Viime aikoina Jerry Seinfeldin tehtävänä on ollut hoitaa naurattaminen tässä perheessä, mutta eilen päätimme kokeilla vaihteeksi jotain muuta päivän komedia-annoksena. Woody Allen tuntui tähän tehtävään varmalta valinnalta eikä klassikko vuodelta 1977 pettänyt tälläkään kertaa. Jos ei nyt aivan kuoliaaksi naurattanut, niin monet hyvät naurut elokuva onnistui kirvoittamaan.
Elokuva kertoo kahdesta neuroottisesta intellektuellista, jotka eivät osaa päättää ollako rakastavaisia vai ystäviä vai ollako ollenkaan. Tapahtumapaikkana on New York, välillä käydään myös länsirannikolla vääntämässä vitsiä LA:n huonommuudesta New Yorkiin verrattuna.
Viimeisimmässä elokuvassaan Woody Allen palasi neuroottisen pessimistisen miehen kuvaukseen Vicky Christina Barcelonoiden ja Match Pointien jälkeen. Onneksi. Pidin myös Whatever worksista paljon, vaikka Allen ei itse näytellytkään pääosaa, vaan joku Allenin maaneereita toisteleva äijä. Ilmeisesti ikä tai itsekriittisyys alkaa painaa Allenia.
Toivottavasti vastaavanlaista tavaraa tulee jatkossakin, tai sitten on tyytyminen Allenin aiempaan tuotantoon, jota muuten riittää. Kaveri on tehnyt 30 vuotta elokuvia elokuva per vuosi tahtia. Huh, hatunnosto siitä. Ja elokuvien laadusta tietty. Päähenkilöiden neuroottinen kohellus on vain jotain todella nautittavaa. Annie Hallin päähenkilön Alvy Singerin elämänkatsomus oli sitä paitsi vertaansa vailla: Elämä on kamalaa ja kaikenlisäksi liian lyhyt.
Kouluarvosana: täysi 10
