari, jännite, käännekohta tai pari ja that's it (tai jotain). Silti ne ovat jääneet elämään pidemmäksi aikaa kuin kirjoittajansa.
Sellaiseksi kasvoi Lempi ei ole leikin asia minulle, sen voin sanoa. Kahden ystävyksen tarina, jonka jokainen voi tulkita omalla tavallaan. Tai vain nauttia kerronnasta, kuten itse tein.
Paitsi, että Billien ja Franckin ystävyys perustuu heidän ysillä esittämään näytelmään, on itse kirjakin kerrottu näytelmän keinoin. Periaatteessa kirjassa ei tapahdu mitään. Parivaljakko makaa rotkon pohjalla koko kirjan ajan. Toinen tajuttomana, toinen puhua pulputtaa kuin piripäissään.
Billie, valkoisen roskaväen Michael Jacksonin biisin mukaan nimeämä tyttönen, kertoo hengästyttävällä tavalla tarinan kauniista ystävyydestä pikku tähdelle taivaalla. Aikaa on yksi yö, kunnes tähti lakkaa loistamasta.
Välillä Billie jää kuvaamaan vuosien takaista tapahtumaa herkullisen yksityiskohtaisesti. Niin, että kun hän taas muistuttaa, että tässähän oli kiire, lukija hermostuu. Miksi uppouduimme rypemään jossain kokonaiskuvan kannalta merkityksettömässä hetkessä, kun tarina on niin herkullinen, että haluan tietää miten tässä käy. Vauhtia siihen kerrontaan, vaikka äskeinen kuvaus olikin hykerryttävän mielenkiintoista. Rakastettavaa.
Harvoin lukee näin onnettomista ihmisistä näin toiveikkaana. Kieli on parhautta, vaikkei oppikirjojen mukaista olekaan. Suomentajalle propsit.
