Barry Levinson: Rock the Kasbah (2015)

Kuva täältä

Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään. 

Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.

Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan. 

No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.

Kouluarvosana: 7-

Theodore Melfi: St. Vincent (2014)

Theodore Melfi (ei aiempia elokuvia joihin viitata) on tehnyt Bill Murraylle täydellisen roolin = pääsee näyttelemään itseään. Osa oli alunperin kuulemma kirjoitettu Jack Nicholsonille, mutta Murray vanhana ilkeänä juoppona käy koiralle aivan yhtä mainiosti.

Vincent (Murray) saa naapurikseen yh:n ja tämän koululaispojan, jonka iltapäiväohjaajaksi Vin ajautuu rahapulassaan ja sattuman oikusta. Vin muistuttaa erehdyttävästi erästä toista vanhaa likaista miestä laukkakisoineen, räkälöineen ja yön naisineen.

Koska Vin ei välitä yhteiskunnan säännöistä, ottaa hän holhokkinsa mukaan kaikkialle missä käy. Naapurin setä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti paha, vaikka tutustuttaakin kuoripojan milloin mihinkin paheeseen. Siinä sivussa mies tekee nimittäin paljon hyviäkin tekoja, jotka jäävät rujon ensivaikutelman alle.

Hieman siirappisesti Oliver (jota näyttelee ihmeellisen vaivattomasti Jaeden Lieberher, katsotaan onko nimi hyvä muistaa) tekee koulussa esityksen Vincentistä, kun aiheena on pyhimys, jonka tunnet. Ehkä pinnan raaputtamisessa on jokin opetus, en tiedä.

Ihmelapsen lisäksi elokuvaa kantaa hienot näyttelijät kautta linjan. Melissa McCarthy saa ansaitsemansa isomman roolin. Naomi Watts näyttelee venäläistä tankotanssijaa niin vakuuttavasti, etten tajunnut kyseessä olevan Watts vasta kuin krediiteistä. Niin, ja Murray: Kuka tekisi leffan, jossa "Bill f****n' Murray" pääsisi näyttelemään Henry Chinaskia!?

Kouluarvosana: 8 1/2

Jim Jarmusch: The Limits of Control (2009)

Jim Jarmuschin The Limits of Control on saanut imdb:n arvosteluissa vain ja ainoastaan ykkösiä ja kymppejä. Enkä yhtään ihmettele. Leffasta ei noin vain osaa sanoa onko se yksi paskimmista vai parhaimmista ikinä. Taidan kuitenkin asettua johonkin näiden ääripäiden turvalliseen välimaastoon, sanotaan vaikka seiskaan.

Haluaisin kovasti tykätä Jim Jarmuschista, mutta se on vain niin vaikeaa. Kaveri saisi kyllä päästää ihailijansa hieman helpommalla.

The Limits of Control on taas tyypillistä Jarmuschta = siinä ei tapahdu mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Siinä seurataan vain kaverin (Isaach De Bankolé) kahvin juontia Epsanjassa, ensin Madridissa, sitten maadeudulla, Andaluciassa kai. Tyyppi ottaa kaksi espressoa, erillisissä kupeissa toiset toisensa jälkeen.

 
Välillä samaan pöytään istahtaa joku toinen, joka kysyy "et taida puhua espanjaa?", johon kaveri vastaa "en". Tämän pidempiä vuorosanoja De Bankolélla ei ole. Sitten he vaihtavat tulitikkuaskeja keskenään. Askissa on aina jokin viesti, jonka päähenkilö nielaisee luettuaan. Jotain rikollistahan heppu on tekemässä, mitä, selviää lopussa.

Kaunista katseltavaanhan leffa on, mutta ehkä jotain sisältöä, Jarmusch, jos satut tätä blogia lukemaan, voisit elokuviisi ympätä.

P.S. Kaurismäki-intoilijana Jarmusch oli sisällyttänyt maininnan oudosta suomalaisesta elokuvaversiosta Boheemielämää-kirjasta.

P.P.S. Hahmoista tulee kyllä eittämättä Lynchin leffat mieleen

P.P.P.S. Huomaa Gael García Bernalin edessä oleva espanjalainen olut - naurettavan kokoinen!

Kouluarvosana: 7

Ruben Fleischer: Zombieland (2009)

Elämä on ihmisen parasta aikaa, ja ihminen voi silloin hyvin, kun voi rehellisen työpäivän päätteeksi tuntea itsensä loppuunpalaneeksi ja voimattomaksi. Mikä sen parempaa kuin aivotonna laittaa pyörimään etukäteen p*skaksi aavistamansa elokuvantekele ja antaa itsensä nukahtaa sen tahtiin. Näin päätimme tehdä eilen. Mitään liian hyvää ei olisi tullut mieleenkään katsoa; tietoisen aivotoiminnan olikin tarkoitus loppua viimeistään puolivälissä katselunautintoa.

Ruben Fleischerin Zombieland on jostain käsittämättömästä syystä saanut yllätyksellisen positiivisen vastaanoton jenkeissä. Itseltäni meinaa henki pakahtua muistellessani miten sysipaska se oli. Elokuvan ainoa positiivinen piirre on sen lyhyt kesto, 88 min., mutta minuuttiakaan enempää en halua rainalle elämästäni tuhlata, joten lyhyestä virsi kaunis. Arvosteluunkin tuhrattu aika on jo haaskoille heitetty.


Kouluarvosana: 4- (miinuspisteet Bill Murrayn cameo-roolista. Ei ois kantsinnu...)

Ivan Reitman: Haamujengi (Ghostbusters) (1984)

Ehtaa kasarimeininkiä! Niin hyvässä kuin pahassa... Michael Gondryn innoittamana katsoimme Haamujengin, joka Be Kind Rewindissa oli ensimmäinen ns. sweded leffa.

Bill Murrayn, Dan Aykroydin ja Harold Ramisin tähdittämä... öö, miksikäs tätä nyt voisi kutsua. Näiden kasariklassikoiden suhteen kun ei tiedä onko tehty kieli poskessa jännäriä vai erikoistehoisteilla höystettyä komediaa. Ne kun ei lopulta oikein naurata eikä viihdytäkään - ainakaan enää 2010-luvulla. Ei Haamujengiä silti sysipaskaksikaan voi haukkua. Kulttimaine vai mikä katsomisesta sitten tekee kuitenkin nautittavan puolelle kallistuvan kokemuksen.

Edellä mainittu koomikkokolmikko näyttelee kenkää yliopistolta saaavia parapsykologian professoreita, jotka haamujen olemassaolosta vakuuttuneina perustuvat oman, paranormaaleja tuholaisia myrkyttävän, firman. Ja haamujahan New Yorkissa riittää ja kavereille sitä myöten keikkaa. Maine Haamujengillä nousee aina hypeksi asti. Kuvaan astuu kuitenkin inhokkivirkamies, joka sössii jengin vangitsemat henget vapaaksi. Tästähän sitten pääseekin lähes itse sarviniekka irti - nimittäin jättikokoinen vaahtokarkkimies!

Klassikkokamaa siis... Who you gonna call? -Ghostbusters!

Kouluarvosana: 7