Suosikkirokkarini ja -kirjailijani, Kauko Röyhkä, on ennenkin kunnostautunut elämänkerran laatimisessa. Vuonna 2004 julkaistu Henry ja minä kertoi Kaukon sanoin Henry Saaresta, tuosta Suomen lahjasta pornomaailmalle. Tuolloin odotin kirjalta paljon, mutta se ei tarjonnut Henry Saaresta oikeastaan mitään, mitä en olisi ennestään tiennyt. Luulen kirjan munattomuuden johtuneen siitä, ettei Mr. Finland suostunut paljastamaan itsestään tai elämästään likipitäen mitään. Röyhkä joutui täyttämään sivut omilla lätinöillään, eikä kirja palvellut kumpaakaan projektin osapuolista, lukijasta puhumattakaan.
Viime syksynä Röyhkä julkaisi uuden elämänkerran. Onneksi olen useimmiten armollinen ihminen ja pystyn siirtämään syrjään huonot kokemukset, jotka voisivat tuomita uudet jo ennalta. Odotukseni näyttelijä Ville Haapasalosta kertovasta Et kuitenkaan usko... -teoksesta alkoivatkin nousta megalomaanisiin mittasuhteisiin luettuani monesta lähteestä ylistäviä kommentteja kirjasta. Kirja möi kuin häkä varsinkin joulupukin kontteihin.Villestä en ennen muutamaa tv-sarjavilkaisua tiennyt juuri mitään. Hänhän on täällä Suomessa tunnettu lähinnä siitä, että hän on tunnettu Venäjällä. Suomessa tällainenkin riittää pitkälle.
Et kuitenkaan usko... alkaa samanlaisella alustuksella kuin Henry ja minäkin. Kauko kertoo suhteestaan Villeen ja epäilyistään, mahtaako ajatuksen tasolla pyöritellystä kirjaideasta koskaan tulla mitään konkreettista. Aikataulujen yhteensopimattomuuden ja muiden viivytyksien vuoksi kirjan toteus ei meinaa päästä alkuun, kunnes eräänä kauniina päivänä Kauko ja Ville päättävät tavata Moskovassa. Haastattelumuodossa tehdyn kirjan materiaali on kerätty muutamana erillisenä haastattelupäivänä, mutta materiaalin runsaus ja avoimuus on aivan jotain toista kuin Henry ja minässä. Onneksi!
Kirjassa Ville Haapasalo kertoo saapumisestaan Neuvostoliittoon vuonna 1991 ja alkutaipaleestaan Leningradin teatteriakatemiassa. Parikymppinen Ville vaikuttaa samanaikaisesti sekä normaalilta parikymppiseltä opintoputkeen tähtäävältä nuorukaiselta että äärikokemuksia metsästävältä eksentrikolta. Lähtökohtaisesti jo Neuvostoliittoon muuttaminen tuntuu aika omalaatuiselta valinnalta, kun vaihtoehtoina olisi ollut... no, mikä muu paikka tahansa!
Ville valottaa tekemisiään ja kommelluksiaan Neuvostoliiton jälkeensä jättämällä 90-luvulla sekasortoisella Venäjänmaalla. Kirjan otsikointi on osunut oikeaan, sillä puhahdin monesti epäuskosta: "Ei helvetti, tän on pakko olla valetta. Ei tällasta oikeesti vois tapahtua." Niin uskomattomia nuo tarinat todella ovat, että vaikka haluan uskoa niiden olevan totta, en ole edelleenkään varma.
Tarinat eivät ole leppoisaa ja humoristista muisteloa ja muistojen ylistystä. Muistot ovat jotenkin kierosti tummanpuhuvia ja tuskaisia, mutta mitä ilmeisimmin Villelle tärkeitä eivätkä lainkaan pelottavia. Tyypin ura on kuitenkin edelleen pääosin Venäjällä. Kirjan ansiot ovat lähes ainoastaan Villen tapahtumarikkaiden vuosien tarinoissa, Röyhkän tekemä työ on tietysti häivytetty taustalle. Iso osa kirjan viehätystä ovat myös Juha Metson ansiokkaat valokuvat, jotka omalta osaltaan tulkitsevat venäläistä mielenmaisemaa ja tukevat Villen muisteloja. Kirja on komea ulkoisesti ja sisäisesti.
Ilmeisesti kolmikko, Haapasalo, Röyhkä ja Metso, työstää paraikaa jatko-osaa kirjalle. Kun tämä ensimmäinen osa keskittyi pääosin 90-luvun tapahtumiin ja Ville Haapasalon menestyksen alkuvuosiin, tulee jatko-osaan tuoreempaa tavaraa. Toivottavasti paukut riittävät vielä toiseen yhtä hyvään suoritukseen. En nimittäin halua sen toistavan Henry ja minän kohtaloa.
Kouluarvosana: 9
