maanantai 30. heinäkuuta 2012
Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (1946)
Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas kertoo kahdesta miehestä, jotka luulevat löytäneensä, tai ainakin päässensä lähelle elämän tarkoitusta. Toinen nauttimalla elämästä täysin siemauksin, toinen kirjoista ja kieltäytymällä. Epäselväksi ainakin itselleni jäi, kumpi on parempi keino, kumpikin yhtä hyvä, toinen parempi, vai kultainen keskitie. Itse koittaisin ehkä jälkimmäistä.
Zorbas on kreikkalainen sekatyömies, joka lyöttäytyy yhteen kirjan kertojan, nimettömänä pysyttelevän isännän, tai "musteentuhrijan" kanssa. Jälkimmäinen ihastuu ja vihastuu Zorbasiin ensimetreiltä lähtien ja palkkaakin tämän työnjohtajaksi ruskohiilikaivokselleen Kreetalle.
Kreeta tapahtumapaikkana oli syynä sille, että kirjan kaivoin hyllystäni juuri nyt. Kivastihan saarta ja sen elämänmenoa on kirjassa kuvattu, joten lomalukemisesta kirja kävi oikein hyvin. Yllättävän kehitysmaana tuo sivistyksen kehto kirjassa näyttäytyi, mutta mikäpä moiselta olisi 1940-luvulla välttynyt.
Toinen keskeinen teema kirjassa on siis elämän tarkoituksen etsiminen. Kirjanoppinut musteentuhrija haluaa innokkaasti tietää mitä elämänjanoinen kansanmies on aiheesta mieltä. Itsellään hänellä ei ole kuin kirjoista ammentamansa itämaisen filosofian käsitys. Musteentuhrija kärttääkin kovasti Zorbasia iskemään tarinaa, ja sitähän Zorbasilla riittää. Kun sanat loppuvat kesken, tai puhuminen alkaa kyllästyttää, mies ottaa avuksi Santourin soittamisen ja tanssin. Ja kirjailija on haltioitunut mitä ikinä Zorbas keksiikin.
Ystävyys on yksi teema kirjassa. Zorbasin ohella käsitellään kirjailijan ystävyyttä johonkin kirjekaveriin. Vähän tulee mieleen, ettei mies ole tullut kaapista ulos, niin kovasti hän miehiä rakastaa ja karttaa naisten seuraa. Tämä voi tosin olla vallan väärä johtopäätös, sillä tuollainen meininki taitaa kuulua johonkin itämaiseen filosofiaan. Ei kai Hessekään homo ollut?
No joo, sivuraiteillehan tuollaisen miettiminen taitaa viedä, joten kirjoitetaan nyt vielä joutenolosta. Tai siis sellaisesta vapudesta tehdä mitä haluaa. Kivahan se olisi, jos ruskohiiliesiintymät tulisivat suvulta perintönä ja olisi aikaa kirjojen lukemiseen tai elämästä nautiskeluun. Toisaalta Suomessa on onneksi sosiaaliturva...
Parasta antia kirjassa onkin juuri vapaus tehdä mitä huvittaa. Kun Zorbas on maseentuneena kaivoksen tuottamattomuudesta ja köysiratavirityksien epäonnistumisesta, saakin hän räkäiset naurut isännän kanssa, kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hitot kaivoksesta ja köysiradasta, kunhan on hauskaa.
Ajoittain pitkäpiimäistä luettavaa, mutta ajan kanssa tästä onnistui naattimaan ja on lopulta tyytyväinen, että jaksoi (ihan liian pienellä printillä painetun) kirjan loppuun asti. Loppua(kaan) en ymmärtänyt. Se oli surullinen.
Kouluarvosana: 9
torstai 26. heinäkuuta 2012
Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (2012)
Olen aina pitänyt westerneistä, erityisesti spaghetti-sellaisista (en malta odottaa Quentin Tarantinon uusinta leffaa, joka on juuri sellainen). En kuitenkaan ole tajunnut, että länkkäreitä voisi myös lukea (Tex Willeriä lukuun ottamatta). Enkä olisi vieläkään tajunnut, ellei Patrick deWitt olisi kirjoittanut sellaista. Ihastuin nimittäin deWittin kerrontaan luettuani hänen esikoisensa Puhdistautuminen (arvostelu täällä) reilu vuosi sitten. Silloin kirjoitin kirjan olevan pienimuotoinen löytö.
Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.
Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.
Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.
Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!
Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.
Kouluarvosana: 9-
Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.
Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.
Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.
Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!
Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.
Kouluarvosana: 9-
sunnuntai 15. heinäkuuta 2012
Olivier Nakache & Eric Toledano: Intouchables (2011)
Mikä Suomen elokuvakenttää oikein vaivaa? Miksei tällaisia helmiä tuoda tänne? Pitääkö tässä oikeasti toteuttaa pitkäaikainen haave ja ruveta tuomaan maahan elokuvia?
Intouchables on ranskalainen komedia viime vuodelta. Se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva ja Ranskan toiseksi eniten katsojia kerännyt leffa. Oscaria se ei voittanut, sen kun vei Intouchablesin nenän edestä joku The Artist, jota en jaksanut katsoa edes vähää alusta.
Intouchablesia voi suositella lämmöllä kaikille, jotka kaipaavat hyvää mieltä ja huumoria. Elokuvan päähenkilöt ovat epäsovinnainen kaksikko, keski-ikäinen neliraajahalvaantunut kroisos, joka asuu upeassa kartanossa sekä slummissa kodittomana harhaileva musta nuorukainen.
Philippe (François Cluzet) on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa. Ehdokkaita on jonoksi asti (Ranskassakin paljon työttömiä?), mutta kukaan ei tunnu miellyttävän miestä. Driss (Omar Sy) on mukana jonottamassa, mutta kyllästyy odottamaan vuoroaan ja marssii määrätietoisena sisään vaatimaan nimeä paperiin, joka todistaa työkkärille hänen käyneen haastattelussa. Työ ei häntä kiinnostaa, vaan työttömyystuki, jota varten tarvitaan haastattelijan puumerkki.
Philippe ei päästä Drissiä helpolla, vaan ryhtyy kovistelemaan poikaa. Miltä tuntuu elää loisena? Entä itse? Driss kuittaa. Philippe kovistelee, ettei Driss kestäisi työtä kahta viikkoa. Drissillä ei ole menetettävänä kuin työttömyystuki, joten hän päättää tarttua haasteeseen. Samalla hän pääsee asumaan hulppeaan kartanoon, jossa hänellä on oma ammeella varustettu kylpyhuone.
Alku henkilökohtaisena avustajana tuo epämiellyttäviä yllätyksiä tullessaan, kuten perseenpyyhintää ja sen sellaista, mutta pian hommat alkavat kuin alkavatkin lutviutumaan Drissiltä. Samalla miesten välille kehittyy eräänlainen ystävyyssuhde.
Driss hoitaa Philippeä tietysti omalle tyylilleen uskollisena, mikä miellyttää Philippeä kovasti. Driss muun muassa vaihtaa tila-auton upeaan urheiluatoon ja lääkitsee haamukipuja pilvellä.
Juuri kun kaikki menee putkeen, Drissin veli tulee hakemaan pojan kotiin hoitamaan velvollisuutensa perheen kesken. Philippe palkkaa uuden avustajan, mutta ikävystyy kuoliaaksi. Sitten jännitetään saako Philippe Drissin ja elämänilon takaisin.
Sääli, ettei Suomessa nähty teattereissa.
Kouluarvosana: 9
Intouchables on ranskalainen komedia viime vuodelta. Se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva ja Ranskan toiseksi eniten katsojia kerännyt leffa. Oscaria se ei voittanut, sen kun vei Intouchablesin nenän edestä joku The Artist, jota en jaksanut katsoa edes vähää alusta.
Intouchablesia voi suositella lämmöllä kaikille, jotka kaipaavat hyvää mieltä ja huumoria. Elokuvan päähenkilöt ovat epäsovinnainen kaksikko, keski-ikäinen neliraajahalvaantunut kroisos, joka asuu upeassa kartanossa sekä slummissa kodittomana harhaileva musta nuorukainen.
Philippe (François Cluzet) on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa. Ehdokkaita on jonoksi asti (Ranskassakin paljon työttömiä?), mutta kukaan ei tunnu miellyttävän miestä. Driss (Omar Sy) on mukana jonottamassa, mutta kyllästyy odottamaan vuoroaan ja marssii määrätietoisena sisään vaatimaan nimeä paperiin, joka todistaa työkkärille hänen käyneen haastattelussa. Työ ei häntä kiinnostaa, vaan työttömyystuki, jota varten tarvitaan haastattelijan puumerkki.
Philippe ei päästä Drissiä helpolla, vaan ryhtyy kovistelemaan poikaa. Miltä tuntuu elää loisena? Entä itse? Driss kuittaa. Philippe kovistelee, ettei Driss kestäisi työtä kahta viikkoa. Drissillä ei ole menetettävänä kuin työttömyystuki, joten hän päättää tarttua haasteeseen. Samalla hän pääsee asumaan hulppeaan kartanoon, jossa hänellä on oma ammeella varustettu kylpyhuone.
Alku henkilökohtaisena avustajana tuo epämiellyttäviä yllätyksiä tullessaan, kuten perseenpyyhintää ja sen sellaista, mutta pian hommat alkavat kuin alkavatkin lutviutumaan Drissiltä. Samalla miesten välille kehittyy eräänlainen ystävyyssuhde.
Driss hoitaa Philippeä tietysti omalle tyylilleen uskollisena, mikä miellyttää Philippeä kovasti. Driss muun muassa vaihtaa tila-auton upeaan urheiluatoon ja lääkitsee haamukipuja pilvellä.
Juuri kun kaikki menee putkeen, Drissin veli tulee hakemaan pojan kotiin hoitamaan velvollisuutensa perheen kesken. Philippe palkkaa uuden avustajan, mutta ikävystyy kuoliaaksi. Sitten jännitetään saako Philippe Drissin ja elämänilon takaisin.
Sääli, ettei Suomessa nähty teattereissa.
Kouluarvosana: 9
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Julie Delpy: Ranskalainen viikonloppu (Le Skylab) (2011)
Tyhjästä on paha nyhjäistä, sanotaan. Julie Delpyn Ranskalaisessa viikonlopussa (Le Skylab) ei tapahdu oikeastaan mitään. Ranskalainen suku kokoontuu perinteiseen sukukokoukseen Bretagnen maaseudulle. Syödään ja juodaan, seurustellaan, lapset leikkii ja katselee piirrettyjä. Välillä alkaa satamaan ja siirrytään sisälle, sitten takaisin ulos. Käydään rannalla, nähdään nakuja nakurannalla, lasten limudiskossa ihastutaan ja aikuiset riitelevät politiikasta.
Ainut mikä tuo hieman toimintaa elokuvaan, on avaruudesta tippuvan satelliitin (Le Skylab) tippumisen odottelu. Tästä tulee kyllä paljonkin mieleen Lars von Trierin Melankolia, jossa koko suku on myös koolla odottaen uhkaa avaruudesta.
Tykkäsinkö sitten tällaisesta tapahtumattomuudesta. Täytyy sanoa, että tykkäsin. Delpyn aiemman ohjauksen, 2 Päivää Pariisissa, suhteen olin vielä skeptinen. Jos joku on liian täydellistä, se alkaa jotenkin inhottamaan. Vähän niin kuin Espanjan maajoukkueen peli. Delpy on onnistunut niin näyttelijänä kuin ohjaajana, on kaunis, älykäs, hauska ja mitä vielä. Helpostihan tällainen pistää sapettamaan.
Onneksi pääsin Ranskalaista viikonloppua katsellessani tällaisesta lapsellisuudesta yli ja nautin täysin siemauksin elokuvasta. Olihan siinä sentään sanomaakin. Vaikka perhe usein onkin pahin, on se myös parasta. Rakkautta unohtamatta.
Hyvän mielen elokuva, intellektuellia hömppää.
Kouluarvosana: 8 1/2
torstai 5. heinäkuuta 2012
David Wain: Wanderlust (2012)
Muutaman mainitakseni, koirien mielestä tämän hetken kuumimpia koomikkoja ovat muun muassa Jonah Hill, Seth Rogen, Jason Segel ja Russell Brand. Myös Paul Rudd kuuluu tähän tärkeään koiria viihdyttävään joukkoon. Miehen tähtihetkiin kuuluu muun muassa sivuosa surffarina Forgetting Sarah Marshall -leffassa.
Uusin Paul Ruddin tähdittämä leffa on David Wainin Wanderlust. Aiemmin Wain on ohjannut tv-sarjoja ja Role Modelsin, jossa näyttelee myös Rudd sekä ärsyttävyydessään rakastettavaksi muuttunut Sean William Scott. Wanderlustin toiseksi tähdeksi on palkattu Jennifer Aniston, jonka voisi kai sanoa menestyneen parhaiten Frendien jälkeen.
Rudd ja Aniston näyttelevät newyorkilaista pariskuntaa, joka ostaa miniatyyriasunnon Manhattanilta vakuuttavien myyntipuheiden jälkeen. George (Rudd) kuitenkin menettää työnsä eikä Lindankaan (Aniston) uusin pingviiniprojekti ota siipiä alleen. Taantumakin syö asunnon arvon, joten sitä ei kannata myydä.
George ja Linda päättävät pakata kamppeet ja muuttaa Atlantaan, jossa pääsisi töihin velipojan firmaan. Roadtrip Atlantaan on ihan hupaa katseltavaa. Kesken ajon alkaa kuitenkin nukuttaa, joten sankarit kääntyvät sivutielle etsimään majapaikkaa. Metsätiellä vastaan kävelee joku hullu ilkosillaan. George ja Linda yrittävät lähteä karkuun, mutta ajavat vahingossa autonsa katolleen.
Naturisti lupaa majoittaa pariskunnan kotonaan, joka osoittautuu hippikommuniksi. Nukkumisen sijaan George ja Linda viettävätkin mahtavan yön vapaa-mielisessä yhteisössä. Aamulla he jatkavat kuitenkin matkaansa Atlantaan velipojan luokse.
Isoveli onkin vain melkoisen veemäinen tapaus ja työkin on kirjaimellisesti paskaduuni. Otettuaan yhteen veljensä kanssa George pakkaa jälleen kamansa ja käskee päiväkännejä Georgen veljen vaimon kanssa vetävää Lindaa tekemään samoin.
Matkalla he päättävät kokeilla josko maaginen hippikommuuni olisi sittenkin heidän juttunsa. Sovitaan pari viikkoa koe-ajaksi ja sen jälkeen päätetään mitä tehdään. Seuraa rauhaa, rakkautta ja rock 'n rollia. Vai luikerteleeko paratiisiin sittenkin käärmeitä?
Mukiin menevää nykykomediaa.
Kouluarvosana: 7 1/2
keskiviikko 4. heinäkuuta 2012
Bobcat Goldtwaith: God Bless America (2011)
Imdb:stä löytyi tuore komedia, joka oli saanut pisteitä peräti 7,4. Pitihän se katsoa, Koirat kun ovat jo jonkin aikaa olleet kallellaan komedian suuntaan. Kyllä taide-elokuviakin tulee jossain välissä varmaan katsottua ja kirjoitettuakin jotain niistä, mutta nyt mennään näillä.
Bobcat Goldtwaith on se ärsyttävä-ääninen hyypiö Poliisiopisto-leffoista. Näyttelijänuran jälkeen mies on siirtynyt ohjaajanpallille ja on ohjannut muun muassa Robin Williamsin tähdittämän World's Greatest Dad -nimisen elokuvan. Se oli ihan mukiin menevä ja jollain tapaa mieleen jäävä, mutta blogitekstiä siitä ei valitettavasti tullut koskaan kirjoitettua.
Siinä missä World's Greatest Dad oli komediaa/draamaa, Goldtwaithin uusin, God Bless America, lokeroituu komedian ja rikoselokuvan genreihin. Elokuvassa on viiltävää satiiria nyky-yhteiskunnasta siinä missä pysyjen pauketta tien päällä.
Goldtwaith (joka on ohjauksen lisäksi kirjoittanut leffan) kritisoi varsin kärjistetyin esimerkein amerikkalaista todellisuutta lähinnä tosi-tv:n kautta. Piloille hemmoteltu teini suuttuu synttärisarjassa vanhemmilleen saatuaan väärän merkkisen luksusauton 16-vuotis päivillään. Toisessa ohjelmassa (Big Brother?) kissatappelevat nuoret naiset, joista toinen heittää tampoonilla toista naamaan. Idolsia parodoivassa ohjelmassa karmivalla tavalla nuotin vierestä laulava Jonah Hillin näköinen antisankari on yleisön pilkan kohteena.
Näitä yksin murjussaan asuva Frank (Joel Murray) katselee päivät pitkät tekemisen puutteessa. Kun töistä tulee potkut ja aivoista löytyy kasvain, Frankilla ei ole enää mitään hävittävää. Vanha merijalkaväen mies kaivaa pistoolinsa esille ja lähtee tappamaan kuoleman ansaitsevia limanuljaskoita. Kuulostaako tutulta? Goldtwaith nostaakin hattua Taksikuskille, mistä osoituksena muun muassa kuin yksi yhteen menevä kohtaus, jossa Frank on ostamassa aseita hämärämieheltä.
Mukaan matkaan tarttuu nykymenoon myös turhautunut teinityttö (Tara Lynne Barr), jonka kanssa lähdetään rikosretkelle Bonnien ja Clyden tapaan. Matkalla ammutaan tyyppi jos toinenkin. Mukaan mahtuu muun muassa jokaisen leffafriikin unelmakohtaus elokuvateatterissa häiriköivien teinien ampumisesta. Jossain vaiheessa parivaljakon sukset menevät ristiin, mutta loppuhuipennuksessa ystävykset löytävät jälleen toisensa.
Mukavan erilaista elokuvaa.
Kouluarvosana: 8+
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)