Tommi Liimatta: Jeppis (2014)

Paljon ehti virrata vettä Pohjanmaan joissa kun Tommi Liimatta nousi marginaalista Otavan kansikuvapojaksi. Vielä edellisen romaanin, Rautanaulan, kannenliepeeseen lainauksia haettiin niinkin kaukaa kuin Rakkaus on Koira Helvetistä -blogista. Axel Sunnarborgin hymy, Muovikorvo ja Nilikki eivät varsinaisesti olleet koko lukevan maan huulilla, ainakaan muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, jolloin Koira Helvetistä ne arvosteli.

Jeppis valikoitui totta kai Koirienkin arvosteltavaksi, vaikka kovasti valtavirtaa vastaan koitammekin uida. Ehkä kaupallisuuteen vedoten Jeppis olisikin helppo tuomita. Yritän kuitenkin olla rakentavampi kritiikissäni.

Ensinnäkin, kuten takakannessa sanotaan, "Jeppis on jotain niin hurmaavan itsestäänselvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme". Aihe on toki mahtava, mutta koululaisen elämään olisi kuitenkin kaivannut edes hiukan draamaa. Olisiko sittenkin pieni nilikkiys tehnyt kirjasta särmikkäämmän? Vaikka ajatus ihan tavallisesta arjesta on kunnioitettava, todellisuudessa sellaisen lukeminen on oikeastaan tylsää.

Toinen kritiikin kohde on, ettei kirjaa ole kerrottu oikeastaan koululaisen näkökulmasta. Tuntuu, että kertoja on kaikkitietävä aikuinen. Tiedän, että knoppitiedoilla haettin pikkuvanhaa päähenkilöä, mutten täysin sulattanut valintaa, olkoonkin, että nörttiys on nykyään kaiketi muodikasta.

Kolmas nillityksen aihe on ytimekkyys. Tuntui, että kannen liepeessä hehkutettu tekstin tiivistyminen entisestään oli viety liian pitkälle. Ehkä kaikkea ylimääräistä ei olisi sittenkään kannattanut karsia pois.

Näin pinnalle päässeen kirjailijan kelkasta lienee muodikasta hypätä tässä vaiheessa pois.

Kouluarvosana: 7

Matthew Weiner: Are You Here (2013)

Matthew Weinerin Are You Here alkaa tavallisena stoner-komediana, mutta kasvaa henkilöidensä mukana aikuiseksi. Jotkut eivät tästä ehkä pidä, eihän Owen Wilsonia ole ennen nähty sohvalla lojuvana pilven pössyttelijänä, mutta minusta elokuvasta teki muistettavan juuri henkilöiden muutos, minusta parempaan.

Koska ennen pajauttelua ihannoivissa Hollywood-hömpissä on myönnetty kunnianhimottomalla aikamiespojalla olevan huumeongelma? Zach Galifianakisin esittämällä hepulla on sen lisäksi bipolaarinen oireyhtymä, mutta eihän hän lääkefirmojen suurta huijausta, kemikaaleja suostu ottamaan. Sehän tappaisi kaiken luovuuden hänessä, onhan hänellä luovia ideoita vailla vertaa.

Kun jokainen Jumalaa myöten on sanonut hänen ajatusten olevan harhaisia ja että olisi aika aloittaa lääkitys, mies lopulta suostuu siihen. Pian elämä voittaakin ja hän ajaa "antisosiaalisen" partansa ja sopii välinsä siskonsa (bitchin roolin vetävä Amy Poehler) kanssa ja aloittaa uuden bisneksen. Owen Wilsonin esittämä kaverikin luopuu päihteistä ja saa palkinnoksi valaistuneen kaunottaren. Ei huono diili.

Sisäpiirin vitsejä pilven pössyttelystä odottaville pettymys.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: They Came Together (2014)

Ihqudaat Amy Poehler ja Paul Rudd romanttisessa komediassa. Hetkinen, alkaapas elokuva tökerösti. No, sallittakoon, ehkä tämä tästä. Mitä v....a? Eihän kukaan voi tehdä näin huonoa elokuvaa. David Wain on ohjannut kuitenkin ihan normaalin rajoissa olevia komedioita kuten Wanderlust ja Role Models. Eiss... Miten Rudd ja Poehler voivat näytellä vakavalla naamalla näin imbesillissä elokuvassa.

Hetkinen...! Hehhee, vitseistä jotkut ovat jopa niin huonoja, että ne naurattavat! Useimmat eivät ole edes riittävän surkeita. Jättävät ihmettelemään kuinka tällaista roskaa voidaan tehdä. Hetkinen, onko tässä takana joku vuosisadan vedätys, jota en tajua. Ajattele, ajattele... Enhän ole nähnyt näin ala-arvoista komediaa sitten..., sitten Leslie Nielsenin!!! Jaa, tämähän on parodia, parodia romanttisista komedioista, sellaisista joiden pääosassa voisi nähdä Poehlerin ja Ruddin kaltaisen söpön parin.

Onpas romanttiset komediat tosiaan kömpelöitä, kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Ja miksei komedioissa laiteta kokonaan överiksi, kun kuitenkin flirttaillaan vessahuumorin kanssa. Miksei Halloween-juhlissa, sanotaan vaikka Ozissa linnakundia näytellyt kovanaama, voisi paskoa supersankarin pukuunsa, kun ei saa tyköistuvaa kokohaalariaan auki, ja näyttelisi sen jälkeen vaihtaneensa asunsa kylpytakkiin ja suihkumysyyn, koska haalarissa tuli kuuma ja kuka helvetti on käynyt paskomassa siihen!

Silläkin uhalla, että menetämme viimeisetkin lukijat:

Kouluarvosana: 7-

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (2012)

Astelin jokin aika sitten pokkareita myyvään liikkeeseen aikeissani ostaa jotakin viihdyttävää plärättävää työmatkoille. Silmäiltyäni chick lit -hyllyn totesin, ettei tarjonta vakuuttanut. Olin jo poistumassa kaupasta tyhjin käsin, kun jäin vielä tutkimaan oven viereen pinottuja kirjoja. Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012) pyysi selvästi minua lukemaan takakantensa, ja kerrankin voin sanoa, että olin törmännyt takakansitekstiin, joka vakuutti minut ostamaan opuksen, josta en ollut aiemmin kuullut halaistua sanaa. Myyntipuheessa todisteltiin, että olin ostamassa hykerryttävän hauskaa lukuelämystä, jonka pääosassa seikkaili keski-ikäinen ruotsalaisnyhverö, jonka tasaiseksi tallattuta polkua järkyttävät yllätyspotkut töistä ja ex-temporematka Intiaan. Ostin kirjan.

Jos nyt ei aivan hykerryttävä niin ainakin jollakin tapaa hellyttävä tarina Göran Borgista tässä Bergstrandin kirjassa kuoriutuu. Göran on viittäkymppiä lähestyvä, töitä kaikin keinoin kartteleva konttorirotta, joka laskee minuutteja ja päiviä kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta. Göran ei päätä mistään itse, edes hiuskampauksestaan, joten kaikkien onneksi Göranin pomo tarttuu härkää sarvista ja antaa Göranille potkut. Kultaisen kädenpuristuksen turvin Göran lähtee ystävänsä kannustamana lomalle Delhiin, eikä matkasta tietenkään tule pelkkä turistihöntyily vaan Göranin elämän radikaalisti muuttava odysseia.

Bergstrand taluttaa näyttämölle Göranin, kiltin ruotsalaismiehen, Yogin, vekkulin delhiläisen bisnesmiehen, joka osaa selittää tilanteet parhaaksi pseudohindiläisittäin, Yogin kärttyisen ammavanhuksen sekä kauneussalongin johtajattaren, Preetin, johon Göran ennalta-arvattavasti ihastuu. Tarina on selvää chick littiä miehen kynästä. Henkilöhahmot ovat ontohkoja, eikä Göranin ja Preetin rakkaussuhdetta pysty pyhä erkkikään käsittämään. Miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat, jää hataralle järkeilylle, mutta se ei haittaa, sillä kirjassa pusketaan koko ajan uusiin tilanteisiin, jolloin vanhoja kysymyksiä ei jouda juuri ihmettelemään. Viihdyttävyyttähän tällä tarinalla todennäköisesti haettiinkin. On mukavaa, kun solmut aukeavat kuin itsestään ja ratkaisut ongelmiin kärrätään kulman takaa esimerkiksi vekkulin delhiläisen bisnesmiehen toimesta.

Delhin kauneimmat kädet on (ruotsalaisen) miehen kirjoittama kirja, joka on häpeilemättömän viihteellinen. Se on sellaisenaan mukavan rehellinen. Suomalaisen kirjoittamana huumori olisi ollut väkisinkin vähintäänkin mustaa. Kertomus oli nautittavan kertakäyttöinen, juuri lajityypilleen ominainen ja siten kaiketi onnistunut.

Kouluarvosana: 7

Ron Currie Jr.: Juniorin erikoinen elämä (Everything matters!) (2011)

Juniorin erikoinen elämä tarjoaa kannenliepeen mukaan vaihtoehdon iänikuiseen harmaaseen kyllästyneille lukijoille. Ron Currie Juniorin luvataan kirjoittavan uskosta, toivosta ja rakkaudesta upeammin ja taianomaisemmin kuin muiden ja kirjan rakennetta kuvataan epätavalliseksi ja viimeistellyksi.

Kaikkea tätähän kirja myös tarjosi. Uskoa ihmiskuntaan omaperäisellä kerrontatekniikalla valavan kirjan luulisi sulattavan meikäläisen kuin kynttilän joulupöydässä. Miksi en sitten pysty kehumaan kirjaa kuin kustantajaa lainaamalla?

En tiedä, ehkä siksi, että luin vastikään David Foster Wallacen nyrjähtäneellä tyylillä kerrotun tajunnanräjäyttäjän. Ehkä siksi, että olin menettänyt neitsyyteni vaihtoehtoisten elämien fantasioille jo elokuvassa Mr. Nobody. Ehkä Juniorin erikoinen elämä piti sisällään paikallaan junnaavia ja tarpeettomilta tuntuneita vaiheita, kuten Juniorin tyttöystävän yliopistovuodet ja raajattoman kaverin katkeran elämän. Ehkä elämän kaavaa ei ollut osattu hyvästä yrityksestä huolimatta selittää tarpeeksi hyvin. Ehkä en vain tajunnut.

Ei sittenkään niin uniikista otteesta ja kaiken kattavan selityksen puutteesta huolimatta löytö uutuksien hyllystä unohdettavien aarteiden joukkoon pölyttymään joutuneiden joukoista.

Kouluarvosana: 8 1/2

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (2014)

Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!

Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.

Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.

Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.

Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.

Kouluarvosana: 9

Nicholas Stoller: Naapurit (Neighbors) (2014)

Mac (Seth Rogen) ja Kelly (Rose Byrne) ovat astumassa keski-ikäisten maailmaan. He ovat juuri saaneet vauvan ja ostaneet oman talon idylliseltä esikaupunkialueelta.

Heti kohta viereiseen taloon muuttaa kuitenkin naapuri helvetistä: läheisen collegen veljeskunta. Nuoripari päättää pysyä lujana heti alusta alkaen. Opiskelijoille on sanottava, ettei äänekästä juhlimista suvaita heidän naapurissaan, toki mahdollisimman rennosti, eihän tässä mitään kalkkiksia olla.

Veljeskunnan puheenjohtajat ovat kuitenkin mitä miellyttävimpiä ihmisiä ja pyytävät naapurit mukaan juhliin. Mac ja Kelly pääsevät nauttimaan nuoruuden hullutuksista ja naapurukset tekevät verivalan: kusevat ristiin. Elokuvassa pelataan siis säälimättä alapäävitseillä. Tuntuikin oudolta kun isoäiti oli tuonut hädin tuskin kymmenvuotiaat lapsenlapset katsomaan elokuvaa viereisille paikoillemme. Tai lapset tuoneet mummonsa, kuinka vaan, kumpikaan ei oikein tuntunut olevan kohderyhmää.

En osaa sanoa mikä sitten olisi tällaisten leffojen kohderyhmää. Dildojen tekemisen, rintojen lypsämisen ja palleista puristelujen lomassa näissä sethrogen-, juddapatow-, nicholasstoller -leffoissa on aina jotain aikuismaistakin mukana. Naapureissakin pohditaan onko elämä pilalla kun vapaus bilettää on lapsen mukana mennyttä vai onko lapsiperheellisen elämä sittenkin itsessään juhlaa.

Aluksi tuntui, ettei leffassa ole aineksia American Pieta kummemaksi tapaukseksi, mutta jossain vaiheessa Rogen, Byrne, Efron ja kumppanit riisuivat tällaisen 30+ kalkkiksenkin aseista ja tempauduin mukaan viihdyttävään komediaan. Naapurit tietenkin riitautuvat ja alkaa hillitön koston kierre, joka karkaa lopulta totaalisesti käsistä. Rakennellaan draaman kaari kaikkine jännitystihentymineen ja hyvän ja pahan välisine taistelukohtauksineen.

Kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lopulta tosi hyvän mielen komedia.

Kouluarvosana: 8

P.S. Robert de Niro -imitoinnit olivat parhautta!

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men) (2014)

Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.

Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.

Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.

Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.

Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.

Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)

Anna-Leena Härkönen: Ei kiitos (2008)

En ole aikaisemmin lukenut Anna-Leena Härköstä, ellei peruskouluaikaista Häräntappoaseen pakkolukemista äidinkielentunneilla lasketa mukaan. Akvaariorakkautta yritin kokeilumielessä lukea viime talvena, mutta sen puhekielimäinen dialogi työnsi minut luotaan heti parin alkuluvun jälkeen.

Vaikken Anna-Leenan romaaneihin ole aiemmin tutustunutkaan, olen pitänyt kirjailijan tv-esiintymisiä sympaattisina ja viime Kirjan ja ruusun päivänä ilmaiseksi saamani Takana puhumisen taito oli myöskin mukavan leppoisaa lukemista. Halusin nyt siis tarttua Härkösen romaaniin ja Ei kiitos vaikutti etukäteistietojen valossa mediaseksikkäimmiltä hänen tuoreista kirjoistaan. Enkä kyllä pettynyt.

Härkösellä on oivallinen taito kirjoittaa tarkkanäköisesti ja humoristisesti. Suorastaan ärsyttävän elävää kieltä! Dialogi oli niin todentuntuista, että oikeastaan saatoin kuulla päähenkilöiden äänen päässäni. Härkönen on selvästi tietoinen tämän hetkisiä puheenaiheista, ja hän tykittää niitä hyvällä ajastuksella.

Ei kiitos kertoo nelikymppisestä saksanopettaja, Helistä, ja tämän aviomiehestään Matista. Pitkään naimisissa olleella avioparilla on teini-iän saavuttanut tytär, joka itsenäistyy ja lähtee kielikurssille Englantiin. Talon tyhjeneminen sysää Helin ja Matin kysymysen äärelle: onko rakkaudesta jäljellä enää mitään, kun lapsikin lentää pian kotoa? Pariskunnan kipupisteenä on epäsuhta aviollisten velvollisuuksien vaatimuksissa. Härkönen käsittelee aihetta tietenkin normaalia asetelmaa raflaavammin; Heli haluaa seksiä, Matti ei. Vaimo sipsuttaa kotona pitsihepenissä, kun mies istuu koneen äärellä fleecekalsareissaan ja pelaa netissä sotapelejeä ja kommunikoi mieluummin virtuaaliystäviensä kanssa. Heli kärsii Matin haluttomuudesta ja puhumattomuudesta mutta rakastaa miestään. Heli toteaakin, että "rakkautta on se, että antaa toisen pilata elämänsä". Voihan sen noinkin sanoa...

Heli päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen kuivan avioliittonsa, joten loogisesti hän hankkii itselleen nuoren rakastajan. Seksisuhde johtaa kuitenkin hullaantumisen kautta rakastumiseen. Heli huomaa, ettei rakasta enää Mattia ja päättää kertoa tälle kaiken nuoresta poikaystävästään. Mutta ennen kuin hän ehtii sanoa mitään, päättää Mattikin puhua suunsa puhtaaksi. Avioparin ongelmanratkaisu jää kirjan käsittelyn ulkopuolelle, mutta kamalan optimistiseksi ei kohtaloa voi nähdä.

Härkönen käsittelee aihettaan huumorilla höystäen. Liekö se syynä kirjan yleiseen nuivaan vastaanottoon. Ihmiset tuppaavat vetämään herneen nenään niistä asioista, jotka liippaavat liian läheltä omaa elämää. Itse kyllä pidin tätä kirjaa oivana porttina Härkösen muuhun tuotantoon.

Kouluarvosana: 8,5

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus (2014)

Tartuin Pekka Huotarin esikoiskirjaan Pöljänpojan vakuutukseen (2014) takakansitekstistä huolimatta. Se kuului näin:

Kaikki kultani olivat kaukenneet, leijanneet ja tuijanneet maailman tuuliin, jonnekunne kaikkeuden kurkkaukseen, kuiskutuksen kuuluman ulkopuolelle. Sinne kauas kadotin kaikki kalleimpani. Rakkaani puuttuivat kaikista muista sopukoista paitsi syyllisestä sydämestäni.

Voihan pyylevän pyhän jumalaton jysäys mitä mielipuolista mambo-jamboa koko kapinen Kalevalaa kaakottava kirjankimpale. Ei tällaisessa tieten tahtoen tietyntyyppisesti tiristetyssä tarinassa mahda mitään mieltä mielutella. On niin näennäistä näpertää alkusointuja alvariinsa että kirjan killittäjän järki jäätyä jämähtää.

Huotari huohottaa Kalevalaista kaakotusta melkoiseen maallikon malliin. Tarinan tujunen tunne ja sipinen sisältö eivät pääse päällisiin puitteisiinsa, eikä kirja kylläkään kovin kummoista siementä sisimmissään sisälläkään. Teoksessa temmelletään muoto miehen mitan edellä. Kunhan kuulostaa samalla somaisella soinnulla sointuvalta, se vipisen varppisesti riiminrustaajalle riittää. Tyhjät lupsutukset lopahtavat lukijan linsseissä, eikä tämäkään täti-ihminen ja melkoisen mainstreamista mieltymyksensä millittävä kirjojen kuluttaja kauan kestä tarinointia tahkota. Kolme neljäsosaa sipisistä sivuista selattuani, joudun jättämään jässiköimisen kesken. Ei enempää kestänyt tämä tantta kertakaikkista keharikailotusta.

Kouluarvosana: 6

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko..." (2013)

Suosikkirokkarini ja -kirjailijani, Kauko Röyhkä, on ennenkin kunnostautunut elämänkerran laatimisessa. Vuonna 2004 julkaistu Henry ja minä kertoi Kaukon sanoin Henry Saaresta, tuosta Suomen lahjasta pornomaailmalle. Tuolloin odotin kirjalta paljon, mutta se ei tarjonnut Henry Saaresta oikeastaan mitään, mitä en olisi ennestään tiennyt. Luulen kirjan munattomuuden johtuneen siitä, ettei Mr. Finland suostunut paljastamaan itsestään tai elämästään likipitäen mitään. Röyhkä joutui täyttämään sivut omilla lätinöillään, eikä kirja palvellut kumpaakaan projektin osapuolista, lukijasta puhumattakaan.

Viime syksynä Röyhkä julkaisi uuden elämänkerran. Onneksi olen useimmiten armollinen ihminen ja pystyn siirtämään syrjään huonot kokemukset, jotka voisivat tuomita uudet jo ennalta. Odotukseni näyttelijä Ville Haapasalosta kertovasta Et kuitenkaan usko... -teoksesta alkoivatkin nousta megalomaanisiin mittasuhteisiin luettuani monesta lähteestä ylistäviä kommentteja kirjasta. Kirja möi kuin häkä varsinkin joulupukin kontteihin.Villestä en ennen muutamaa tv-sarjavilkaisua tiennyt juuri mitään. Hänhän on täällä Suomessa tunnettu lähinnä siitä, että hän on tunnettu Venäjällä. Suomessa tällainenkin riittää pitkälle.

Et kuitenkaan usko... alkaa samanlaisella alustuksella kuin Henry ja minäkin. Kauko kertoo suhteestaan Villeen ja epäilyistään, mahtaako ajatuksen tasolla pyöritellystä kirjaideasta koskaan tulla mitään konkreettista. Aikataulujen yhteensopimattomuuden ja muiden viivytyksien vuoksi kirjan toteus ei meinaa päästä alkuun, kunnes eräänä kauniina päivänä Kauko ja Ville päättävät tavata Moskovassa. Haastattelumuodossa tehdyn kirjan materiaali on kerätty muutamana erillisenä haastattelupäivänä, mutta materiaalin runsaus ja avoimuus on aivan jotain toista kuin Henry ja minässä. Onneksi!

Kirjassa Ville Haapasalo kertoo saapumisestaan Neuvostoliittoon vuonna 1991 ja alkutaipaleestaan Leningradin teatteriakatemiassa. Parikymppinen Ville vaikuttaa samanaikaisesti sekä normaalilta parikymppiseltä opintoputkeen tähtäävältä nuorukaiselta että äärikokemuksia metsästävältä eksentrikolta. Lähtökohtaisesti jo Neuvostoliittoon muuttaminen tuntuu aika omalaatuiselta valinnalta, kun vaihtoehtoina olisi ollut... no, mikä muu paikka tahansa!

Ville valottaa tekemisiään ja kommelluksiaan Neuvostoliiton jälkeensä jättämällä 90-luvulla sekasortoisella Venäjänmaalla. Kirjan otsikointi on osunut oikeaan, sillä puhahdin monesti epäuskosta: "Ei helvetti, tän on pakko olla valetta. Ei tällasta oikeesti vois tapahtua." Niin uskomattomia nuo tarinat todella ovat, että vaikka haluan uskoa niiden olevan totta, en ole edelleenkään varma.

Tarinat eivät ole leppoisaa ja humoristista muisteloa ja muistojen ylistystä. Muistot ovat jotenkin kierosti tummanpuhuvia ja tuskaisia, mutta mitä ilmeisimmin Villelle tärkeitä eivätkä lainkaan pelottavia. Tyypin ura on kuitenkin edelleen pääosin Venäjällä. Kirjan ansiot ovat lähes ainoastaan Villen tapahtumarikkaiden vuosien tarinoissa, Röyhkän tekemä työ on tietysti häivytetty taustalle. Iso osa kirjan viehätystä ovat myös Juha Metson ansiokkaat valokuvat, jotka omalta osaltaan tulkitsevat venäläistä mielenmaisemaa ja tukevat Villen muisteloja. Kirja on komea ulkoisesti ja sisäisesti.

Ilmeisesti kolmikko, Haapasalo, Röyhkä ja Metso, työstää paraikaa jatko-osaa kirjalle. Kun tämä ensimmäinen osa keskittyi pääosin 90-luvun tapahtumiin ja Ville Haapasalon menestyksen alkuvuosiin, tulee jatko-osaan tuoreempaa tavaraa. Toivottavasti paukut riittävät vielä toiseen yhtä hyvään suoritukseen. En nimittäin halua sen toistavan Henry ja minän kohtaloa.

Kouluarvosana: 9

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö (2014)

Jarno Mällinen on toinen tänä keväänä julkaissut oululainen muusikko. Radiopuhelimet ei tosin ole minulle tuttu yhtye kuin nimenä, kuten ei ollut Sami Lopakan Sentencedkään, mutta niin vain tartuin tähänkin uutuusromaaniin.

Kannattiko? Kyllä, monellakin tapaa. Ensinnäkin kirjahan on aivan kreisi, kuten tarinan lehden toimituspäällikkö lupaa lähes joka sivulla. Uusi päätoimittaja on ihastunut jostain syystä Hermo Heikon toimittajan lahjoihin, vaikka aikaisemmin mies on vain parsinut mielipidepalstan ja tv-sivut kokoon.

Päätoimittajan nenä, johon myös viitataan usein, vainuaa kuitenkin oikein. Hermo on aivan kreisi kirjoittaja. Mies viljelee viittauksia alapäähän tuon tuosta ja etenkin sotaveteraanit ovat jostain syystä hänen tulilinjallaan.
Ennen niin pätevä kaikkien miestyöntekijöiden unelma Untuva taas joutuu epäsuosioon ja perii Herkon paikan muiden juttujen kokoajana. Kirja koostuu lehden toimituksen kokouksista ja arjesta sekä juttujen tekemisestä. Myös itse lehtijutut ovat olennainen osa kirjaa.

Toinen syy miksi kirja kannatti lukea, on huono esimerkki. Minulla oli jossain vaiheessa projektina kirjoittaa progressiivinen kirja ja luoda näin ainakin tietääkseni täysin uusi genre kirjallisuuteen. Nyt tajuan, ettei se vaan toimisi. Kirjassa tulee kuitenkin olla rakenne, eikä tyylilaji voi vaihdella kappaleesta toiseen. Ei näkökulma voi vain vaihtua samalla sivulla kaikkitietävästä kertojasta yhden minäkertojan kautta toiseen minään. Jotain sääntöjä on vain noudatettava. Hiekkaan piirrettyä hirviötä oli edellä mainituista syistä todella hankala lukea. Ehkä en vain tajunnut.

Kreisiä ja viihdyttävää, kyllä, mutta liian tahmeaa makuuni.

Kouluarvosana: 6 +

Jared Hess: Nacho Libre (2006)

Tällainen komedia lähes kymmenen vuoden takaa on mennyt minulta aikanaan täydellisen ohi. En tiedä pidettiinkö tästä ollenkaan melua Suomessa, vai olenko jättänyt leffan vain tylysti huomioimatta. Aina en ole nimittäin ollut tällainen roskakomediafanaatikko. Enkä Jack Black -fani. Kaikki muuttui kuitenkin nähtyäni Bernien.

Bernie vakuutti minut ärsyttäväksi luokittelemani Jack Blackin kyvyistä naurattaa. Onhan leffa toki Linklaterin, laatuohjaajan, elokuva, mutta ehkä Black tarvitsisi sellaisen nostaakseen uransa uudelle tasolle silmissäni. Bernien jälkeen nostin Blackin hetkeäkään harkitsematta samaan kastiin Will Ferrellin kanssa, mikä voidaan katsoa kovan luokan meriitiksi tässä blogissa.

Nacho Libre alkaa kuitenkin vaisusti. Black ihan kuin oikein pyytelisi anteeksi olemassaoloaan. Onneksi hän rupeaa kuitenkin ennen pitkää perseilemään, kirjaimellisesti, painitrikoissaan ja yltyy ääneen naurattaviin tempauksiin, kuten improvisoituun lauluun mariachina.

Täydellinen elokuva nollaukseen, jos tosi-tv ei jaksa kiinnostaa.

Kouluarvosana: 6 1/2

Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin Saaga (2014)

En ole koskaan ollut elämäkertojen ystävä. En äkkisältään muista lukeneeni kuin Pelestä ja Bukowskista kertovat opukset. Tätä teosta olin kuitenkin odottanut pitkään ja hartaasti. Pettymykseni oli suuri kun synttärilahjaksi toivomaani kirjaa ei löytynytkään lahjapaketista, mutta onneksi siipalla oli mahdollisuus korjata virheensä Kirjan ja ruusun päivänä.

Kaikki tuntevat varmaan jonkun, jos ei useammankin, joka on viettänyt elämänsä parhaat vuodet Kingston Wallia kuunnellen. Tarkoitan, p e l k ä s t ä ä n Kingston Wallia kuunnellen. Sellaisen, joka on musiikkia etsiessään löytänyt Kingston Wallin ja lopettanut etsinnän sen sileän tien.

Minä kuulun juuri siihen joukkoon. Olen joskus Aki Kaurismäkeä mukaillen sanonut, ettei ole kuin yksi kirjailija: Dostojevski. No, musiikissa on sama juttu Kingston Wallin kanssa. Pärjäisin autiolla saarella vallan mainiosti, Dostojevskin, Tarkovskin ja Petri Wallin tuotannon kanssa. Ei, en mielestäni liioittele, mainitessani herrat samassa lauseessa. Itse asiassa en ole puhunut lukuvuorossa olevasta kirjasta yhtä maanisesti sitten luettuani viimeksi Dostojevskia.

Kaikki kunnia Viljami Puustiselle, joka on kirjoittanut tällaisen hehkutuksen ansaitsevan kirjan, mutta varmaan vasemmalla kädelläkin kirjoitettu kirja näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi ollut mieleeni. Petri Wallin saaga on nimittäin jäänyt aina mysteeriksi minulle. Miksi mies riisti henkensä niin nuorena? Enää en joudu elämään epätietoisuudessa, kiitos Puustisen ja hänen haastateltavien.

Mitä Wallille sitten kävi? Suosittelen lukemaan. Saaga on kovin traaginen ja kertoo kuinka herkkä sielu oli kyseessä kuin myös kuinka vaarallisia päihteet voivat olla ja kuinka mielenterveysongelmiin tulisi saada hoitoa.

Kouluarvosana: 10

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About The Boy (2013)

Nyt seuraava arvostelu sekä kuuluu että ei kuulu Rakkaus on koira helvetistä -blogin linjaukseen luettavien kirjojen tyylistä. Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjasarja ei periaatteessa istu mukavakavastiotettavan kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jota koirankopissa on perinteisesti arvostettu. Siitä näkökulmasta naisten hömppäkirjallisuuden lukemista ja arvostamista ei pitäisi tunnustaa avoimesti lukeneen sivistyneistön edessä. Toisaalta Rakkaus on koira helvetistä -blogi arvostaa myös välitöntä viihdyttävyyttä, eikä se pelkää myöntää antavansa arvon kirjoille ja elokuville, joiden ainoa tarkoitus on puhtaasti viihdyttää ja tarjota pakomatkaa todellisuudesta. Näin ollen blogin linjana voidaan pitää sitä, ettei varsinaista linjaa ole, ja siksi kirjoitamme ihan mistä itse haluamme. 

Tällä kertaa allekirjoittanut on heittäytynyt ihanan sankarittaremme, Bridget Jonesin, matkaan kirjasarjan kolmannessa osassa Mad About The Boy (2013). Luin kirjan lähtökielellä ja olen antanut itseni ymmärtää, että suomennoksessa kirjan nimi on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Varma en asiasta ole enkä muutenkaan koko ratkaisusta, mutta tämä vain tiedoksi niille, jotka yrittävät googlettaa suomennoksen perään. 

Helen Fieldingin luoma, elämääkin suurempi, Renée Zellweggerin lihaksi tuoma brittineito, Bridget Jones, palaa pimennosta nyt viisikymppisenä kahden lapsen yh-äitinä. Bridgetin ihana aviomies, herra Darcy, on suruksemme kuollut työkomennuksella Darfurissa. Täydellisen ihmisoikeusasianajaja-aviomiehen kuolemasta on vierähtänyt neljä vuotta, eikä leskirouva ole suonut ajatustakaan muille miehille. Mutta nyt kun lapset ovat kasvaneet ja selvinneet kriittiset alkuvuotensa sählä-äidin huomassa, äidin on aika löysätä pipoa ja alkaa ajatella myös itseään, ihan kuin se olisi näissä chick lit -kirjoissa jotenkin ongelma. 

Olen katsonut Bridgetin elämästä tehnyt elokuvat, mutta kirjoihin en ole tätä ennen koskenut. Jotkut kirja-arvioista ovat pitäneet tätä kolmatta osaa tylsähkönä kahteen edelliseen kirjaan, mutta itse ainakin pidin tätä viihdyttävänä ja jossain määrin jopa uskottavana. Tietenkään viisikymppisen yh-äidin elämä ei voi olla yhtä lennokasta kuin kolmikymppisen sinkun, joka harrastaa baarikierroksia sinkkuystäviensä kanssa. Totta kai kirjassa on paljon ylilyönnin makua, mutta toisaalta se, että viisikymppinen nainen on siirtynyt metsästämään kaksilahkeisia netin seuranhakupalstoille ja kirjoittaa kuulumisiaan Twitteriin pakonomaiseen tahtiin, tuntuu luonnolliselta kehitykseltä edelliseen. 

Bridget säheltää nettimokailujensa kanssa, metsästää itseään nuorempaa nahkatakkimiestä, pyydystää lopulta toyboyn itselleen ja sekoilee työtehtävissään odotettavaan tyyliinsä. Ilmeisesti herra Darcyn perintösummat eivät olleet pienimmästä päästä, sillä laskujeni mukaan Bridget ei missään vaiheessa voivotellut elämän perusasioiden kuten lainanlyhennyksien tai kauppalaskujen äärellä. Bridget ei myöskään missään vaiheessa saanut palkkaa mistään. Mistä olisikaan; päivät kuluivat Twitteriä päivitellessä. Pientä liioittelua tämän genren kirjoihin aina tarvitaan, jotta todellisuudesta pakeneminen olisi mahdollista. 

En koe tehtäväkseni perata kirjan tarkoitusta syvämerkitysten löytämiseksi. En lukenut kirjaa oppiakseni uutta tai kokeakseni valaistumista, sellaiseen viihdekirjallisuus ei toimi. Olen silti sitä mieltä, että nyt kun olen päässyt vauhtiin chick litin lukijana, en enää häpeä myöntää voivani tarttua rentouttavaan, nopealukuiseen, huonolle paperille painettuun hattaranmakeaan mössöön. Se on uskoakseni feminismin peruslähtökohta: valinnan vapaus, lupa tehdä mitä itseä huvittaa. 

Lähempää pohdintaa ja yksityiskohtaisempia huomioita tästä kirjasta löytyy mm. täältä.

http://www.lily.fi/blogit/tuhat-ja-yksi-kirjaa/haikean-hilpea-bridget-jones-mad-about-boy

ja täältä:

https://www.anna.fi/kirjavakammari/helen-fielding-bridget-jones-mad-boy/

Kouluarvosana: 7

Jack Black: Kulkurin tarina (2007) (You Can't Win 1926)

Tyhmyydestä sakotetaan, sanotaan. Kirjastoautossa huomasin hölmistyneenä Jack Blackin kirjoittaneen romaanin. Siis tämän. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ollut 2000-luvun näyttelijä, vaan William S. Burroughsin oppi-isä.

Takakannen mukaan Kulkurin tarina kertoisi 1800-1900-lukujen taitteen maankiertäjästä. Siis beatnikien esikuva villissä lännessä! Näillä evästyksillä uskalsin odottaa tältä vähemmän tunnetulta Jack Blackilta jopa koomikkoa enemmän.

Luettuani teoksen voin onnitella itseäni todellisesta löydöstä. Tyhmyydestä ei tällä kertaa sakotettu, semminkin kuin luin kirjan alta aikayksikön. Kirjastojen tukilainaajana en poikkeuksellisesti joutunut siis edes konkreettisesti maksumieheksi.

Villin lännen laitapuolenkulkijan alamaailman kuvausta luki veijaritarinoiden suurkuluttuja siis suu pienessä virneessä ja vähän vapauden kaihosta kateellisena alusta loppuun. Jossain vaiheessa toinen toistaan seuranneet ryöstöretket ja vankilareissut kävivät tosin kyllästyttämään. Aivan loppu kirjasta meinasi tukehtua moraalisaarnaksi nukahtamaisillaan lukiessa. Sulateltuani asiaa yön yli ja luettuani pari illalla lukematta jäänyttä viimeistä sivua tajusin kuitenkin, että loppuhan oli aivan dostojevskiaanista tilitystä moraalista, yhteiskuntajärjestyksestä ja sen sellaisesta. Ja kukapa muu kuin taparikollinen olisi parempi saarnaamaan rikollisten asianmukaisesta kohtelusta!

Pesee mennen tullen mainiona pitämäni tuoreemman länkkärin!

Kouluarvosana: 10-

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014)

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) on kemijärveläisen toimittajan, Sari Pöyliön, esikoisteos, jota on käsitelty useissa kirjallisuusblogeissa viime aikoina. Pölynimurikauppias on kahdeksasta novellista koostuva kokoelma, jonka punaisena lankana on äitien eri tavat töppäillä. Kokoelma avasi ainakin omat silmäni havaitsemaan, että äideistä todellakin on moneksi, eikä tämän teoksen esittelemät äidit todellakaan ole akkainlehtien peruskauraa. Silti, ihmisiä (äitejä) on erilaisia erilaisista lähtökohdista. Jos kipuilet perinteisen, äideille yhteisen syyllisyydentunnon kourissa, lue tämä kirja, niin saat synninpäästön.

Pölynimurikauppiaan novellit ovat jokainen jollain tavalla nyrjähtäneitä. Kirja alkaa Ingrid Bergmanina itseään pitävän, tuntemattomasta aivosairaudesta kärsivän äidin tarinalla. Aikuisen tyttären haasteena on viedä äiti Helsinkiin spesialistin tutkimuksiin, mutta äiti tekee vain mitä äiti itse haluaa. Omasta mielestäni parhaat novellit olivat Vahva vanhemmuus, Pölynimurikauppias ja Kellonkissaniitty. Ensiksi mainittu novelli kertoo heikompaan ainekseen kuluvasta nuoresta lähiöäidistä. Lapsia on monta, työtä ei ole, eikä omasta äidistä ole muistona kuin Kake Randelinin C-kasetti ja geenimutaatio. Pölynimurikauppias paljastaa, ettei huono äitiys ole vain nykypäivän ilmiö. Novellin äiti ottaa ja lähtee pölynimurikauppiaan matkaan jättäen perheensä pärjäilemään. Äidin paluu ei tapahdu häntä koipien välissä, vaan pölynimurikauppiaalta pakit saaneenakin äiti seisoo valintojensa takana ja harrastaa orgioita juoppohaareminsa kanssa vähääkään häpeämättä. Lopullinen anarkistinen ilotulitus alkaa novellissa Kellonkissaniitty, jossa aikuiset tyttäret, Taina ja Päivi, riitaantuvat isänsä kanssa siitä, mihin kuollut äiti lasketaan ikuiseen lepoon. Jääräpää-isää uhmaten, Taina päättää ryöstää ruumishuoneelta äitinsä ruumiin ja lähtee kuljettamaan lakanaan kiedottua äitiä maalle aikomuksenaan saattaa äiti rakastamalleen niitylle. Raivostunut isä ja poliisit kintereillään Tainan ja Päivi-siskon odysseija kohti Kellonkissaniittyä yltää absurdeille tasoille, mikä osoittaa Pöyliön kyvyn luoda erityisen outoja ja mustan huumorin sävyttämiä maailmoja.

Teoksen novellit ovat hykerryttäviä ja toisinaan övereitä. Pöyliö ei pyytele anteeksi, mistä tietysti pisteet. Viimeinen novelli, Melkein ihminen, on kuitenkin mielestäni hyvien novellien päätteeksi alisuoriutuminen ja tarpeeton. Siinä aiemmissa novelleissa esiintyneet äidit kootaan kuolemaan samaan sairaalahuoneeseen ja pakotetaan kohtaamaan menneisyyden töppäykset. Ilmassa on selittelyn ja alleviivaamisen meininki, enkä suoraan sanottuna olisi kaivannut kirjan henkilöille niin holhoavaa lopetusta. Kyllä lukija on yleensä sen verran älykäs, että hän osaa lukea rivien välistä vihjeitä ilman, että ne joudutaan selittämään kirjan viimeisessä luvussa.

Suosittelen kirjaa kuriositeettina mustaan huumoriin kallellaan oleville äitiyden ongelmista kiinnostuneille. Teema on viime aikoina lähes luurangoksi koluttu monen moisen kirjailijan toimesta. Mutsien tunnustukset ovat olleet 2000-luvun tarve. Tämä kirja asettuu jatkumoksi kyseiselle virtaukselle, enkä anna siitä moitteita. Mikäli Pöyliö jatkaa kirjailijan uraansa, luen jatkotuotantoa mielenkiinnolla.


Kouluarvosana: 7,5 

Ben Stiller: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty) (2013)

Walter Mittyn ihmeellinen elämä on lähes täydellinen hyvän mielen komedia. Oikeastaan elokuva ei ole varsinainen komedia, vaikka sitä tähdittävätkin kuoliaaksinaurattajat Ben Stiller ja Kristen Wiig. Molemmat suoriutuvat kuitenkin erinomaisesti myös sympaattisena romanttisen komedian parina. Sean Penn tekee pienen osan mystisenä seikkailijana. Kusipäitä mainiosti näyttelevä Adam Scott on ilmeinen ihmiskyrpä YT-neuvotteluiden vetäjänä.

Walter Mitty (Stiller) on reppana antisankari, paitsi omassa mielessään. Mies jäätyy tuon tuosta julkisillakin paikoilla unelmiinsa. Kaveri muun muassa tylyttää potkuja antamaan tullutta inhokkia: "I was saying you know who looks good in a beard? Dumbledore. Not you." Googlamalla selvisi, että Dumbledore on joku Harry Potteirn hahmo. Joka tapauksessa nauratti kovasti. Ted kuitenkin todellisuudessa on se, joka nöyryyttää Walter Mittyä, eikä toisin päin.

Walter Mittyn päiväuniin kuuluu tietysti myös seurustelu Cherylin (Wiig) kanssa. Walter myös pääsee elämään unelmiaan seikkailemalla Seanin O'Connellin (Penn) perässä ympäri maailmaa. Perustavanlaatuisia romanttisen komedian aineksia siis.

En tiedä, tykkäsin silti. Tässä oli sitä jotain.

Kouluarvosana: 9

David O. Russell: American Hustle (2013)

Glamouria! 70-lukua! Kulahtanut Christian Bale symppiksenä huijarina! Upea Jennifer Lawrence upeampana kuin koskaan!

Ylistystä kaikilla mahdollisilla adjektiiveilla, kuten kaikki aiemmatkin David O. Russellin elokuvat blogissamme: Sikasiistit sukujuuret, I Heart Huckabees

Sikasiistejä sukujuuria suosittelen kaikille komedian ystäville, jos joltakulta on jäänyt näkemättä tämä tarkoin varjeltu salaisuus. Samoin I Heart Huckabeesia, jossa on ehkä paras lopetus ikinä: "It's so fantastic", "And it's also nothing special" (Jason Schwartzmanin ja Mark Wahlbergin esittämien symppisten löydettyä vastauksen olemassaolon tarkoitukseen).

Samanlainen reppana samastuttava antisankari on myös Christian Balen esittämä Irving, joka huijaa luusereita yhdessä Amy Adamsin esittämän Sydneyn kanssa.

Älä kysy miten, ja kuka huijaa lopulta ketäkin, sillä tämän genren leffoille tyypilliseen tapaan, putosin kärryiltä jo alkumatkasta. Pienenä kyselin kesken leffan aina muilta mitä nyt? Onks toi hyvä? Onks toi paha?

"Pahaa" sai American Hustlessa esittää Bradley Cooper. Ainakin itse olin iloinen tyypin vastoinkäymisistä. Italianamerikkalainen pormestari puolestaan oli "hyvä", vaikka olikin "paha". Jennifer Lawrencen näin ihastuttavana bimbona. Amy Adamsista en ottanut selkoa. Tässä muuten linkki Adamsin tähdittämään Karkausvuoteen, joka on surkein blogissamme arvosteltu elokuva

Ei tällaista elokuvaa voi arvostella kuin yhdellä sanalla: mahtava! Juoni ja silmänruoka on jokaisen nähtävä itse.

Ihana taantuma lapsuuteen!

Kouluarvosana: 10

Akseli Tuomivaara: Korso (2014)

Korso (2014) on Akseli Tuomivaaran esikoiselokuva, joka kertoo kolmesta Vantaan Korsossa elelevästä ja paremmasta elämästä unelmoivasta nuorukaisesta. Korso on mielentila, sanotaan, ja niin se kai onkin. Radan varressa Vantaan perukoilla nukkuvan lähiön maine ei ole glamourilla pilattu, vaan korsolaisuudelle on aina ollut oikeutettua hymistä. Tässäkin elokuvassa Korsosta piirtyy ennalta pureskeltu kuva paikkana, joka ei tarjoa mitään muuta kuin harmaata betonimaisemaa ja kapakan rähinää.

Markus (Mikko Neuvonen) on parikymppinen työtön juippi, jonka opiskelut ammattikoulussa ovat tyssänneet ja jonka päivät kuluvat koripalloa pomputellessa hylätyssä teollisuusrakennuksessa. Unelma koristähteydestä New Yorkissa saa Markuksen jaksamaan päivästä toiseen, ja Markuksen kaverit, Vänä ja Hartikainen (kliseiset nimet päähenkilön kavereille), auttavat bestistään parhaansa mukaan tämän yrityksissä saavuttaa unelmansa. Pirtun ja kaljan kittaus, syrjäytyneisyys, rasismi ja rikollisuus ovat elokuvan kantavia teemoja ystävyyden lisäksi. Mielestäni elokuvassa ei oikeastaan ole mitään ainutkertaista tai muistettavaa, vaan kaikki mainitut teemat on käsitelty useasti ennenkin.

Lähiöelämän toivottomuus vai unelmista kiinni pitäminen? Mikä on tämän elokuvan sanoma? Draama ja konfliktikohdat jäävät mielestäni latteiksi, ja loppuratkaisu on ennalta helposti arvattavissa. Korso on elokuva, jonka voi katsoa irvistelemättä, ei se huono ole, mutta helvetisti parempaa lähiökuvausta voi hakea mieluummin Pirjo Honkasalon Betoniyöstä tai vaikka Aku Louhimiehen Vuosaaresta.


Kouluarvosana: 6,5

Sami Lopakka: Marras (2014)

Tällä kertaa tutustuin uutuskirjan myötä minulle täysin vieraaseen alakulttuuriin. En ole koskaan kuunnellut kirkonpolttoheviä enkä pukeutunut kuin pyöveli. En oikeastaan tiedä voidaanko puhua edes alakulttuurista, sen verran plajon näitä tuskaa potevia nuoria miehiä ja naisia jossain vaiheessa oli. Nopean taustatutkimuksen jälkeen selviää kuitenkin, että Lopakan bändi Sentenced on näköjään jo lopettanut kun vasta joka kirkonkylällä alkoi olla kolmetoista goottia tusinassa.

Bändin sanoituksista vastasi luonnollisesti soittomuusikon uran jälkeen kirjailijaksi ryhtynyt Lopakka, joka on sitä paitsi suomen kielen maisteri. Sanoituksien keskeisten aiheiden sanotaan Wikipediassa olleen masennus, itsemurha ja kuolema. Onneksi sentään "usein kuitenkin mustalla huumorilla sävytettynä".

Ja kyllähän tuo musta huumori kukkii myös Lopakan esikoiskirjassa. Ehkä kirjavalinta ei sittenkään niin outo ollut meikäläiselle, onhan lempigenreni musta huumori. Sortumatta kliseisiin, Lopakka naurattaa heti alusta asti jäyhien suomalaismiesten olemattomilla kommunikointitaidoilla. Parhaat naurut saa tietysti ripuli- ja oksennushommeleilla. Nämä nyt päällimmäisenä jäi mieleen.

Liskojen yötkin toki nauratti, mutta niitä oli ehkä sittenkin liikaa. Muutenkin kirja tuntui toistavan itseään liikaa. Ongelmalliseksi koin myös sivuhenkilöt, joista ei saanut otetta. Toki kaikkien kuolemaan viittavat nimet oli hauska anekdootti, mutta nimien samankaltaisuus sai minut sekoittamaan kaikki yhdeksi ja samaksi tyypiksi, varsinkin kun heillä ei mielstäni oikein ollut lihaa luitten ympärillä.

Parhaista nauruista vähään aikaan kuitenkin ehdottomasti plussaa!

Kouluarvosana: 8-

Tiina Raevaara: Laukaisu (2014)

Olen aina ollut synkkien kirjojen ystävä, mutta viime vuosien lukumieltymykseni ovat olleet kallellaan kepeämpiin tarinoihin. Ahdistus kuului nuoruuden ajanjaksoon, jolloin hain paikkaani mieluummin kivun kautta kuin kevyestä nuoruuden huumasta nauttien. Vasta joitakin vuosia sitten tunnustin myös viihteellisyyden arvon ja opin sen, ettei ole häpeä hoitaa itseään naurulla ja hömpällä.

Tiina Raevaaran Laukaisu (2014) on kuitenkin ahdistavuudella mainostettu kirja, jonka tiesin haluavani lukea. Keravalainen Raevaara mainitsi joskus muinoin haluavansa sijoittaa jonkun tarinoistaan kotikaupunkiinsa (myös allekirjoittaneen synnyinkaupunki), ja arvelin Laukaisun olevan se tarina. Osuin oikeaan. Keravaa ei kirjan sijaintikaupunkina mainita, mutta paikat ja muistot olivat hyvin selvästi sijoitettavissa kartalle.

Tiesin Laukaisun kertovan perhesurmasta mutta muuta etukäteistietoa en halunnut lukea blogeista tai arvioista ennen omaa näkemystäni kirjasta. Nyt takana on huikea lukukokemus, joka painaa sydänalassa vielä vuorokausi loppukohtauksen jälkeen. Raevaara on onnistunut puristamaan runsaaseen sataan sivuun sellaisen pommin, jonka en ole uskaltanut antaa räjähtää hallitsemattomasti, vaan puran tunteitani kirjaa kohtaan vähä vähältä. Tarina oli niin taiten rakennettu alusta lähtien, että jännityksen ja ahdistuksen jäytävä tunne voimistui loppua kohti luultavasti tarinan päähenkilön kanssa yhtä jalkaa.

Kirjan varsinainen kertoja on alle neljäkymppisen Pauliinan vanha koulukaveri, joka on vakuuttunut siitä, että hänen on tarkoitettu kertoa Pauliinan ja Pauliinan perheen tarina. Koulutoverit eivät ole tavanneet sitten kouluaikojen, joten kertojan tarinasta puuttuvat viimeiset kuluneet 15 vuotta. 15 vuoteen mahtuu tilanteita ja elämänkokemusta, joista koostuvat syyt Pauliinan nykyiseen kurjistuneeseen elämäntilanteeseen. Pauliina on naimisissa Kerkon kanssa, ja heillä on esikouluikäiset kaksostytöt. Avioliitto on pystyynkuollut, ja masentuneen Kerkon maatessa sängyssä Pauliinan kontolle jäävät kaksosten hoito ja taloustehtävät. Molemmat vanhemmista ovat työttöminä, eikä rahaa ole mihinkään ylimääräiseen. Omakotitalo on aikoinaan hankittu kilometrien päästä kaupungista, joten kulkeminen ja kuljettaminen sekä palvelujen saatavuus on vaivannäön takana. Pauliina poistuu talostaan vain viedäkseen lapset esikouluun. Talon kulmat repsottavat, puutarha on villiintynyt ja tiskit homehtuvat keittiössä. Kukaan ei pese pyykkejä ja laskut pinoutuvat avaamattomina pöytätasoille. Pauliina suree sitä, miten talo alkoi mädäntyä heti heidän muutettuaan sinne. Perheen tilanne on ajatutunut umpikujaan, jonka lopullisuudesta kirjan kuvaama yksi päivä kertoo.

Päivän aikana Pauliina tajuaa, ettei nykyinen tilanne voi enää jatkua. Hän vie lapset päiväkotiin ja alkaa järjestää elämäänsä uuteen uskoon sekä mielessään että ihan käytännössäkin. Hän laittaa avioeron vireille ja pakkaa tavarat kassiin. Jännite kasvaa tarinan edetessä, ja lukija kääntelee omia tulkintojaan puolelta toiselle. Loppuun asti jännittää, kumpi osapuoli avioparista tekee ratkaisevan teon ja voiko Pauliinan sympatiseeraus kostautua lukijalle.

Raevaaran kieli on loppuun asti hiottua ja pelkistettyä, ja pidin siitä aivan suunnattomasti. Toteavat lauseet tukevat hyvin totista tarinaa, ja turhien kuvailevien adjektiivien karttaminen on jo taito sinänsä. Olen todella vakuuttunut Raevaaran kyvyistä, huh huh... Kirjan kertoja jää nimettömäksi, enkä ole täysin varma, oliko hänen roolinsa täysin pakollinen kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta kertojan ja Pauliinan kohtaaminen antoi Pauliinalle sykäyksen herätä henkiin kuolleista. Kirjassa tehdään rinnastuksia Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jonka kautta Pauliina näkee asemansa avioliitossaan. Loppupuolella Pauliina ajautuu tilanteeseen, johon hän ei olisi uskonut päätyvänsä, mutta hän heittäytyy siihen ja kokee luottamuksen tunteen.

Laukaisusta on kirjoitettu runsain mitoin kirjablogeissa, ja mielestäni esimerkiksi Ompun blogissa ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on osattu kuvailla erityisen hienosti kirjasta nousseita ajatuksia. Suosittelen Laukaisua niille lukijoille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista ja jotka eivät halua päästää itseään helpolla (ainakaan joka kerta).


Kouluarvosana: 9,5

Robert Rodriguez: Machete Kills (2013)

Robert Rodriguezin ongelma on trailerit. Ei sillä, että ne olisivat huonoja, vaan aivan liian hyviä. Feikkitreileri, blaa blaa, kaikki tietää mistä Machete on saanut alkunsa.

Ensimmäiseen Macheteen oli ainakin minulla aivan liian suuret odotukset elokuvahistorian nerokkaimman trailerin jälkeen. Jatko-osaan mennessä odotukset olivat jo laantuneet pettymykseksi osoittautuneen kokopitkän jälkeen, mutta sitten Rodriguez tekee sen taas, ihan itse. Mitä voi odottaa enää tukevasti maan kamaralla pysyttelevästä elokuvasta kun alkuun näytetään traileri, jonka perusteella jatko-osa sijoittuu avaruuteen.

Nyt täytyy vain toivoa, että Rodriguez vie trilogiansa loppuun. Näin on sanottava kakkososan nähtyäni, vaikka ensimmäisen taisinkin dissata kolme vuotta sitten.

Okei, onhan itse elokuva taas väsynyt vielä edellistä paremmaksi laitetun trailerin jälkeen. Mutta annetaan anteeksi ihan vaan vaikka ennen alkutekstejä näytetyn pläjäyksen vuoksi. No, ampuuhan Rodriguez itseltään toisenkin jalan näin mahtavalla introlla, mutta keskitytään hyviin puoliin, vaikka amerikkalainen ohjaaja tuskin tätä lukeekaan.

Vai mitä sanot aloituksesta, jossa paitsi putoaa pari päätä, halkaistaan kokonainen mies pituuttaan kahtia? Machete on totisesti nimensä mukainen. Tai entäpä tappaminen ottamalla machetella sähkökaapista sähköisku ja johtamalla se vihulaiseen, joka kuolee. Itse Machetelle ei tietenkään käy mitäään. Siis miehelle.

Tämä kaikki siis ennen alkutekstejä. Loppuleffa? No, paljon verta ja ruumiita. Muun muassa monella tapaa kopterin siipiin kuoleminen, parhaimpana gorilla, joka ei hievahdakaan, vaikka Machete tekee reiän miehen mahaan. No, sankarimme ei mene neuvottomaksi, vaan iskee kätensä reiästä sisään, vetää jonkun helkkarin pitkän suolen, liekö ohutsuoli, ulos ja viskaa sen helikopterin propelliin. Kuolihan sekin lopulta.

Rodriguez on kyllä väärin ymmärretty nero. Jos Tarantino olisi tehnyt vastaavan leffan, olisi mies kahminut pystejä eri elokuvajuhlilta ympäri maailman. No, ehkä Rodriguezilta vain puuttuu se jokin, viimeinen silaus.

Mutta onhan tämä nyt aivan jäätävän viihdyttävää paskaa!

Kouluarvosana: 9- (Säästän kympin Machetelle avaruudessa)

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)

Kun tarttuu kirjaan, jonka kannessa komeilee vaatimaton lavuaarin viemäriritilä ja jonka kirjoittaja on Prisman asiakaspalvelija, ei voi muuta kuin nauraa. Nyt ollaan itse asiassa. Mahtaa olla itseironinen kaveri, pakkohan tämä on lukea! Ja kun lukemaan ryhtyy, ei tee mieli lopettaa ollenkaan.

Tällaiset olivat tuntemukseni törmättyäni Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan (2013). Rajakylä on kolmikymppinen, Prismassa duunia paiskiva tradenomi, joka on epäilemättä riipustanut Pätkärunoilijaa kotona työpäivänsä jälkeen päähenkilö Keijon tapaan. Tai ainakin näin haluan sen ajatella. Kirja kertoo Keijosta, nuoruusvuosien ja keski-iän välimaastossa haahuilevasta Kelan asiakaspalvelijasta, joka syvällä sisimmissään tietää olevansa kaunokirjallisen maailman pelastava messias, kunhan vain saisi pään auki kustannusyhtiöön sopimuksen muodossa. Kustannustoimittajat tyrmäävät Keijon käsikset aina vain uudestaan, mutta sekös Keijon latistaisi, ei todellakaan, päin vastoin. Mies on ehkä väärin ymmärretty mutta on hän sentään tuottelias, ja Aukea.netistä löytyy rutkasti kommentoijia hänen runoilleen. Kun joku kauhistelee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Kun joku kehaisee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Tämä onkin yksi Keijon ongelmista. Kaljapullonkorkki ei meinaa pysyä kiinni, vaikka Keijon terveyden ja moraalisen rappeuman puolesta niin toivoisi.

Keijo on pätkärunoilija, Kelan ja työttömien lapatossujen arkipäiväinen selkäranka. Keijon elämässä on työ, jossa hän leimaa asuntotukipäätöksiä neulatyynyn näköisille huumehiippareille, koti, jossa voi avata jääkaapista oluen ja tietokone, jonka edessä syntyy syvällisiä ajatuksia. Kaikki ei silti ole reilassa Keijon elämässä: Keijolta puuttuu nainen. Jos saisi naisen, voisi Keijo leimata Kelan hakemuksia onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta kun naista on niin vaikea saada. Täytyy ottaa rohkaisukaljaa, vaihtaa puhdas paita ja jalkautua baarielämään. Siellä Keijo tekee kaikkensa, mutta hameväki on liukasta kuin saippua ja luistelee Keijolta karkuun. Täytyy vielä laihduttaa vähintään kymmenen kiloa läskiä pois. Keijo aloittaa kuntoremontin, jonka osana olevaan ruokavalioon ei kuulu ohrapirtelö Karhun eikä Lapin Kullan muodossa. Kunto kohoaa, paino putoaa, mutta runosuoni menee tukkoon. Mitä Keijolle nyt käy?

Rajakylä muokkaa Keijosta häpeilemättä Bukowskia ihannoivan antisankarin. Keijo rakastaa muun muassa Bukon Rakkaus on koira helvetistä -runokokoelmaa ja yrittää muutenkin yltää esikuvansa tasolle ryypiskelyn mittapuulla. Keijo on lukijan näkökulmasta kotoutettu versio Chinaskista, joka on yhtä lailla sympaattinen ja jolla on paljon samoja piirteitä kuin Kalifornian serkullaan. Rajakylän teksti rullaa mainiosti, ja välillä allekirjoittaneen oli tyrskittävä naurua ja luettava siipalle ääneen katkelmia. Toki muutamat katkelmat, joissa Keijo paasasi yhteiskunnallisia näkemyksiään, vaikuttivat hieman päälle liimatuilta, mutta mitäpäs sillä oli väliä, kun Rajakylä osasi kuitenkin kirjoittaa niistä hauskaan tyyliin. Eikä tällaisen hyymöripläjäyksen päätteeksi kukaan järkevä jaksa nillittää yksityiskohdista.

Suomen Bukowski kotoutettuna ja siirrettynä nykyaikaan voisi hyvinkin olla Keijon lainen pätkärunoilija, joka Itiksen raitteja tallatessaan puntaroi mielessään, kannattaako kadunvarren saluunaan pistäytyä sisään vai jatkaako matkaa kotiin kassissa kolisevien oluttölkkien kera. Oli hauska tutusta Keijon maailmaan, kiitokset siitä Rajakylälle. 

Kouluarvosana: 9

Päivi Storgård: Keinulaudalla (2013)

Päivi Storgård on tähän asti ollut tunnettu television uutisankkurina ja aamu-tv:n juontajana sekä RKP:n poliitikkona. Viime syksynä hän julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla (2013), joten Päiviä voi nykyään tituleerata myös kirjailijaksi. Keinulaudalla on fiktiivinen kuvaus naisesta, joka tietämättään sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kuvaus "fiktiivinen" on tosin kyseenalainen, sillä  lähes kaikki tarinan piirteet käyvät yksiin Päivin oman elämän kanssa, joten lukijana tarinaan suhtautuminen mielikuvituksena oli erittäin työlästä, miltei mahdotonta. Kyllä päähenkilö, Outi, piirtyi mielessäni täsmälleen Päivin näköiseksi.

No, oli totuuden ja fiktion miksaus millainen tahansa, kertomus Outista oli joka tapauksessa erittäin toimivasti kirjoitettu. Kirjaa oli lähes mahdotonta laskea käsistään ja jokaisen luvun jälkeen oli oitis siirryttävä eteenpäin. Päähenkilö Outi työskentelee television aamulähetyksessä ja herää joka aamu ennen neljää. Unirytmin tai rytmittömyyden johdosta Outi alkaa väsyä ja työn rasittavuuskin saa Outin otteen herpaantumaan. Alkaa kierre, jossa Outi joutuu tsemppaamaan yli sietokykynsä ja aviomies joutuu ottamaan entistä enemmän vastuuta pariskunnan lapsista. Vähäiset unet ja töppäykset töissä saavat Outin pian romahtamaan, ja hän syöksyy altaan depressiiviseen päätyyn. Masentunutta vaimoaan tovin hoivattuaan aviomies suostuttelee tämän hoidon piiriin, mistä alkaa Outin masennuksenhoitojakso. Häntä hoidetaan masennuspotilaana, ja kotvan päästä Outin ryhti paraneekin. Hän saa taas otteen elämästään ja alkaa säätää montaa asiaa samaan aikaan. Tässä vaiheessa siirrytäänkin jo manian puolelle, joka saa Outin hyppäämään lentokoneeseen kesken työpäivän ja suuntaamaan nokan kohti Jyllantia. Siellä pari tuntia vietettyään Outi saa tarpeekseen ja kääntää kurssin takaisin kohti Suomea. Pian onkin jo aika pistää mökin pihamaa kuntoon, ja Outi kyntää kukkapenkissä niin, että itsestä ja lapsesta huolehtiminen jää retuperälle. Maaniset ja depressiiviset kaudet vaihtelevat, ja pian lekuritkin hoksaavat mistä on kyse.

Tarinassa ei varsinaisesti ilmene mitään, mitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tekemisiin joutuneet eivät tietäisi. Keinulaudalla on silti rohkea tarina kerrottavaksi julkisuuden henkilöltä, mutta Päivi on mitä ilmeisimmin sinut sairautensa kanssa, koska hän on näin reippaasti "tullut kaapista" asian kanssa. Sairaus on suhteellisen yleinen, ja omassa lähipiirissänikin löytyy vastaavia Outin tapauksia. Läheisiltä bipolaarin ihmisen kanssa eläminen vaatii paljon, enkä epäile, etteikö joissakin tapauksissa olisi oikeutettua pelastaa itsensä sairaan ihmisen vaikutuspiiristä. Sen verran huimaa tahtoo olla kyyti maniavaiheessa ja lamauttavaa masennuksen aikana.

Kirjallisina ansioina pidän Päivin teoksessa tekstin sujuvuutta. Tekstiä luki oikein mielellään, ja tarina oli kaikin puolin uskottava. Luin jostakin, että Päivi on kirjoittamassa toista kirjaansa, joka ei ole yhtä autofiktiivinen kuin Keinulaudalla. On kiinnostavaa nähdä, minkälaista tarinaa hän seuraavaksi haluaa kertoa. Esikoiskirjan luettuani uskallan hyvinkin tarttua tulossa olevaan opukseen.

Kouluarvosana: 8

Woody Allen: Blue Jasmine (2013)

Ihastuin kymmenisen vuotta sitten Bandits - Pankkirosvot (2001) elokuvassa Cate Blanchettin hahmoon yhdessä Bruce Willisin ja Billy Bob Thorntonin esittämien kidnappaajien kanssa. Woody Allenin uusimmassa Blanchett näyttelee leskirouvaa, johon on vaikeampi hurmaantua.

Toki Blanchett näyttelee hienosti hermoromahduksen partaalla sinnittelevää hersyvää hahmoa. Allen totisesti osaa loihtia neuroottisia henkilöhahmoja vuosi toisensa jälkeen. Ihmetellä täytyy miehen tuotteliaisuutta. Joka vuosi vanhukselta voi odottaa yhtä vuoden parhaimmista elokuvista.

Yleensä Allen on itse esittänyt pääroolia elokuvissaan, mutta on ilmeisesti jo niin vanha, ettei häntä jaksaisi enää katsella. Ehkä on hyvä, että Allen on keskittynyt ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen, ja jättänyt estraadin nuoremmilleen. Sitä paitsi olen purnannut jo aiemmin blogissamme miksei Allen enää näyttele elokuvissaan. Ehkä kestän sen, jos saan sillä ehdolla nauttia vielä hänen elokuvistaan.

Jasmine on siis vastikään leskeksi jäänyt hienostorouva, joka joutuu muuttamaan vaatimattomiin oloihin siskonsa luokse jouduttuaan miehensä kuoleman myötä myös vararikkoon. Jasmine pärjää päivästä toiseen paremmuudentunnollaan - ja jatkuvalla Xanaxien napsimisella. Jasminen mielen hetki hetkeltä nyrjähtäminen on antoisaa seurattavaa, sanottakoon se, vaikka kuulostaisin kuinka oudolta.

Kovaa ja korkealta tippuvan tirkistelystä kiinnostuneille.

Kouluarvosana: 8

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Lainasin uutuskirjojen hyllystä novellikokoelman työmatkoille. Helppoa luettavaa puolituntisiin sessioihin, ajattelin. Vai oliko? Yhtä pidempää novellia lukuunottamatta tarinat ovat toki lyhyitä ja siten sopivan pituisia lyhyille lukukerroille. Kepeitäkin ne ovat oikeastaan. Kirjoituksia ihan tavallisesta arjesta, jossa ei ihmeempiä tapahdu.

Mutta mitä sitten oikein tarkoitan. No, onhan Riikka Ala-Harja ollut kahteen kertaan Finlandia-ehdokkaana. Ovatko novellit täynnänsä jotain merkityksiä, jotka ovat luettavissa vain rivien välistä. Ihan niin kuin lukion äikän tunneilla.

Ehkä naakat kellotapulin ympärillä symboloivat jotain. Kuolemaa? Etenkin kun päähenkilö käy tämän jälkeen makaamaan keskeneräiseen hautaan. Mitä raiskio symboloi? (Sain selville, että metsään hakattua aukiota kutsutaan raiskioksi.) Oliko nuoren parin tarina loppu mökkimatkan jälkeen?

En tiedä, taidan jättää merkkitysten tulkinnan Parnassolle ja luen jatkossakin novellini kepeänä ajankuluna ja sellaiseen Ala-Harjan Reikä on omiaan. Teksti tuntuu syntyneen kuin itsestään, jossain hetken hurmassa, ja sellaisessa sitä saa myös lukea.

Jatkoon.

Kouluarvosana: 8 +

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013)

Luin jostain, että Riikka Pulkkinen on vaihtanut tyyliä. Onkohan se hyvä vai huono juttu, muistan aprikoineeni. Pidin Pulkkisen Rajasta ja Totasta, joskin Vieras jäi minulta aikoinaan kesken noin puolenvälin kieppeille. Miksi vaihtaa tyyliä, jos entinen tyyli toimii? No, ei auttanut muu kuin tarttua kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja katsoa itse, mistä on kyse.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilmestynyt jatkokertomuksena naistenlehdessä käsittääkseni jo muutama vuosi sitten, mutta viime syksynä se nidottiin yksiin kansiin kokonaisuudeksi. Ja kokonaisuutena se ainakin toimi mainiosti. Suorastaan ärsyttävän mainiosti.

Pulkkisen helmasynti (mukamas!) on aina ollut liika viilaaminen. Pulkkista lukiessani olen koko ajan ollut varpaillani ja sydän kurkussa pelosta, että kohta eteen tupsahtaa armoton moka. Riikka kirjoittaa niin kauniisti ja harkiten, ettei aina uskoisi tekstin syntyneen tavallisen tallustajan kynästä vaan jostain maailmaa suuremmasta olennosta. Vaikka aina jännitän Riikan ja tekstin puolesta, ei mokia ole koskaan tullut vastaan. Aina se homma toimii ja tehoaa. On se ihme nainen!

Tälläkin kertaa alkujännitys meinasi vallata kirjan ensimmäisillä lehdillä, mutta kun huomasin uudenlaisen rentouden Pulkkisen tekstissä, uskalsin lopulta jättää tarkkailun ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Ja millainen tarina se olikaan! Hilpeä, surkea, hauska, kepeä, kupliva, kesäinen, lyhyesti sanottuna tyttömäisen ronski. Pulkkinen kertoo tarinan Iiriksestä, koulupsykologista, joka säilyttää työpöydän laatikostossa olutpulloa ja Geisha-suklaata hätätilanteiden varalta. Iiris on harkittu ja koulutettu mutta aina sillä hilkulla, että ulkokuori hajoaa ja nainen muuttuu neidoksi hädässä. Silloin sihahtaa olutpullo ja tekstarit viuhuvat bestikselle ja siskolle. Kerrassaan mainio kaupunkilaisen ja koulutetun hipsterin karikatyyri.

Iiriksen valmiiksi tallattu elämänpolku saa uuden suunnan, kun pitkäaikainen poikaystävä sanoo sayonara ja Iiris joutuu kohtaamaan sinkkuuden karikot ja autuuden. Mukana kulkevat sisko ja siskon poikaystävä, jotka edustavat tarinassa "kypsempiä" elämänvalintoja vakiintumisineen ja lapsenhankintoineen. Heihin sekä naapurissa asuvan mummelin viisauksiin Iiris peilaa tuntojaan ja yrittää löytää tiensä takaisin elämänhallinnan pariin. Viisaudet ammennetaan Kauniista ja rohkeista ja terapiamuotona toimivat överikalliit kenkäostokset kuoharineuvoa-antavien kera.

Pulkkisen kirja on kevyt ja kuitenkin kirjailijalle tyypilliseen tapaan viimeistelty. Sitä lukiessa ei silti tarvinnut pelätä karille ajautumista, ja Iiriksen tarina oli herkullisen harkitun hulvaton. Tällaisia lukukokemuksia kaipaisin tasaisin väliajoin lisää.

Kouluarvosana: 9+

Tommi Liimatta: Rautanaula (2013)

Tommi Liimatalta on arvosteltu blogissamme aikaisemmin Aksel Sunnarborgin hymy (2004), Muovikorvo (2007) ja Nilikki (2009) ja nyt siis Rautanaula (2013). En vain tiedä olenko oikea henkilö tehtävään, siippani nimittäin on diggaillut aikanaan Liimatan musiikkia ja arvostellut blogiimme miehen aikaisemmat romaanit. Päätän lähteä hommaan puhtaalta pöydältä. En lue aikaisempia arvosteluja Liimatasta.

Rautanaula on vallan mainiota viihdettä. Minulla oli taas pieni kausi, jolloin en saanut kirjan kirjaa alkua pidemmälle, mutta sitten löysin taas kotimaisen uutuuskirjallisuuden. Ei ole sen voittanutta. Jostain syystä sellainen uppoaa tässä vaiheessa elämää kuin retkiluistelija heikkoihin jäihin.

Kirjan päähenkilö on Kai Malmirinne, josta puhutaan hieman häiritsevästi, toki hauskasti Kai Malmirinteenä lause toisensa jälkeen. Kai Malmirinne on varsinainen stand up -koomikko. Jokainen repliikki Kai Malmirinteen suusta on vitsiksi tarkoitettu one-liner. Kai Malmirinne on supliikkimies, jota naiset rakastavat. Kai Malmirinne on kaupparatsu, jolla on nainen tai kaksi vähän joka paikkakunnalla.

Tommi Liimatan edellistä romaania lainatakseni, Kai Malmirinne on nilikki, mutta mikäs siinä. Nilikkien edesottamuksia on ilo seurata. Onhan blogimme saanut nimensäkin nilikkien nilikin mukaan.

Vain hieman kirjasta paljastaen todettakoon, että paha saa kuitenkin palkkansa. Aikanaan pidin Bukowskin Postitoimiston nerokkaan yksinkertaista lopetusta parhaana lukemanani lopetuksena, mutta todettakoon tässä, että Rautanaulan lopetus lyö laudalta maailmankirjallisuuden klassikon.

Pentti, alkoholisti, on lopettanut dokaamiseen. Kertoja on miehen tyttö: " Isä sanoi että perhoja ei voi sitoa, jos on ottanut vaikka vain yhden kaljan, koska silmät menee kieroon. Minusta se on aika hyvä syy sitoa perhoja."

<3 p="">
Kouluarvosana: 8 1/2

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä on arvosteltu Rakkaus on koira helvetissä -blogissa vuonna 2011, ja se teki silloin allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Kun jatko-osa Samoilla silmillä (2013) tupsahti eteen kirjaston best seller -hyllyssä, oli se kiikutettava oitis lainausautomaatille. Olikin jo aika päivittää tiedot pikku-Peten edesottamuksista ja kehityskertomuksesta.

Samoilla silmillä -kirjassa Petestä on varttunut teini-ikäinen, nyrkkeilyä työväentalolla harrastava mopopoika, joka ottaa haparoivia ensiaskeliaan alkoholin ja tyttöjen kanssa. Eletään 1980-lukua, kuunnellaan Dingoa ja tuijotetaan Samantha Foxin julistetta. Teini-ikäinen Pete asuu Keminmaalla pikkusiskonsa Suvin kanssa. Äiti asuu suurimman osan ajasta opiskelijakämpässä Oulussa. Lapset saavat pärjäillä omin avuin keskenään, mitä nyt mummo ja ukki tuovat välillä karjalanpaistia muovirasiassa lasten syötäväksi. Erikoinen järjestely, joka ei taida aivan täyttää nykyajan lastenoikeusstandardeja.

Pete on aito ja rehellinen nuorimies, jonka lapsuuden turvan rikkoi väkivaltainen isäpuoli ja välinpitämätön isä. Pete pärjäilee kuitenkin mukavasti. Hänellä on ystävä Pekka, nyrkkeilyvalmentaja on luotettava aikuinen, isoisä ja isoäiti ovat läheisiä ja huolehtivia sekä onhan Petellä jo melkein-tyttöystäväkin. Ei hullummin, kun ottaa huomioon Peten lähtökohdat.

Tarina on kerrottu Peten näkökulman lisäksi myös äidin ja isäpuolen näkökulmista. Pertti-isä kamppailee elämänhallintansa kanssa ja työstää syyllisyydentunteitaan ja hakee anteeksiantoa. Äiti elää opiskelijaelämää ja etsii miesystävää. Isäpuolen näkökulma oli mielenkiintoinen, sillä hänen edesottamuksilleen halusinkin selityksiä, kun taas äidin miessotkut toivat tarinaan ehkä kaivattua kepeyttä. Kolmen kertojan lähtökohta tuntui mukavalta ja toimivalta.

Mukavinta kirjassa oli murteelliset dialogit. En itse osaa sanoa, oliko murre autenttinsta, mutta uskoisin niin. Herttaisimmat henkilöt olivat ilman muuta Peten isovanhemmat, joita ilman en uskoisi Peten mahdollisuuksiin pärjätä elämässä. Peter Franzén on hyvä kirjoittaja ja muutenkin multilahjakkuus. Jään innolla odottamaan, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi julkaisee.

Kouluarvosana: 7,5