Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni (2015)

Kuva täältä

"Jees, no nyt kaipaan kunnon hömpänpömppää.. ja kas, Timosen Karoliinan Kesäinen Illuusioni nököttää kirjaston hyllyssä ihan minua varten. Tämän lainaan ja luen vihellellen."

Tällaisella ennakkoajatuksella tartuin tähän kirjaan ja heittäydyin lukemaan. Tunnustettakoon, että olin silmäillyt joistakin blogeista ylisanoja tästä Timosen toisesta romaanista mutta en tarkoituksella halunnut pilata omaa lukukokemusta haravoimalla blogiarvosteluja liikaa etukäteen.

Toinen ennakkoajatukseni (jopa hieman pahansuopainen?) oli se, että totta hemmetissä kaikki bloggaajat nyt kehuvat tämän kirjan, koska ovat tuttuja Kirjava kammari -blogia pitävän Timosen kanssa. "Kyllähän nyt kaverin kirjaa täytyy vähän buustata, vaikkei se ihan lemppari olekaan."

Kaikesta ennakoinnista huolimatta onnistuin aloittamaan lukemisen puhtaan harmonisesti ja avoimin mielin. Eikä tarvinnut kuin muutama sivu edetä, niin kirja imaisi mukaansa kuin voimakas imuri. Kirja on tahditettu hienosti niin, että kesken ei vain voinut jättää. Lyhyet luvut ja cliffhangerit ovat niin taiten tehty, että luin kirjan yhdeltä istumalta.

Ja siis se tarina! Vau! Kannen aurinkorasvalta tuoksuva kesäinen kuva ei ihan mätsännyt sisällön kanssa, mutta väliäkö hällä, ehkä kansitaidekin oli tietoisen harhaanjohtavasti valittu. Kyseessä ei siis ole kirja hiekkarannalla käydyistä citysinkkujen parisuhdekeskusteluista ja seksihurjasteluista, vaan tarina onkin psykologinen trilleri!

Kirjan päähenkilö on keski-ikäinen perheenäiti Klarissa, joka vetäytyy kesäloman ajaksi Saimaan Piiliniemi-nimiseen saareen kirjoittamaan romaaniaan ja ottamaan aikalisää rakoilevasta avioliitosta. Vuokrattu kesähuvila on kaunis ja viehättävä, kesä helteisen kuuma, ja... viereisessä saaressa, Variskalliossa, näyttää käyskentelevän sivistynyt herrasmies Olavi.

Kirjanpäähenkilöinä Klarissan ja Olavin lisäksi ovat mystiset saaret Piiliniemi ja Variskallio. Klarissa ja Olavi ovat saarien ainoat kesäasukkaat, vai ovatko.... Tästä kummallisesta jännitteestä Timonen onnistuu ammentamaan jännitystä tihkuvan mutta hellävaraisesti viettelevän trillerin.

Tarina jättää kysymyksiä auki, mikä on mielestäni onnistunut valinta. Kirja on kompakti, rönsyilemätön ja se pysyy hyvin koossa tässä mitassa. Tarinan venyttäminen olisi tuntunut turhalta. Toisaalta kirja jäi sellaiseen kohtaan, että siitä voisi kehitellä jatkumoa jatko-osaa ajatellen.

Kesäisellä illuusiolla on monia hyviä ansioita. Tietty yksinkertaisuus, jännitys ja tiiviys. Lukijalle se on helppo mutta palkitseva.

Minunkin on siis liityttävä muiden bloggaajien jatkoksi ylistyskuoroon. Kesäinen illuusio olisi höpsöä jättää lukematta.

Kouluarvosana: 9

Elmo Nüganen: 1944 (2015)

Elmo Nügasen 1944 taitaa olla ensimmäinen arvostelu virolaisesta elokuvasta tässä blogissa. Samalla se on muistaakseni myös ensimmäinen arvostelu sotaelokuvasta.

Viro ja sotasaavutukset eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen. Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä vieraillut tekijäkaarti tuntuikin olevan häpeissään sodan alun antautumisesta ilman vastarintaa ja toisteli elokuvan tärkeyttä virolaisille.

1944 muistuttaa, että myös virolaiset tarttuivat aseisiin hulluina vuosina, vaikkei heillä olekaan talvisodan torjuntavoiton kaltaista legendaa kerrottavanaan. Sen sijaan heillä on ehkä yksi karuimmista tarinoista maailmalle. Kun suurvalta toisensa jälkeen pyyhkäisi maan läpi, värvättiin virolaisia taistelemaan vuoroin kummallekin puolelle.

Vuonna 1944 tilanne oli se, että veljet taistelivat toisiaan vastaan. Sattui tilanteita, että vasta kun koko joukko vihulaisia oli kaadettu huomattiin heidän olleen virolaisia myös. Myös rakkaudessa sattuu elokuvassa skitsofreenisiä koukeroita naapureiden välille.

Pääparia näytelleet nuorukaiset olivat kovin kauniita ja komeita. Heille sodan mielettömyys ja turhuus oli tärkein sanoma elokuvassa kyynelten kera. Kun kysyttiin Venäjän suhtautumista elokuvaan, kuultiin ehkä hämmentävin vastaus. Käsikirjoittaja ylisti nettipiratismia, jonka ansiosta elokuva on levinnyt sellaisiin maihin, joissa sensuuri muuten kieltäisi katselun. Totta, myös tässä blogissa on toivottu Kim Jong-Unin häpäisevää The Interview -elokuvaa piraattien levitettäväksi suljettuun dikatuuriin.

Yhdyn päätähden toiveeseen maailmanrauhasta.

Kouluarvosana: 9-

Jacques Audiard: Dheepan (2015)

Dheepan on elokuva, jonka jokaisen eurooppalaisen tulisi katsoa. Miksi ja miten tänne tulvii turvapaikanhakijoita on viiltävän ajankohtainen ja tärkeä aihe juuri nyt. Dheepanin tarina kertoo kaiken mitä olet aina halunnut tietää siirtolaisen menneestä, nykyisestä ja tulevasta elämästä.

Elokuva alkaa pakolaisleiriltä. Nainen kiertää kiireessä leiriä kysyen äideiltä ovatko tyttäret heidän omiaan. Lopulta löytyy orpotyttö, jonka avulla Yalini pääsee Eurooppaan. Mieheksi tekaistaan joku äijä.

Perillä "perhe" huomaa päätyneensä Ranskaan, vaikka salakuljettajat lupasivat viedä Englantiin. Kielikin olisi ollut hallussa.

Alkaa välitön kotouttaminen. Itsekin maahanmuuttaja hoitaa Dheepanille ja Yalinille töitä talkkarina ja henkilökohtaisena avustajana. Tytär aloittaa koulussa. Pitäisi opetella olemaan perhekin. Pitääkö saman katon alla nukkuvia rakastaakin? Entä tutustuminen paikallisiin?

Menneestä saadaan viitteitä Dheepanin painajaisessa. Olkoonkin surkea slummi Pariisin laidalla, menneeseen ei taida tehdä mieli. Ranskassa rikolliset ovat pikkutekijöitä Tamilien kauhuun nähden.

Tulevaisuus siintää unelmina Iso-Britanniasta. Onko Dheepanin tartuttava vielä kerran aseisiin päästäkseen perheensä kanssa turvaan?

Paitsi, ettei Dheepan ole oikea henkilö. Elokuvaa katsoessa unohdin, etten katso dokumenttia, vaan puhdasta sepitettä. Kuka ikinä antoikaan Kultaisen Palmun Audiardille, olisi pitänyt sanoa hänelle, kuten Tarantino Michael Moorelle: "Valinta ei ollut politiikkaa."

Kouluarvosana: 9 1/2

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia (2014)

Kuva täältä

Pajtim Statovci nappasi Kissani Jugoslavia -kirjallaan vuoden 2014 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, enkä ihmettele miksi. Kissani Jugoslavia on hämmentävän loistokas kirja.

Kirjaa on suitsutettu ja ylistetty valtakunnan medioissa ja blogosfäärissä heti ilmestymisestään lähtien. Kirjan teemojen sanotaan olevan pakolaisuus, irrallisuus, seksuaalisen identiteetin etsiminen, patriarkaalisuus jne. Aika synkähköjä lähtökohtia kirjalle, jonka kannessa komeilee kissa.

Kissani Jugoslavia on kuitenkin sellainen kirja, joka käsittelee aiheitaan ikään kuin "tarinan mukana" ilman sortumista itsetarkoitukselliseen paasaamiseen. En kokenut lukevani sormea heristelevää, albaanipakolaisen kirjoittamaa tunnustusten kirjaa, vaan monisyistä tutkielmaa elämän johdatuksesta, josta välillä pilkahti, uskallan sanoa, jopa huumoriakin.

Tarinan päähenkilöt ovat 1980- ja 90-luvuilla silloisessa Jugoslaviassa naimisiin menevät Emine ja Bajram sekä heidän nykypäivästä kertova poikansa Bekim. Tarina etenee vuorottaisin kuvauksin sekä tuoreen avioparin vähemmän auvoisista aviohetkistä sekä Bekimin yksinäisestä elämästä Suomessa.

Tarinan edetessä päästään vaiheeseen, jossa Emine ja Bekim lapsineen joutuvat jättämään entisen elämänsä ja rakentamaan kaiken alusta kylmässä ja hiljaisessa pohjolassa. Erityisesti tässä kohdassa kirjaa pidin suurentelemattomasta käsittelytavasta, eli pakolaisuus kuvattiin sellaisena kuin se oli, ei puolueellisilla revittelyillä puoleen tai toiseen.

Suomessa kasvanut Bekim ei ole päässyt yhtään vanhempiaan helpommalla. Traumat varmasti seuraavat pakolaisuudessa vielä useampaan sukupolveen. Bekimin itsenäistyminen ei suju ongelmitta, vaan identiteetin rakennukseen tarvitaan harharetket Boa-käärmeen ja baarista kylkeen lyöttäytyneen kissan kanssa. Suhde kissaan ja matelijaan tuovat kirjaan maagisen otteen, jonka kautta käsitellään teemat kuten seksuaalisuus ja irrallisuus.

Ilkikurinen ja teräväkielinen kissahahmo on tuttu niin Saapasjalkakissasta, Saatana saapuu Moskovaan'sta (!) ja viimeksi esimerkiksi Alexandra Salmelan 27:sta. Statovcin muun muassa internetissä roikkuva kissahahmo oli mielestäni hurmaava. Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä.

Vaikka kirjan tarina oli hieno, hienointa kirjassa kuitenkin oli Statovcin kieli. En millään uskoisi, että niin taidokasta ja soljuvaa tekstiä kirjoittaisi joku, joka syntynyt vuonna 1990. Syyttäkää ikärasistiksi, mutta aika harvassa noin kypsästi kirjoittavia vähän päälle parikymppisiä on. Paljon lupaava esikoiskirja nuorelta mieheltä!

Kouluarvosana: 9

Asif Kapadia: Amy (2015)

Sennan (2010) ohjaaja Asif Kapadia paljastaa dokumentissaan "oikean Amyn". Elokuva sisältää paljon kotivideoita, joista käy heti ilmi naisen lahjakkuus. Ensimmäisessä klipissä Amy laulaa paljon onnea vaan -renkutuksen kuin kyseessä olisi elämää suurempi kappale. Kaverit jäävät hieman monttu auki.

Myös katsojana ei voi kuin ihmetellä naisen ääntä. Käy ilmi, ettei lahjakkuus ole pelkkää sattumaa, vaan kyseessä on työnarkomaani, joka kuuntelee jazzlevyjä toinen toisensa jälkeen ja opettelee laulamaan yhtä hyvin kuin idolinsa.

Tyttö on syntynyt roskasakkiin, mutta musiikki on hänelle keino paeta masennusta ja henkistä köyhyyttä. Hän sanoo olevansa onnekas, koska hänellä on musiikki eikä ymmärrä miten muut samanlaisessa tilanteessa olevat pystyvät elämään.

Amyn kasvatti äiti, joka ei sanonut mitään kun tyttö 14-vuotiaana kertoi keksineensä mahtavan dieetin. Hän voisi syödä niin paljon kuin halusi, kunhan oksensi mättämisen jälkeen.

Pahempi on silti Amyn isäukko, joka hylkäsi hänet, kun Amy oli 8-vuotias. Jostain syystä Amy kuitenkin piti isäänsä mukana kuvioissa ja kysyi kaikesta isän mielipidettä.

Kun laulajan läheiset ovat tehneet intervention ja saaneet suostuteltua Amyn katkaisuun, päättää hän kysyä vielä mitä isä on mieltä. Vielä tänä päivänä ukko väittää kirkkain silmin, ettei hänen mielestään Amy tarvinut hoitoa.

Läheisistä Amyn alamäkeä joudutti myös tämän poikaystävä, joka esitteli aina uuden ja kovemman huumeen hänelle. Lopulta Amyn suostuttua katkaisuun vaati poikkis päästä mukaan ja otti mukaansa valtavat määrät aineita.

Media oli viimeinen naula laulajattaren arkkuun. Paparazzeja pyöri Amyn ympärillä enemmän kuin prinsessa Dianan turma-auton kintereillä. Media rakasti seurata uusia käänteitä Amyn päihdekuvioissa ja teki avoimesti pilaa hänestä.

Kun Amy lähti paratiisisaarelle pakoon kameroita kaikki näytti menevän paremmin. Kunnes isä paukkasi paikalle kameraryhmä mukanaan. Äijä oli ryhtynyt tositv-tähdeksi.

Voi voi, ja Amy olisi vain halunnut esiintyä viidellekymmenelle hengelle hämyisellä jazz-klubilla. Ennen kuolemaansa hän sanoi valitseneensa toisin, jos olisi tiennyt laulamisen johtavan nähdynlaiseen julkisuuteen.

Rankkaa.

Kouluarvosana: 9

Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä (2015)

Lähde: Into

Korealaisen menestyskirjailijan ensimmäisen suomennetun kirjan asetelma kuulosti herkulliselta. Mitä oikeastaan aikuiset jo kotoaan muuttaneet lapset tietävät äidistään?

Tämän kysymyksen äärelle joutuvat kirjan henkilöt heidän jo vanhuudenhöperön äidin kadotessa Soulin suurkaupunkiin. Kaikki eivät edes tiedä äitin olleen jo huonossa kunnossa. Ja voi, kurjuutta kyllä riitti äidin elämässä, kun hänen tarinaansa aletaan käydä läpi hänen läheistensä kautta.

Lapset ja aviomies vuorollaan muistelevat suhdettaan kadonneeseen naiseen. Kohtelinko häntä huonosti kaikki nämä vuodet? Miksen ymmärtänyt hänen kärsivän, vaan ruikutin omista huolistani.

Päähenkilön käsittely muiden kautta on raikas idea. Lopulta myös äiti saa puheenvuoron. Hänen muistellessa suhdetta lapsiinsa osoittautuu, että hänkin katuu sanomisiaan ja tekemisiään.

Ja kärsimys, siinä läheiset olivat oikeassa. Äidin maailmankuva kehitysmaan arjessa on inhottavan eksistentialistinen. Kuinka kitukasvuisessa maaperässäkin kasvit väkisin mielettömällä elämänhalullaan tunkevat kortensa kohti korkeuksia.

Jossain vaiheessa inhorealistinen ote maailmaan sai pahoinvoivaksi. Ajattelin, etten halua tällaista lukea, mutta se oli varmasti kirjailijan tarkoituskin. Saada ajattelemaan millaista elämä oli ja on kehitysmaassa, jollainen Etelä-Koreakin vielä vähän aikaa sitten oli. Kamppailua elämästä ja kuolemasta, eli miten saada riisi lasten lautasille päivittäin. Tai lapsille koulutus. Sellaista Suomessakin kai oli vielä hetki sitten. Ja suurimmassa osassa maailmaa vielä tänä päivänä.

Lopussa kadonneen naisen lapsi matkustaa Roomaan. Siellä lukijallekin käy selväksi, että äiti oli eräänlainen jeesushahmo. Hän kasvatti lapset omasta hyvinvoinnista tinkien, jotta näille olisi pesästä lentäessä maailma auki.

Lukukoemus oli tuskien taival, mutta loppu palkitsi.

Kouluarvosana: 9-

Pauliina Susi: Takaikkuna (2015)

Rakkaus on koira helvetistä kokeili livetwiittausta omalla Twitter-tilillään, joka muuten löytyy täältä. Livetwiittaus tarkoittaa twiittien livertämistä lirkuttimessa samanaikaisesti, kun tekee jotain merkittävää, on kuunteluoppilaana mielenkiintoisessa seminaarissa, seuraa koko kansan suosikkiohjelmaa tv-ruudusta tai... no, lukee kirjaa. Ensimmäisen livelirkutuksen koiraemo päätti tehdä Pauliina Suden tuoreesta trilleristä Takaikkuna (2015). Kirja oli aiheuttanut positiivista pöhinää kirja-arvosteluissa ympäri blogosfääriä heti tuoreeltaan, joten tiedossa oli ainakin se, että Pauliina Susi olisi taas omimmalla osaamisalueellaan ja lukukokemus tulisi olemaan jännittävä.

Takaikkuna on 550-sivuinen mötikkä, jonka voisi ahmaista lähes kertaistumalta, jos arkikuviot eivät veisi leijonanosaa hereilläoloajasta. Kirjassa seikkailevat muun muassa Leia Laine, seksiä ostavien miesten asioita ajamaan kyhätyn uuden hankkeen toiminnanjohtaja ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti, populistipuolueen riveistä oikeusministeriksi noussut huikentelevainen noviisipoliitikko sekä perhe-elämänsä tyrinyt ja poikansa huoltajuuden ex-vaimolleen menettänyt datalouhija. Viimeksi mainitun silmin kirjassa päästään kurkistamaan muiden henkilöhahmojen elämään myös silloin, kun näkökulma on tällä Land-o:ksi itseään kutsuvan nörtin. Energiajuomalla elävä datailija istuu lukkojen takana komentohuoneessaan ja stalkkeroi ihmisten elämää milloin minkäkin päätteen kautta ja trollailee rasistisia ja seksistisiä viestejä ympäri netin keskustelupalstoja.

Kirjan nimi viittaa Hitchcockin kuuluisaan trilleriin, jossa pyörätuoliin kipsatun jalkansa takia köytetty mies tiirailee ikkunastaan vastapäisen talon ikkunoita ja selvittelee murhamysteeriä. Suden kirjassa on samat elementit: toisten elämää tietokoneen ikkunan kautta vakoileva mies ja jalka kipsissä paikoilleen jumittunut nainen. Ihan hauskaa intertekstuaalisuutta mielestäni.

Takaikkunan teemoiksi nousevat digiajan stalkkerointi, erään puolueen toimesta avoimeksi äitynyt rasistinen kielenkäyttö ja seksismi sekä median toimintatavat. Viime viikkojen uutisointia seuranneet huomaavat, että kirjan aiheet eivät ole ylilyötyjä keksintöjä vaan ihan yhteiskunnallista todellisuutta, niin järkyttävältä kuin se kuulostaakin. On mielestäni kutkuttavaa, miten Susi on ennustanut esimerkiksi vaalien lopputuloksen ja ministerisalkkujen jaon ja osunut niissä napakymppiin.

Pidän siitä, miten Pauliina Suden dekkareissa päähenkilöiksi valikoituvat ihan tavalliset kaduntallaajat ja tapahtumapaikoiksi arkiset ympäristöt. Takaikkunan naispääosassa on älykäs, tohtoriksi väitellyt Leia, joka on kuitenkin realistisen epävarma itsestään, ulkonäöstään ja ammatillisista valinnoistaan. Leia ei nimestään huolimatta ole toimintasankari vaan aivan tavallinen lähiöäiti, jota kohtaa sattumusten kautta surrealistisen huono tuuri jouduttuaan netti-ilkiön silmätikuksi. Tietysti kuten kunnon dekkariin kuuluukin, tarina kulkee eteenpäin ja vetää lukijalta maton jalkojen alta niin, että hartaasti ylläpidetyt ennakko-odotukset kustakin henkilöhahmosta osoittautuvat vääriksi tai ainakin yksisilmäisiksi. On varmaankin oikeaoppista, ettei hahmoista tehdä yksiulotteisesti joko hyviä tai pahoja, vaan jokaisesta löytyy pinnan alta salaisuuksia.

En ole dekkarifani, mutta Suden digiajan trilleri osui omaan heikkoon kohtaani. Kirjassa on jännittävä tarina, ja se toimii hyvin myös ajankuvana. Susihan on ennenkin osannut nuuskia hyvin ajankohtaiset aiheet ja tarttua niihin. Kirjailija vaikuttaa olevan aina muutaman askeleen meitä muita edellä ja tarjoilee valmiin paketin silloin, kun muut vasta heräilevät tunnistamaan ajan hengen. Voi vain ihmetellä, mistä Pauliina Susi on anturoinut seuraavan kirjansa aiheen.

Kouluarvosana: 9,5

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (2014)

Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!

Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.

Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.

Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.

Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.

Kouluarvosana: 9

Kauko Röyhkä: Ville Haapasalo - "Et kuitenkaan usko..." (2013)

Suosikkirokkarini ja -kirjailijani, Kauko Röyhkä, on ennenkin kunnostautunut elämänkerran laatimisessa. Vuonna 2004 julkaistu Henry ja minä kertoi Kaukon sanoin Henry Saaresta, tuosta Suomen lahjasta pornomaailmalle. Tuolloin odotin kirjalta paljon, mutta se ei tarjonnut Henry Saaresta oikeastaan mitään, mitä en olisi ennestään tiennyt. Luulen kirjan munattomuuden johtuneen siitä, ettei Mr. Finland suostunut paljastamaan itsestään tai elämästään likipitäen mitään. Röyhkä joutui täyttämään sivut omilla lätinöillään, eikä kirja palvellut kumpaakaan projektin osapuolista, lukijasta puhumattakaan.

Viime syksynä Röyhkä julkaisi uuden elämänkerran. Onneksi olen useimmiten armollinen ihminen ja pystyn siirtämään syrjään huonot kokemukset, jotka voisivat tuomita uudet jo ennalta. Odotukseni näyttelijä Ville Haapasalosta kertovasta Et kuitenkaan usko... -teoksesta alkoivatkin nousta megalomaanisiin mittasuhteisiin luettuani monesta lähteestä ylistäviä kommentteja kirjasta. Kirja möi kuin häkä varsinkin joulupukin kontteihin.Villestä en ennen muutamaa tv-sarjavilkaisua tiennyt juuri mitään. Hänhän on täällä Suomessa tunnettu lähinnä siitä, että hän on tunnettu Venäjällä. Suomessa tällainenkin riittää pitkälle.

Et kuitenkaan usko... alkaa samanlaisella alustuksella kuin Henry ja minäkin. Kauko kertoo suhteestaan Villeen ja epäilyistään, mahtaako ajatuksen tasolla pyöritellystä kirjaideasta koskaan tulla mitään konkreettista. Aikataulujen yhteensopimattomuuden ja muiden viivytyksien vuoksi kirjan toteus ei meinaa päästä alkuun, kunnes eräänä kauniina päivänä Kauko ja Ville päättävät tavata Moskovassa. Haastattelumuodossa tehdyn kirjan materiaali on kerätty muutamana erillisenä haastattelupäivänä, mutta materiaalin runsaus ja avoimuus on aivan jotain toista kuin Henry ja minässä. Onneksi!

Kirjassa Ville Haapasalo kertoo saapumisestaan Neuvostoliittoon vuonna 1991 ja alkutaipaleestaan Leningradin teatteriakatemiassa. Parikymppinen Ville vaikuttaa samanaikaisesti sekä normaalilta parikymppiseltä opintoputkeen tähtäävältä nuorukaiselta että äärikokemuksia metsästävältä eksentrikolta. Lähtökohtaisesti jo Neuvostoliittoon muuttaminen tuntuu aika omalaatuiselta valinnalta, kun vaihtoehtoina olisi ollut... no, mikä muu paikka tahansa!

Ville valottaa tekemisiään ja kommelluksiaan Neuvostoliiton jälkeensä jättämällä 90-luvulla sekasortoisella Venäjänmaalla. Kirjan otsikointi on osunut oikeaan, sillä puhahdin monesti epäuskosta: "Ei helvetti, tän on pakko olla valetta. Ei tällasta oikeesti vois tapahtua." Niin uskomattomia nuo tarinat todella ovat, että vaikka haluan uskoa niiden olevan totta, en ole edelleenkään varma.

Tarinat eivät ole leppoisaa ja humoristista muisteloa ja muistojen ylistystä. Muistot ovat jotenkin kierosti tummanpuhuvia ja tuskaisia, mutta mitä ilmeisimmin Villelle tärkeitä eivätkä lainkaan pelottavia. Tyypin ura on kuitenkin edelleen pääosin Venäjällä. Kirjan ansiot ovat lähes ainoastaan Villen tapahtumarikkaiden vuosien tarinoissa, Röyhkän tekemä työ on tietysti häivytetty taustalle. Iso osa kirjan viehätystä ovat myös Juha Metson ansiokkaat valokuvat, jotka omalta osaltaan tulkitsevat venäläistä mielenmaisemaa ja tukevat Villen muisteloja. Kirja on komea ulkoisesti ja sisäisesti.

Ilmeisesti kolmikko, Haapasalo, Röyhkä ja Metso, työstää paraikaa jatko-osaa kirjalle. Kun tämä ensimmäinen osa keskittyi pääosin 90-luvun tapahtumiin ja Ville Haapasalon menestyksen alkuvuosiin, tulee jatko-osaan tuoreempaa tavaraa. Toivottavasti paukut riittävät vielä toiseen yhtä hyvään suoritukseen. En nimittäin halua sen toistavan Henry ja minän kohtaloa.

Kouluarvosana: 9

Ben Stiller: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty) (2013)

Walter Mittyn ihmeellinen elämä on lähes täydellinen hyvän mielen komedia. Oikeastaan elokuva ei ole varsinainen komedia, vaikka sitä tähdittävätkin kuoliaaksinaurattajat Ben Stiller ja Kristen Wiig. Molemmat suoriutuvat kuitenkin erinomaisesti myös sympaattisena romanttisen komedian parina. Sean Penn tekee pienen osan mystisenä seikkailijana. Kusipäitä mainiosti näyttelevä Adam Scott on ilmeinen ihmiskyrpä YT-neuvotteluiden vetäjänä.

Walter Mitty (Stiller) on reppana antisankari, paitsi omassa mielessään. Mies jäätyy tuon tuosta julkisillakin paikoilla unelmiinsa. Kaveri muun muassa tylyttää potkuja antamaan tullutta inhokkia: "I was saying you know who looks good in a beard? Dumbledore. Not you." Googlamalla selvisi, että Dumbledore on joku Harry Potteirn hahmo. Joka tapauksessa nauratti kovasti. Ted kuitenkin todellisuudessa on se, joka nöyryyttää Walter Mittyä, eikä toisin päin.

Walter Mittyn päiväuniin kuuluu tietysti myös seurustelu Cherylin (Wiig) kanssa. Walter myös pääsee elämään unelmiaan seikkailemalla Seanin O'Connellin (Penn) perässä ympäri maailmaa. Perustavanlaatuisia romanttisen komedian aineksia siis.

En tiedä, tykkäsin silti. Tässä oli sitä jotain.

Kouluarvosana: 9

Tiina Raevaara: Laukaisu (2014)

Olen aina ollut synkkien kirjojen ystävä, mutta viime vuosien lukumieltymykseni ovat olleet kallellaan kepeämpiin tarinoihin. Ahdistus kuului nuoruuden ajanjaksoon, jolloin hain paikkaani mieluummin kivun kautta kuin kevyestä nuoruuden huumasta nauttien. Vasta joitakin vuosia sitten tunnustin myös viihteellisyyden arvon ja opin sen, ettei ole häpeä hoitaa itseään naurulla ja hömpällä.

Tiina Raevaaran Laukaisu (2014) on kuitenkin ahdistavuudella mainostettu kirja, jonka tiesin haluavani lukea. Keravalainen Raevaara mainitsi joskus muinoin haluavansa sijoittaa jonkun tarinoistaan kotikaupunkiinsa (myös allekirjoittaneen synnyinkaupunki), ja arvelin Laukaisun olevan se tarina. Osuin oikeaan. Keravaa ei kirjan sijaintikaupunkina mainita, mutta paikat ja muistot olivat hyvin selvästi sijoitettavissa kartalle.

Tiesin Laukaisun kertovan perhesurmasta mutta muuta etukäteistietoa en halunnut lukea blogeista tai arvioista ennen omaa näkemystäni kirjasta. Nyt takana on huikea lukukokemus, joka painaa sydänalassa vielä vuorokausi loppukohtauksen jälkeen. Raevaara on onnistunut puristamaan runsaaseen sataan sivuun sellaisen pommin, jonka en ole uskaltanut antaa räjähtää hallitsemattomasti, vaan puran tunteitani kirjaa kohtaan vähä vähältä. Tarina oli niin taiten rakennettu alusta lähtien, että jännityksen ja ahdistuksen jäytävä tunne voimistui loppua kohti luultavasti tarinan päähenkilön kanssa yhtä jalkaa.

Kirjan varsinainen kertoja on alle neljäkymppisen Pauliinan vanha koulukaveri, joka on vakuuttunut siitä, että hänen on tarkoitettu kertoa Pauliinan ja Pauliinan perheen tarina. Koulutoverit eivät ole tavanneet sitten kouluaikojen, joten kertojan tarinasta puuttuvat viimeiset kuluneet 15 vuotta. 15 vuoteen mahtuu tilanteita ja elämänkokemusta, joista koostuvat syyt Pauliinan nykyiseen kurjistuneeseen elämäntilanteeseen. Pauliina on naimisissa Kerkon kanssa, ja heillä on esikouluikäiset kaksostytöt. Avioliitto on pystyynkuollut, ja masentuneen Kerkon maatessa sängyssä Pauliinan kontolle jäävät kaksosten hoito ja taloustehtävät. Molemmat vanhemmista ovat työttöminä, eikä rahaa ole mihinkään ylimääräiseen. Omakotitalo on aikoinaan hankittu kilometrien päästä kaupungista, joten kulkeminen ja kuljettaminen sekä palvelujen saatavuus on vaivannäön takana. Pauliina poistuu talostaan vain viedäkseen lapset esikouluun. Talon kulmat repsottavat, puutarha on villiintynyt ja tiskit homehtuvat keittiössä. Kukaan ei pese pyykkejä ja laskut pinoutuvat avaamattomina pöytätasoille. Pauliina suree sitä, miten talo alkoi mädäntyä heti heidän muutettuaan sinne. Perheen tilanne on ajatutunut umpikujaan, jonka lopullisuudesta kirjan kuvaama yksi päivä kertoo.

Päivän aikana Pauliina tajuaa, ettei nykyinen tilanne voi enää jatkua. Hän vie lapset päiväkotiin ja alkaa järjestää elämäänsä uuteen uskoon sekä mielessään että ihan käytännössäkin. Hän laittaa avioeron vireille ja pakkaa tavarat kassiin. Jännite kasvaa tarinan edetessä, ja lukija kääntelee omia tulkintojaan puolelta toiselle. Loppuun asti jännittää, kumpi osapuoli avioparista tekee ratkaisevan teon ja voiko Pauliinan sympatiseeraus kostautua lukijalle.

Raevaaran kieli on loppuun asti hiottua ja pelkistettyä, ja pidin siitä aivan suunnattomasti. Toteavat lauseet tukevat hyvin totista tarinaa, ja turhien kuvailevien adjektiivien karttaminen on jo taito sinänsä. Olen todella vakuuttunut Raevaaran kyvyistä, huh huh... Kirjan kertoja jää nimettömäksi, enkä ole täysin varma, oliko hänen roolinsa täysin pakollinen kokonaisuuden kannalta, mutta toisaalta kertojan ja Pauliinan kohtaaminen antoi Pauliinalle sykäyksen herätä henkiin kuolleista. Kirjassa tehdään rinnastuksia Steinbeckin romaaniin Hiiriä ja ihmisiä, jonka kautta Pauliina näkee asemansa avioliitossaan. Loppupuolella Pauliina ajautuu tilanteeseen, johon hän ei olisi uskonut päätyvänsä, mutta hän heittäytyy siihen ja kokee luottamuksen tunteen.

Laukaisusta on kirjoitettu runsain mitoin kirjablogeissa, ja mielestäni esimerkiksi Ompun blogissa ja Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa on osattu kuvailla erityisen hienosti kirjasta nousseita ajatuksia. Suosittelen Laukaisua niille lukijoille, jotka kaipaavat ajatuksia herättävää lukemista ja jotka eivät halua päästää itseään helpolla (ainakaan joka kerta).


Kouluarvosana: 9,5

Robert Rodriguez: Machete Kills (2013)

Robert Rodriguezin ongelma on trailerit. Ei sillä, että ne olisivat huonoja, vaan aivan liian hyviä. Feikkitreileri, blaa blaa, kaikki tietää mistä Machete on saanut alkunsa.

Ensimmäiseen Macheteen oli ainakin minulla aivan liian suuret odotukset elokuvahistorian nerokkaimman trailerin jälkeen. Jatko-osaan mennessä odotukset olivat jo laantuneet pettymykseksi osoittautuneen kokopitkän jälkeen, mutta sitten Rodriguez tekee sen taas, ihan itse. Mitä voi odottaa enää tukevasti maan kamaralla pysyttelevästä elokuvasta kun alkuun näytetään traileri, jonka perusteella jatko-osa sijoittuu avaruuteen.

Nyt täytyy vain toivoa, että Rodriguez vie trilogiansa loppuun. Näin on sanottava kakkososan nähtyäni, vaikka ensimmäisen taisinkin dissata kolme vuotta sitten.

Okei, onhan itse elokuva taas väsynyt vielä edellistä paremmaksi laitetun trailerin jälkeen. Mutta annetaan anteeksi ihan vaan vaikka ennen alkutekstejä näytetyn pläjäyksen vuoksi. No, ampuuhan Rodriguez itseltään toisenkin jalan näin mahtavalla introlla, mutta keskitytään hyviin puoliin, vaikka amerikkalainen ohjaaja tuskin tätä lukeekaan.

Vai mitä sanot aloituksesta, jossa paitsi putoaa pari päätä, halkaistaan kokonainen mies pituuttaan kahtia? Machete on totisesti nimensä mukainen. Tai entäpä tappaminen ottamalla machetella sähkökaapista sähköisku ja johtamalla se vihulaiseen, joka kuolee. Itse Machetelle ei tietenkään käy mitäään. Siis miehelle.

Tämä kaikki siis ennen alkutekstejä. Loppuleffa? No, paljon verta ja ruumiita. Muun muassa monella tapaa kopterin siipiin kuoleminen, parhaimpana gorilla, joka ei hievahdakaan, vaikka Machete tekee reiän miehen mahaan. No, sankarimme ei mene neuvottomaksi, vaan iskee kätensä reiästä sisään, vetää jonkun helkkarin pitkän suolen, liekö ohutsuoli, ulos ja viskaa sen helikopterin propelliin. Kuolihan sekin lopulta.

Rodriguez on kyllä väärin ymmärretty nero. Jos Tarantino olisi tehnyt vastaavan leffan, olisi mies kahminut pystejä eri elokuvajuhlilta ympäri maailman. No, ehkä Rodriguezilta vain puuttuu se jokin, viimeinen silaus.

Mutta onhan tämä nyt aivan jäätävän viihdyttävää paskaa!

Kouluarvosana: 9- (Säästän kympin Machetelle avaruudessa)

Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)

Kun tarttuu kirjaan, jonka kannessa komeilee vaatimaton lavuaarin viemäriritilä ja jonka kirjoittaja on Prisman asiakaspalvelija, ei voi muuta kuin nauraa. Nyt ollaan itse asiassa. Mahtaa olla itseironinen kaveri, pakkohan tämä on lukea! Ja kun lukemaan ryhtyy, ei tee mieli lopettaa ollenkaan.

Tällaiset olivat tuntemukseni törmättyäni Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan (2013). Rajakylä on kolmikymppinen, Prismassa duunia paiskiva tradenomi, joka on epäilemättä riipustanut Pätkärunoilijaa kotona työpäivänsä jälkeen päähenkilö Keijon tapaan. Tai ainakin näin haluan sen ajatella. Kirja kertoo Keijosta, nuoruusvuosien ja keski-iän välimaastossa haahuilevasta Kelan asiakaspalvelijasta, joka syvällä sisimmissään tietää olevansa kaunokirjallisen maailman pelastava messias, kunhan vain saisi pään auki kustannusyhtiöön sopimuksen muodossa. Kustannustoimittajat tyrmäävät Keijon käsikset aina vain uudestaan, mutta sekös Keijon latistaisi, ei todellakaan, päin vastoin. Mies on ehkä väärin ymmärretty mutta on hän sentään tuottelias, ja Aukea.netistä löytyy rutkasti kommentoijia hänen runoilleen. Kun joku kauhistelee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Kun joku kehaisee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Tämä onkin yksi Keijon ongelmista. Kaljapullonkorkki ei meinaa pysyä kiinni, vaikka Keijon terveyden ja moraalisen rappeuman puolesta niin toivoisi.

Keijo on pätkärunoilija, Kelan ja työttömien lapatossujen arkipäiväinen selkäranka. Keijon elämässä on työ, jossa hän leimaa asuntotukipäätöksiä neulatyynyn näköisille huumehiippareille, koti, jossa voi avata jääkaapista oluen ja tietokone, jonka edessä syntyy syvällisiä ajatuksia. Kaikki ei silti ole reilassa Keijon elämässä: Keijolta puuttuu nainen. Jos saisi naisen, voisi Keijo leimata Kelan hakemuksia onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta kun naista on niin vaikea saada. Täytyy ottaa rohkaisukaljaa, vaihtaa puhdas paita ja jalkautua baarielämään. Siellä Keijo tekee kaikkensa, mutta hameväki on liukasta kuin saippua ja luistelee Keijolta karkuun. Täytyy vielä laihduttaa vähintään kymmenen kiloa läskiä pois. Keijo aloittaa kuntoremontin, jonka osana olevaan ruokavalioon ei kuulu ohrapirtelö Karhun eikä Lapin Kullan muodossa. Kunto kohoaa, paino putoaa, mutta runosuoni menee tukkoon. Mitä Keijolle nyt käy?

Rajakylä muokkaa Keijosta häpeilemättä Bukowskia ihannoivan antisankarin. Keijo rakastaa muun muassa Bukon Rakkaus on koira helvetistä -runokokoelmaa ja yrittää muutenkin yltää esikuvansa tasolle ryypiskelyn mittapuulla. Keijo on lukijan näkökulmasta kotoutettu versio Chinaskista, joka on yhtä lailla sympaattinen ja jolla on paljon samoja piirteitä kuin Kalifornian serkullaan. Rajakylän teksti rullaa mainiosti, ja välillä allekirjoittaneen oli tyrskittävä naurua ja luettava siipalle ääneen katkelmia. Toki muutamat katkelmat, joissa Keijo paasasi yhteiskunnallisia näkemyksiään, vaikuttivat hieman päälle liimatuilta, mutta mitäpäs sillä oli väliä, kun Rajakylä osasi kuitenkin kirjoittaa niistä hauskaan tyyliin. Eikä tällaisen hyymöripläjäyksen päätteeksi kukaan järkevä jaksa nillittää yksityiskohdista.

Suomen Bukowski kotoutettuna ja siirrettynä nykyaikaan voisi hyvinkin olla Keijon lainen pätkärunoilija, joka Itiksen raitteja tallatessaan puntaroi mielessään, kannattaako kadunvarren saluunaan pistäytyä sisään vai jatkaako matkaa kotiin kassissa kolisevien oluttölkkien kera. Oli hauska tutusta Keijon maailmaan, kiitokset siitä Rajakylälle. 

Kouluarvosana: 9

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013)

Luin jostain, että Riikka Pulkkinen on vaihtanut tyyliä. Onkohan se hyvä vai huono juttu, muistan aprikoineeni. Pidin Pulkkisen Rajasta ja Totasta, joskin Vieras jäi minulta aikoinaan kesken noin puolenvälin kieppeille. Miksi vaihtaa tyyliä, jos entinen tyyli toimii? No, ei auttanut muu kuin tarttua kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja katsoa itse, mistä on kyse.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilmestynyt jatkokertomuksena naistenlehdessä käsittääkseni jo muutama vuosi sitten, mutta viime syksynä se nidottiin yksiin kansiin kokonaisuudeksi. Ja kokonaisuutena se ainakin toimi mainiosti. Suorastaan ärsyttävän mainiosti.

Pulkkisen helmasynti (mukamas!) on aina ollut liika viilaaminen. Pulkkista lukiessani olen koko ajan ollut varpaillani ja sydän kurkussa pelosta, että kohta eteen tupsahtaa armoton moka. Riikka kirjoittaa niin kauniisti ja harkiten, ettei aina uskoisi tekstin syntyneen tavallisen tallustajan kynästä vaan jostain maailmaa suuremmasta olennosta. Vaikka aina jännitän Riikan ja tekstin puolesta, ei mokia ole koskaan tullut vastaan. Aina se homma toimii ja tehoaa. On se ihme nainen!

Tälläkin kertaa alkujännitys meinasi vallata kirjan ensimmäisillä lehdillä, mutta kun huomasin uudenlaisen rentouden Pulkkisen tekstissä, uskalsin lopulta jättää tarkkailun ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Ja millainen tarina se olikaan! Hilpeä, surkea, hauska, kepeä, kupliva, kesäinen, lyhyesti sanottuna tyttömäisen ronski. Pulkkinen kertoo tarinan Iiriksestä, koulupsykologista, joka säilyttää työpöydän laatikostossa olutpulloa ja Geisha-suklaata hätätilanteiden varalta. Iiris on harkittu ja koulutettu mutta aina sillä hilkulla, että ulkokuori hajoaa ja nainen muuttuu neidoksi hädässä. Silloin sihahtaa olutpullo ja tekstarit viuhuvat bestikselle ja siskolle. Kerrassaan mainio kaupunkilaisen ja koulutetun hipsterin karikatyyri.

Iiriksen valmiiksi tallattu elämänpolku saa uuden suunnan, kun pitkäaikainen poikaystävä sanoo sayonara ja Iiris joutuu kohtaamaan sinkkuuden karikot ja autuuden. Mukana kulkevat sisko ja siskon poikaystävä, jotka edustavat tarinassa "kypsempiä" elämänvalintoja vakiintumisineen ja lapsenhankintoineen. Heihin sekä naapurissa asuvan mummelin viisauksiin Iiris peilaa tuntojaan ja yrittää löytää tiensä takaisin elämänhallinnan pariin. Viisaudet ammennetaan Kauniista ja rohkeista ja terapiamuotona toimivat överikalliit kenkäostokset kuoharineuvoa-antavien kera.

Pulkkisen kirja on kevyt ja kuitenkin kirjailijalle tyypilliseen tapaan viimeistelty. Sitä lukiessa ei silti tarvinnut pelätä karille ajautumista, ja Iiriksen tarina oli herkullisen harkitun hulvaton. Tällaisia lukukokemuksia kaipaisin tasaisin väliajoin lisää.

Kouluarvosana: 9+

Pelle Miljoona: Puerto Galera (2012)

Kirjojen tarjoamilla matkoilla on puolensa. Niihin ei kulu rahaa eikä niistä mene nuppi sekaisin. Puolisoni saattaa tosin olla toista mieltä. Olenhan käyttänyt kirjoihin pienen omaisuuden ja jankuttanut tajunnan eniten räjäyttäneistä kirjoista välillä maanisuuteen asti.

Joka tapauksessa Pelle Miljoonaan voi luottaa maailman matkaamisessa. Pelle on vienyt minut ainakin Goan hiekkarannoille, Brixtonin slummiin, Kreuzbergin uumeniin ja ties minne. Tällä kertaa päädyttiin Karibianmeren saaren viidakon kautta naapurimaan suurkaupunkiin, Euroopan turneelle ja Jenkkien kautta buddhamunkkien vuorille. Melkoista menoa siis. Suomessakin kirjassa käydään, ja siellä sattuu kirjan mainioin kohtaus. Oranssirastainen kirjailija-muusikko tekee cameo-roolin Vanhalla.

Mistä Puerto Galera sitten kertoo? Vankileiriltä paenneesta nuoresta miehestä, millaisesta yhdestä tositapahtumiin perustuvasta jutusta tehty mainio arvostelu löytyy täältä. Pelle on siis ajan hermoilla tykittänyt totuttuun kielien sekamelskaan perustuvaan tyylinsä raportin tällaisesta ihmiskohtalosta muinaisjäänteeltä tuntuvassa maailmassa.

Pakomatkaltaan kirjan päähenkilö Luz Volcano noukitaan vedestä hukkumiskuolemaan tuomittuna veneeseen, joka vie ystävällisten ihmisten luo Puerto Galeran vapaasatamaan. Mutkia oikoen päädytään seuraamaan kaverin elämää asunnottomana diktatuurimaan naapurivaltion pääkaupungissa. Sieltä tie vie buddhalaismunkkien veljeskuntaan vuorille, jossa hän kirjoittaa muistelmansa kirjaksi. Internet-nimisellä keksinnöllä kirjaa levitetään ympäri maailman ja siitä tulee hitti. Seuraa maailmankiertue ja rakastuminen ja sitä rataa.

Taattua laatua!

Kouluarvosana: 9+

Ernest Cline: Ready Player One (2012)

Kaihdan yleensä tiiliskiven kokoisia uutuuksia. Yleensä haluan olla varma, että kyseessä on klassikko, jos sivuja on luettavana satoja. Enkä oikeastaan scifiäkään ole koskaan lukenut. Hävettää tunnustaa, mutten ole lukenut edes Linnunradan käsikirjaa liftareille.

Ready Player One oli kuitenkin poikkeus. Jo kirjan ulkoasu viestitti, että kyseessä on tutustumisen arvoinen opus. Ensimmäiset muutama kymmenen sivua puolestaan antoivat lupauksen laadusta. Tämä olisi yksi sellainen kirja joka olisi ahmittava, vaikka sivuja olisikin enemmän kuin lain pitäisi sallia. Tai oikeastaan en edes ahminut kirjaa, vaan lueskelin hissukseen nauttien toinen toistaan seuraavista oivalluksista. Flaming Lipsin uusin korvalapuista ja Ready Player One on oikein suositeltava yhdistelmä, joskaan vauhti ei ole taattu.

Mitä ne oivallukset sitten olivat? No, ensimmäisenä mieleen tulee oivallusten selitys. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa jokaista oivallusta seuraisi selitys. Niin, ettei neronleimaus varmasti menisi sivu suun. Ernest Cline oli selvästi oivaltanut tämän.

Mitä oivalluksia Cline sitten selitti? No, kirjahan kertoo siis enimmäkseen tietokonepeleistä. Varsinaista nörttikamaa siis, voisi alkuun ajatella. Mutta kuka kahdeksankymmentäluvulla kasvanut ei olisi pelannut pelejä? Ja toki kirjassa nostalgisoidaan myös muita populaarikulttuurin ilmiöitä ah, niin kauhean kauniilta 80-luvulta.

Niin, ja vastapainoksi vanhojen muisteluille on aimo annos scifiä. En nyt jaksa tarkistaa minä vuonna, mutta lähitulevaisuudessa kuitenkin, valtaosa valveillaoloajasta eletään virtuaalimaailmassa. Jopa koulunpenkkiä voi kuluttaa kotoa käsin. Kyllä, pääosaa esittävät (en voi olla kuvittelematta kirjaa leffana) lukiolaiset. Kirjaa voikin suositella lapsuuttaan 80-luvulla eläneiden lisäksi nykynuorille. Ja miksei muillekin.

Niin, niistä oivalluksista. Kirja on kuin suoraan videopelistä, oli kyseessä sitten virtuaali- tai todelliseen maailmaan sijoittuvat tapahtumat. Esimerkiksi pojan kiipeäminen konttipinoissa toi elävästi mieleen jonkun Donkey Kongin tapaisen kasariklassikon. Ja eikös mielikuva varmistettu vielä oikeaksi selittelemällä oivallus!

Muillekin kuin scifin ystäville, erityisesti kasarinostalgikoille.

Kouluarvosana: 9 1/2

Nikos Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas (1946)

Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas kertoo kahdesta miehestä, jotka luulevat löytäneensä, tai ainakin päässensä lähelle elämän tarkoitusta. Toinen nauttimalla elämästä täysin siemauksin, toinen kirjoista ja kieltäytymällä. Epäselväksi ainakin itselleni jäi, kumpi on parempi keino, kumpikin yhtä hyvä, toinen parempi, vai kultainen keskitie. Itse koittaisin ehkä jälkimmäistä.

Zorbas on kreikkalainen sekatyömies, joka lyöttäytyy yhteen kirjan kertojan, nimettömänä pysyttelevän isännän, tai "musteentuhrijan" kanssa. Jälkimmäinen ihastuu ja vihastuu Zorbasiin ensimetreiltä lähtien ja palkkaakin tämän työnjohtajaksi ruskohiilikaivokselleen Kreetalle.

Kreeta tapahtumapaikkana oli syynä sille, että kirjan kaivoin hyllystäni juuri nyt. Kivastihan saarta ja sen elämänmenoa on kirjassa kuvattu, joten lomalukemisesta kirja kävi oikein hyvin. Yllättävän kehitysmaana tuo sivistyksen kehto kirjassa näyttäytyi, mutta mikäpä moiselta olisi 1940-luvulla välttynyt.

Toinen keskeinen teema kirjassa on siis elämän tarkoituksen etsiminen. Kirjanoppinut musteentuhrija haluaa innokkaasti tietää mitä elämänjanoinen kansanmies on aiheesta mieltä. Itsellään hänellä ei ole kuin kirjoista ammentamansa itämaisen filosofian käsitys. Musteentuhrija kärttääkin kovasti Zorbasia iskemään tarinaa, ja sitähän Zorbasilla riittää. Kun sanat loppuvat kesken, tai puhuminen alkaa kyllästyttää, mies ottaa avuksi Santourin soittamisen ja tanssin. Ja kirjailija on haltioitunut mitä ikinä Zorbas keksiikin.

Ystävyys on yksi teema kirjassa. Zorbasin ohella käsitellään kirjailijan ystävyyttä johonkin kirjekaveriin. Vähän tulee mieleen, ettei mies ole tullut kaapista ulos, niin kovasti hän miehiä rakastaa ja karttaa naisten seuraa. Tämä voi tosin olla vallan väärä johtopäätös, sillä tuollainen meininki taitaa kuulua johonkin itämaiseen filosofiaan. Ei kai Hessekään homo ollut?

No joo, sivuraiteillehan tuollaisen miettiminen taitaa viedä, joten kirjoitetaan nyt vielä joutenolosta. Tai siis sellaisesta vapudesta tehdä mitä haluaa. Kivahan se olisi, jos ruskohiiliesiintymät tulisivat suvulta perintönä ja olisi aikaa kirjojen lukemiseen tai elämästä nautiskeluun. Toisaalta Suomessa on onneksi sosiaaliturva...

Parasta antia kirjassa onkin juuri vapaus tehdä mitä huvittaa. Kun Zorbas on maseentuneena kaivoksen tuottamattomuudesta ja köysiratavirityksien epäonnistumisesta, saakin hän räkäiset naurut isännän kanssa, kun molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että hitot kaivoksesta ja köysiradasta, kunhan on hauskaa.

Ajoittain pitkäpiimäistä luettavaa, mutta ajan kanssa tästä onnistui naattimaan ja on lopulta tyytyväinen, että jaksoi (ihan liian pienellä printillä painetun) kirjan loppuun asti. Loppua(kaan) en ymmärtänyt. Se oli surullinen.

Kouluarvosana: 9

Patrick DeWitt: Sistersin veljekset (2012)

Olen aina pitänyt westerneistä, erityisesti spaghetti-sellaisista (en malta odottaa Quentin Tarantinon uusinta leffaa, joka on juuri sellainen). En kuitenkaan ole tajunnut, että länkkäreitä voisi myös lukea (Tex Willeriä lukuun ottamatta). Enkä olisi vieläkään tajunnut, ellei Patrick deWitt olisi kirjoittanut sellaista. Ihastuin nimittäin deWittin kerrontaan luettuani hänen esikoisensa Puhdistautuminen (arvostelu täällä) reilu vuosi sitten. Silloin kirjoitin kirjan olevan pienimuotoinen löytö.

Odotukset olivat siis jo korkealla deWittin suhteen, joten sinällään Sistersin veljeksiä ei voi varsinaisesti pitää löytönä. Toisaalta löysin länkkärigenren, jota tuskin tulen kuitenkaan tämän jälkeen lukemaan juurikaan enempää. Niin erilainen Sistersin veljekset on kuin tavallisten länkkärien olettaisin olevan.

Kirjassa on toki matkan tekoa hevosten selässä halki villin lännen, pyssyn pauketta, viskin juomista, huoria ja sen sellaista stereotypiaa, mutta niitä käsitellään jotensakin tuoreella otteella. Jo Puhdistautumisessa kävi selväksi, että deWitt osaa kirjoittaa rentuista, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata, jotenkin empaattisesti. Vähän niin kuin Bukowski.

Jo Bukowskin nimen mainitseminen samassa lauseessa Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tulisi herättää kelloja niin, ettei perusteluja kyseisen kirjailijan erinomaisuudesta oikeastaan tarvitsisi enää kirjoittaa. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin anekdootteja Sistersin veljeksistä.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Eli, joka ryöstää, murhaa ja ryöstömurhaa veljensä Charlien kanssa satunnaisia ja etsimällä etsittyjä vastaantulijoita. Eli on kuitenkin rakastettava hahmo koittaessaan outona lintuna villissä lännessä muun muassa laihduttaa, pestä hampaita ja rakastaa. Myös Charliesta kuoritaan kerros kerrokselta lopulta empaattinen hahmo, kuten myös kaiken maailman limanuljaskoista. Varsin bukowskimaista siis!

Suosittelen muillekin kuin länkkäreiden ystäville.

Kouluarvosana: 9-

Olivier Nakache & Eric Toledano: Intouchables (2011)

Mikä Suomen elokuvakenttää oikein vaivaa? Miksei tällaisia helmiä tuoda tänne? Pitääkö tässä oikeasti toteuttaa pitkäaikainen haave ja ruveta tuomaan maahan elokuvia?

Intouchables on ranskalainen komedia viime vuodelta. Se on maailman tuottoisin ei-englanninkielinen elokuva ja Ranskan toiseksi eniten katsojia kerännyt leffa. Oscaria se ei voittanut, sen kun vei Intouchablesin nenän edestä joku The Artist, jota en jaksanut katsoa edes vähää alusta.

Intouchablesia voi suositella lämmöllä kaikille, jotka kaipaavat hyvää mieltä ja huumoria. Elokuvan päähenkilöt ovat epäsovinnainen kaksikko, keski-ikäinen neliraajahalvaantunut kroisos, joka asuu upeassa kartanossa sekä slummissa kodittomana harhaileva musta nuorukainen.

Philippe (François Cluzet) on palkkaamassa uutta henkilökohtaista avustajaa. Ehdokkaita on jonoksi asti (Ranskassakin paljon työttömiä?), mutta kukaan ei tunnu miellyttävän miestä. Driss (Omar Sy) on mukana jonottamassa, mutta kyllästyy odottamaan vuoroaan ja marssii määrätietoisena sisään vaatimaan nimeä paperiin, joka todistaa työkkärille hänen käyneen haastattelussa. Työ ei häntä kiinnostaa, vaan työttömyystuki, jota varten tarvitaan haastattelijan puumerkki.

Philippe ei päästä Drissiä helpolla, vaan ryhtyy kovistelemaan poikaa. Miltä tuntuu elää loisena? Entä itse? Driss kuittaa. Philippe kovistelee, ettei Driss kestäisi työtä kahta viikkoa. Drissillä ei ole menetettävänä kuin työttömyystuki, joten hän päättää tarttua haasteeseen. Samalla hän pääsee asumaan hulppeaan kartanoon, jossa hänellä on oma ammeella varustettu kylpyhuone.

Alku henkilökohtaisena avustajana tuo epämiellyttäviä yllätyksiä tullessaan, kuten perseenpyyhintää ja sen sellaista, mutta pian hommat alkavat kuin alkavatkin lutviutumaan Drissiltä. Samalla miesten välille kehittyy eräänlainen ystävyyssuhde.

Driss hoitaa Philippeä tietysti omalle tyylilleen uskollisena, mikä miellyttää Philippeä kovasti. Driss muun muassa vaihtaa tila-auton upeaan urheiluatoon ja lääkitsee haamukipuja pilvellä.

Juuri kun kaikki menee putkeen, Drissin veli tulee hakemaan pojan kotiin hoitamaan velvollisuutensa perheen kesken. Philippe palkkaa uuden avustajan, mutta ikävystyy kuoliaaksi. Sitten jännitetään saako Philippe Drissin ja elämänilon takaisin.

Sääli, ettei Suomessa nähty teattereissa.

Kouluarvosana: 9

Petri Tamminen: Mitä onni on (2008)

Vielä vähän aikaa sitten uhosin, etten enää muutamaan hetkeen tartu suomalaiseen kirjaan, koska viimeiset sellaiset ovat olleet enemmän tai vähemmän masentavia. Mutta niin se vain veri vetää aina uudelleen näiden kirjojen puoleen. Siltikin, vaikka puolisoni oli haukkunut Petri Tammisen Enon opetukset, enkä itsekään pahemmin sen elokuvaversiosta välittänyt.

Petri Tammista on kuitenkin niin paljon kehuttu eri blogeissa, että päätin ottaa selvää millainen mies tässä nyt sitten on kyseessä.

Mitä onni on -kirjan päähenkilö on kirjailija, joka vaimonsa oivalluksesta päättää kirjoittaa kirjan onnesta. Vaimonsa kirjailija kuitenkin dumppaa projektista heti alkuunsa ja ottaa tilalle pöytätenniskaverinsa Hannun, jonka tarkoituksena on kuvittaa kirja.

Alkaa kahden miehen, toinen keski-ikää lähestyvä nelikymppinen perheenisä ja toinen alle kolmikymppinen perheetön nuorimies, seikkailu onnea etsimässä. Sitä etsitään ruotsinlaivalta, Ahvenanmaalta, onnellisuustutkijan kammiosta ja milloin mistäkin. Lopulta myös Tanskasta, vaikka kyseessä pitikin olla suomalaisen onnen olemus.

Tanskasta vain sattuu löytymään kirjailijan nuoruudenrakkaus, jonka perään tämä epätoivoisesti haikailee. Kypsästä naisesta haaveileva Hannu löytää oman onnensa Tanskanmatkalla ja pitää aiheesta näyttelyn. Kirjailijan vaimokin on ottanut onnesta kertovia kuvia ja saanut julkaistua ne postikorttisarjassa. Ainut joka ei ole saanut valmiiksi projektiaan onnesta on kirjailija itse.

Mitä se onni sitten lopulta on? Pitää elää tätä päivää, taitaa olla vastaus. Entäs se masentava vaikutus? Noh, kyllähän tässä sellaisiakin elementtejä oli, kuten, että kaikki kesät ovat vain valjuja kopioita nuoruuden parhaista kesistä, mutta onneksi sentään asiat onnistuttiin esittämään jollain lailla tragikoomisen hauskasti.

Hyvä kirja tämä oli!

Kouluarvosana: 9-

P.S. Takakannen oivallus "Hän on Petri Tamminen, tämän kirjan kirjoittaja. Hän ei kuitenkaan ole kirjan päähenkilö." on mahtava!