Miina Supinen: Mantelimaa (2015)

#kirja

Tässäpä kirja pukin konttiin kaikille joulun ystäville? Teuvosukarimainen kauppakeskuskeisari Jonne J. Halkio on luonut ikuisen joulun Länsi-Kyykkään kuntaan jonnekin Uudenmaan laitaman haja-asutusalueelle. Kauppakeskuksessa soi vuoden ympäri joululaulut ja mysteerisen nukentekijän tontut kiertävät raiteillaan. Täksi jouluksi suurudenhullu Halkio aikoo rakentaa Mantelimaahan valtavan suklaaputouksen ja paljasta pintaa vilisevän joulukuvaelman.

Taattua Miina Supista siis. Harmi vain, että suomalaisten ostarivillitys on jo titaniceineen ja mitä ihmeellisimpine sijainteineen karannut käsistä niin pahasti, ettei Supisen luoma maailma olekaan niin surrealistinen, kuin aiemmat mestariteokset antoivat odottaa. Orvokki Leukaluun uraohjeet ja hajamielisen professorin Launon ja tämän sisustussuunnittelevan uraohjuksen Katriinan vinksahtanut koti olivat kaikessa arkisuudessaan niin mahtavan tragikoomisia, että Mantelimaa tuntuu jotenkin liian alleviivaavalta.

Toki synkkiä salaisuuksia pinnan alla (kirjaimellisesti) pitävä ostoshelvetti on loogista jatkumoa, mutta jotenkin odotin, että Supinen olisi vienyt nurinkuriset puitteensa ja traagiset henkilönsä vielä uudelle tasolle. Nyt Mantelimaa jäi itselleni vain hyväksi ajanvietteeksi uutta täysosumaa odotellessa.

Arvostelumenestyksen jälkeen pienoinen pettymys

Kouluarvosana: 8-

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (2013)

Vältyin aikanaan tartunnalta blogistaniassa riehuneelta Miina Supis -manialta. Kun aikaansa seuraavat tosilukijat olivat siirtyneet jo jonkin toisen ilmiön pariin, käsiini joutui jostain syystä Liha tottelee kuria.

Olin ihmetellyt miten punttisalien sielunelämästä kirjoitettu vitsikirja höystettynä härskeillä panokohtauksilla jaksaa kantaa kokonaisena kirjana. Yllätyin kirjan viedessä mukanaan ensi sivuilta lähtien. Olihan se hauska, mutta myös vietävän vetävästi kirjoitettu. Ja kyllä, tarkistin Supisen omasta blogista, henkilöiden tarinat olivat traagisia kuin äitinsä vietelleellä miesparalla.

Orvokki Leukaluukin on kuin nykyajan oraakkeli, joka kertoo puoleensa kääntyneille toiveikkaille nuorukaisille näkemyksensä heidän traagisesta tulevaisuudestaan. Taiteellisesti lahjakkaalle 19-vuotiaalle tulevaisuuden toivolle uraneuvoja ehdottaa maskeraajan ammattia, Sagrada Familian arkkitehtuuria ihailevalle nuorelle miehelle elämäntyötä suntiona, "eräänlaisena kirkon talonmiehenä".

Ikinä en ole kuullut Miitta Sorvalin lukevan uraneuvoja, mutta voin kuvitella todellisuudentajunsa kadottaneen vanhemman rouvashenkilön vastaavan ääni hieman väristen nuorten urauteluihin yhtä huonolla menestyksellä kuin tosielämän opinto-ohjaajat.

Tarkkanäköisistä havainnoista mieltäylentävimmät liittyivät ehkä kirjailijaan, joka eristäytyy muusta maailmasta kirjoittaessaan päivästä toiseen. Rupeaman välissä vaihdettu sulake tai kyläily mummolla tuntuu kirjailijasta niin eksoottiselta, että hänen kertoessaan niistä myöhemmin tekstissään, lukijat ihmettelevät hänen omalakista (kirja on täynnänsä näin maukkaita sanoja) havainnointiaan:

"Mummo vaikuttaa ihmeen kiinnostavalta yksilöltä ja sulake voi olla jopa niin sanottu kirjallinen motiivi."

Kouluarvosana: 10- (Liian lyhyt, eikä Miitta Sorvali lukenut tätä minulle)