Christiane F.: Huumeasema Zoo (Wir Kindern Vom Bahnhof Zoo) (2015)

Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky Cruzin Juokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.

Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi Arjatsalon Kovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio Suomisen Täältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.

Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi. 

Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo 

Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!

Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.

Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...

Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.

Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.

Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.

Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.

Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni  -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä. 

Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...

Kouluarvosana: 10

Toiset hyväkkäät...

Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen  katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.

Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.

Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.

14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.

YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!

They Call Us Misfits (Dom Kallar Oss Mods) 1968

A Respectable Life (Ett Anständigt Liv) 1979

From Misfits to Yuppies (Det Sociala Arvet) 1993