Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt (2012)

Tämä bloggaus on tässä vain siksi, että saisin blogiin jotakin täytettä. Viime aikoina lukeminen on ollut jostain syystä aika takkuista, eikä mikään kirja ole lähtenyt vetämään niin kuin olisin halunnut. Olen kantanut kirjastosta kasseittain kirjoja ja alkanut lehteillä niitä, mutta aina olen päätynyt viemään kaiken takaisin kirjastoon vähintään viikon sisällä ja lukematta.

Viime kerralla kirjastossa pyöriessäni otin sitten mukaani Anna-Leena Härkösen Laskevan neitsyen (2012) sillä varmalla tiedolla, että se selättäisi lukublokkini. Ja niinhän se tekikin. Härkösen turinat nyt vain on sellaista perusnaisen kamaa, jota voi lukea missä ja milloin vain. Ihmettelen aina sitä, miten jotkut väittävät Härköstä provokatiiviseksi ja kipakaksi. Mielestäni hän ei ole erityisesti kumpaakaan, vaan Anna-Leena on kuin yksi meistä mutta ehkä tavallista paremmalla supliikilla. Perusnainen siis. Ja tämä hyvällä.

Laskeva neitsyt on kokoelma parin sivun pakinoita, joiden aiheet liikkuvat melko arkisten askareiden parissa. En erityisesti hurmioitunut mistään lukemastani ja en oikeastaan yllättynyt, kun jälkikäteen kuulin pakinoiden olleen jostakin naistenlehdestä (oisko ollut Annasta) koottuja. Minä kun en jostain syystä osta naistenlehtiä niiden pakinoiden ja kolumnien takia enkä myöskään lue niitä.

Tätä kirjaa ja tietenkin Anna-Leenaa on kiittäminen siitä, että ylipäänsä olen saanut luettua jotakin. Voisi kai sanoa, että Laskeva neitsyt ja muut A-L:n kirjat toimivat sisäänheittotuotteina kirjastoihin silloin, kun lukuaivot pitäisi taas saada raksuttamaan.

Tässä vielä video Anna-Leenasta lukemassa katkelmaa. Tehkäätten itse omat päätelmänne sisällöstä.

Kouluarvosana: 5

Gillian Robespierre: Obvious Child (2014)

Kaikki kuvat: IMDB:sta

Lena Dunhamin Tiny Furnituren jälkeen kun katsoo minkä tahansa feministiseksi ilosanomaksi luokitellun romanttisen komedian saa pettyä karvaasti. Suuret odotukset eivät täyttyneet Gillian Robespierren vuonna 2014 ohjaaman Obvious Childinkaan kohdalla. 

Elokuvan pääosassa on Donna (Jenny Slate), kituvassa kirjakaupassa myymäläapulaisena työskentelevä parikymppinen (as if!) nainen. Iltaisin Donna heittää läppää omasta elämästään stand up -klubin lavalla, ja naisen paljastavista jutuista suivaantunut poikaystävä päättääkin heivata Donnan kankaalle. Siitäkös naisen via dolorosa alkaakin, ja samaan syssyyn lähtee vielä duunipaikkakin alta. Perussettiin kuuluu tietenkin drink and dial -sessiot, ja Dontsukka tempookin suruunsa kokonaisen viinipullon ja soitteleen puhelimestaan kaikki miespuoliset läpi sopertaen luuriin kännisiä kähinöitään. Tässä elokuvassa ei siis karteta elokuvien peruskliseitä, olkoonkin mukamas independent-elokuva. 

Jenny Slate on tehnyt uraa komediennenä muun muassa Saturday Night Livessa ja nyt siis siirtynyt elokuvamaailmaan esikuviensa kuten Tina Feyn viitoittamalla tiellä. Ongelma on, että Jenny Slate on ainakin tässä elokuvassa ihan sietämättömän ärsyttävä!! Neuroottisesti huonoja juttuja juutalaisuudestaan suoltava, välillä lapsellisen lähesriippuvainen kähisijä ei vain ole sellainen elokuvahahmo, jota jaksaisin kokonaisen elokuvallisen katsoa, sorry vaan. En tunne Jenny Slaten muita hankkeita mutta en ole toisaalta kovin kiinnostunut ottamaan niistä selvää.

Elokuvan teemoja ovat sinkkuus, työttömyys, yllätysraskaus, epätodennäköinen ihastus jne. Näistä aineksista on uskottu sukeutuvan ravisuttavan feministinen independent-komedia, mutta lopputulos on ennalta-arvattava, muka-älykäs läjä latteuksia. Loppuratkaisu voi toki ärsyttää monien eri uskontokuntien edustajia radikaaliudellaan, mutta itseni kaltaista modernia naista se lähinnä haukotuttaa.

Kouluarvosana: 5

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala

En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär

Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima

Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini

Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla

 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja

Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

Michel Gondry: The Green Hornet 3D (2011)

Halusin kovasti uskoa, että Michel Gondryn (Tahraton mieli, The Science of Sleep) nerokkuus ja Seth Rogenin (Paksuna, Funny People, Pineapple Express) hauskuus on mennyt ohi surkeita arvosanoja The Green Hornetille antaneilta arvostelijoilta, mutta pettymyksekseni olin väärässä. The Green Hornet on huono elokuva. En ymmärrä miten Koira Helvetistä -suosikit Gondry ja Rogen ovat onnistuneet lyömään viisaat päänsä yhteen näin heikolla menestyksellä.

The Green Hornet on niinkin omaperäinen idea kuin yritys tehdä sarjakuvaan perustuva elokuva. Kuka tietää kuinka kauan näitä oikein riittää? En ole koskaan edes erityisemmin tykännyt koko genrestä. Sitä paitsi Green Hornetista on jo 60-luvulla tehty versio, jossa Bruce Lee näytteli ja suoritti kaikki tappelukohtaukset oikeasti. 2000-luvun Katona heiluvan aasialaisen pop-tähden Jay Choun suurimmaksi ansioksi jää onnistuneen espresson tekaisu.

Seth Rogen on elokuvassa siis Britt Reid, joka perii isänsä lehti-imperiumin. Sattuman kautta hän rupeaa naamiosankariksi yhdessä isänsä autonkuljettajan, luonnottoman hyvän tappelijan, auton tuunajaan ja kahvinkeittäjän, Katon kanssa. Cameron Diaz on parivaljakon välejä hämmentävä Lenore Case ja Inglorious Basterds -elokuvasta tuttu Chrostoph Waltz pahis Chudnofsky.

Nimet antoivat odottaa paljonkin, mutta ei tästä paljon jälkipolville jäänyt kerrottavaa.

Kouluarvosana: 5

Eve Hietamies: Yösyöttö (2010)

On luonnonlaki, että joka vuosi ilmestyy vähintään yksi tämmöinen vauva-arkea kuvaava viihdekirja, jonka turvin neljän seinän sisälle jumittuneet kotiäidit pysyvät joten kuten järjissään. Viime vuonna genren manttelinperijä oli Eve Hietamiehen Yösyöttö. Toisin kuin näissä tämän tyypin kirjoissa yleensä Hietamiehen baby blues -ahdistuspläjäyksessä univajeen, katkenneiden hermojen ja epätietoisuuden kanssa kamppaileekin äidin sijasta isä.

Kirjan päähenkilö on toimittaja ja kokopäivä-äijä, Antti Pasanen, jonka juuri parin yhteisen lapsen synnyttänyt vaimo karkaa synnytyssairaalasta omille teilleen. Pasanen jää käärö kainalossaan ihmettelemään, miten asian kanssa toimitaan. Piia-vaimoon näyttää iskeneen synnytyksenjälkeinen masennus, ja rouva päätyy valkotakkisten huomaan. Pasasen Antin on sopeuduttava ajatukseen, että seuraavan vuoden tämän tärkein tehtävä on pyyhkiä puklua, pestä pyllyä ja opiskella oikeaoppista lapsenhoitoa.

Antti Pasasen sukupuoli-identitetti on Hietamiehen käsittelyssä eksynyt todella harmaalle alueelle. Kirjan alussa Pasanen väittää olevansa melkein yhtä äijä kuin Jone Nikula, mikä nyt on muutenkin todella kiusaannuttava vertaus, mutta etenkin tässä tapauksessa ajatus tuntuu täysin mahdottomalta. Pehmompaa ja hellempää miestä kuin Pasanen saa hakea. Enkä tarkoita tällä nyt kirjan draamallista kaarta, jossa Pasanen löytää lopussa itsestään kotiäidin identiteetin, vaan sitä, että päähenkilönä heiluu hahmo, joka koostuu irrallisilta tuntuvista ja eripuolilta kuulluista anekdooteista. Pakko sanoa, että Hietamiehen tulkinta miehestä on kauhea(n epäonnistunut).

Yösyöttö on häpeilemättömän viihteellinen ja välipalana napsittava ajanvietekirja. Parhaimmalta se varmasti maistuu äitiys"lomalaisen" väsyneissä käsissä suklaalevyn seurana. Henkilökohtaisesti näin jo pahimmat yövalvomiset kokeneena ja selväjärkistyneenä (?) Yösyöttö ei iskenyt enää kultasuoneen. Silti näitä puklu-kirjoja lukee vuosi toisensa jälkeen.

Kouluarvosana: 5 1/2

Robert Rodriguez: Machete (2010)

Jälkiviisaana on helppo sanoa, että elokuva ei voi olla muuta kuin pettymys sellaisen ennakkohypetyksen jälkeen minkä Machete sai osakseen. Olen silti pettynyt. Machete ei vastannut odotuksiani.

Tykkäsin hulluna Planet Terrorista, kuten aikaisemmistakin Rodriguezeista. Hullunhauskasta feikkitreileristä piti vieläpä tulla vielä kreisimpi revittely kuin Planet Terrorista. Vaan ei tullut.


Onhan Machetellakin hetkensä. Robert De Niro on mainio konnamaisena kuvernöörinä. Ja Danny Trejo tietysti Machete-veitsineen. Siinä vasta karismaattinen mies. Steven Seagal ja Don Johnsonkin on palkattu statisteiksi. Propsit hauskoista nimistä. Jessica Alba ja Michelle Rodriguez esittävät lattarikaunottaria, Lindsay Lohan valkolaista. Kohtaus, jossa Machete pornoilee Lohanin esittämän tyypin ja tämän äidin kanssa on hauska - ja tietysti Lohan nunnana.

Hauskoja kohtauksiahan Machetessa toki on ja veri lentää, mutta - kehtaako tätä edes sanoa - enemmänkin olisi voinut. Jotenkin Machete ei vain tuntunut niiin hullulta, mitä odotti. Olisiko elävät kuolleet tai vampyyrit sitten auttaneet, tiedä häntä. Loppukin on ihan liian vaisu verrattuna vaikka Planet Terroriin.

Yhteiskuntakritiikkiäkin leffassa oli ja sehän on aina plussaa. Poliitikot ovat läpeensä mätiä ja jenkit rasisteja - jopa lattarit. Amerikkalaiseen unelmaan jo kiinni päässeet meksikaanit näyttäisivät olevan etujoukoissa pystyttämässä muuria rajalle.

En tiedä, ehkä minulla oli huono päivä, mutta ei uponnut.

Kouluarvosana: 5 1/2
(plussaa Tony Halmeen lainaamisesta: "Jumala armahtaa, minä en":)

Derrick Borte: Jonesin perhe (The Joneses) (2009)

Katsoimme komediaa taas vaihteeksi. Tai komediaa ja komediaa. Yleensä komedian määritelmänä pidetään kai sellaista elokuvaa, joka naurattaa katsojaa. Jonesin perhe onnistui siinä kerran.

Okei, satiiriksikin elokuvaa voisi kai kutsua. Kantaaottavuushan nyt on aina paikallaan, mutta ei kai itse elokuvan tarvi silti jättää kylmäksi. En muista koska viimeksi olisin katsonut näin hajutonta ja mautonta leffaa. Koko katselukokemuksen aikana ei värähtänyt sisälläni mikään. Ei edes Demi Mooren ansiosta.

Ja aihe, jota elokuva kritisoi. Keeping up with the Joneses -mentaliteetti. Nojaa, kyllä kai sitä itsekin voisi vähemmänkin kuluttaa, mutta kovin vieraaltahan tuollainen jenkki-meininki aidatulla asuinalueella tuntuu. Enkä tiedä oliko leffa edes kovin kriittinen materian suhteen, vai oliko tämäkin lopulta vain amerikkalaisen unelman myymistä katsojille.

Elokuvan juoni on liian yksinkertainen selostettavaksi. Tärkein käänne paljastetaan jo alkumetreillä ja loppu onkin sillä silitelty. Elokuvasta olisi ehkä saanut edes hitusen herkullisemman paljastamatta asetelmaa heti alkuunsa. Sänkysekoilutkin olisi asettunut aivan uuteen valoon, jos katsoja ei olisi tiennyt mistä on kyse. Nyt leffan katsoi loppuun vain odottaen epäuskoisena voiko tapahtumat todella kulkea näin ennalta arvattavaa Hollywood-huttu-polkua pitkin.

En tiedä. Ehkä keskiverto-amerikkalaiset kaipaavat näinkin alleviivattuja kannanottoja näinkin itsestäänselvästä aiheesta. Ja mikä se sitten oikeastaan olikaan? Mammonan haaliminen tosirikkaitten tahdissa on todella vaikeaa? Tai jotain.

Kouluarvosana 5 1/2

Jukka-Pekka Palviainen: Mitä ikinä keksitkin pelätä (2010)

Jostain kumman syystä olen alkanut harrastaa ihan jees -kirjojen lukemista ja vieläpä aina samoilta kirjailijoita. Taannoin luin Jukka-Pekka Palviaisen Harkinta-ajan, joka sopi kesäisen sadepäivän ratoksi kuin nyrkki silmään, ja nyt marraskuisena pakkaspäivänä tuli kahlattua tumma ja kylmähkö Mitä ikinä keksitkin pelätä. Kirjan kansi ei lupaa hyvää eikä teoksen vaivaannuttavan kökkö, Ultra Bralta pöllitty otsikkokaan avaudu kuin vasta ihan tarinan lopussa. Huoh, mitä itsensä ruoskintaa tämä kaamos saakaan aikaan! Tarttua nyt tällaiseen moneksi sadaksi sivuksi.

Kirjan päähenkilö on lapatossu-Mikko, joka vielä lähes nelikymppisenä edelleen haaveilee kouluaikojen ihastuksestaan Katariinasta, luokan kauneimmasta tytöstä. (Tällaisia juonia ei muuten ole kuin kolmetoista tusinassa!) Tapahtumat sijoittuvat Raumalle, mikä itselleni on kuin onkin melko eksoottista. Kirja alkaa siitä, kun Katariina joutuu kolkossa parkkihallissa vaaralliseen ja uhkaavaan tilanteeseen, jossa roistot uhkaavat tätä hengenlähdöllä, mikäli Katariina ei pian kiikuta satojen tuhansien velkakassiaan ryöväreille. Myymälävartijana toimiva Mikko sattuu paikalle ja tarjoaa rakkauden kohteelleen suojaa omassa asunnossaan.

Mikko palvoo Katariinaa ja maata tämän jalkojen alla. Katariinaa puolestaan ei voisi kömpelö Mikko vähempää kiinnostaa. Naista ihmetyttää ainoastaan se, miten kummassa Mikko on aikoinaan voinut solmia parisuhteen runoilija-Suvin kanssa, joka hänkin tosin on lähtenyt kälppimään Pariisiin bi-suhteita metsästämään. Katariinan luihu ex-mies Sami ja tämän häthätää täysi-ikäinen tyttöystävänsä Sonja saavat myös kirjassa omat roolinsa. Jokainen näistä epätodellisen suhdevyyhdin osallisista saa omat puheenvuoronsa Palviaiselle ominaisessa näkökulmatekniikassa. Kaikki tyypit eivät mielestäni ole edes tarkoituksenmukaisia kokonaisuuden kannalta, mutta näinhän näitä sivuja saadaan.

Palviaisen Harkinta-aika oli omasta mielestänäi sympaattisempi tapaus kuin tämä trillerimäisyyteen pyrkivä MIKP (pakko käyttää lyhennystä). En samastunut henkilöistä yhteenkään, Mikko varsinkin oli aivan nobody persoona, vaikka häntä kirjan kannattelevana voimana esiteltiinkin. Katariina oli halju, jotenkin sukupuoleton ja tympeän ylpeä bitch.

Ei ei, tätä kirjaa en suosittele kenellekään. Oli aikamoista masokismia rämpiä tarina loppuun asti. Lopetus sentään pelasti hiukan. Sain selityksen siihen, miksi kaikki oli ollut niin paskaa koko kirjan ajan.


Kouluarvosana: 5

Dennis Dugan: Grown Ups - Oikeesti aikuiset (2010)

Sitten kun Suomen teattereihin saadaan 'tuoretta' komediaa, tuodaan sinne tällaista roskaa. Grown Ups - Oikeesti aikuiset on oikeesti yhtä huono mitä nimi antaa olettaa. Nimekkäitä näyttelijöitä pullisteleva komedia muistuttaa uutuuksista liikaa Hot Tub Time Machine - Kasarikankkusta ja liian vähän Get Him to the Greekiä.

Kun niminäyttelijät esittävät komediaa, joka ei naurata, se pistää myötähäpeän sijaan vihaksi. Adam Sandler, Chris Rock, Kellarin kunkku Kevin James, Salma Hayek, Steve Buscemi lupailevat ainakin meikäläisellä parempaa kuin tämä, vaikka aavistus tulevasta olikin toki tiedossa. Ihmetyttää mihin Chris Rockia esimerkiksi elokuvassa tarvittiin. Pari semihauskaa varvasvitsiä ja that's it. Steve Buscemin rooli on yhtä pieni, mutta naurattaa toki, loistava näyttelijä ja hauskan näköinen naama kun on.

Elokuvan idea on koulun korisjengin jälleennäkeminen legendaarisen valmentajan hautajaisten yhteydessä. Lenny Feder Hollywoodista (Sandler) on vuokrannut hautajaisten jälkeen poppoon käytettäväksi mökin lapsuuden sielunmaisemasta Kanadan järvimaisemasta. Kaverukset näkevät ensimmäisen kerran aikoihin ja tuovat mukanaan perheensä muiden ihmeteltäviksi.

Elokuvan hauskuus perustuukin sitten perheenjäsenten kummallisuuksiin - kellä on pierevä äiti ja kuka on naurettavan vanhan vaimon kanssa. Leffan dialogi koostuu lähes pelkästään one-linereista. En tiedä, minusta stand up on asia erikseen ja elokuva jotain ihan muuta. Grown upsin hauskuus piilee myös sukupolvien välisissä eroissa. Kun oikeesti aikuiset olivat lapsia, he leikkivät mitä mielikuvituksellisimpia leikkejä ulkona, mutta heidän jälkikasvunsa pelaavat vain päivät pitkätysten Nintendoa, eivätkä osaa heittää edes kiveä järveen.

Koko perheen elokuvana ymmärtäisin tämän jotenkin. Köysiradoilta tippumiset varmaankin naurattavat perheen pienempiä, mutta heille suunnattuna elokuvassa on kyllä liikaa tissejä ja perseitä. En tiedä, ehkä Oikeesti aikuisissa on haettu jokaiselle jotain.

Helppoa katseltavaa. Jos ei mikään muu uppoa.

Kouluarvosana: 5+

Adam McKay: Velipuolet - Step Brothers (2008)

Harvemmin on keskiverto ja tasapaksu komedia onnistunut jakamaan tämän kotikatsomon mielipiteitä niin kuin Adam McKayn Velipuolet. Will Ferrell esittää nelikymppistä peräkammarin poikaa, jonka sinkkuäiti rakastuu vielä kypsemmällä iällä hurmaavaan mieheen, jonka omissa nurkissa pyörii... yllätys yllätys, myös keski-ikäinen naimaton poikamies-poika (John C. Reilly). Vanhusten muodostaessa uusioperheen Ferrellin ja Reillyn hahmot joutuvat reviiritaisteluun muuttaessaan saman katon alle asumaan. "Velipuolten" yhteiselo ei lähde alkuun ruusuisesti mutta jaetut vastoinkäymiset auttavat löytämään yhteisen sävelen.

Absurdi juoni-idea ei kanna elokuvaa kovin pitkälle, vaikka se tavallaan onkin suht "omaperäinen" tämän tyypin genressä. Allekirjoittaneen odotukset leffalle olivat: tyypilliseen tapaan katsojaa aliarvioiva mutta harmiton nollaukseen sopiva sontapläjäys. Kansikuvan perusteella olin valmistautunut 6 arvosanaan yltävään tekeleeseen. Ja vaikka tällä kotisohvalla on taide-elokuvat lentäneet romukoppaan (kutakuinkin heti tämän blogin avaamisen jälkeen) muiden sivistyshankkeiden kanssa, ja aivot huutavat komediaa, oli Velipuolet silti alhaisiakin odotuksia p*skempi.

Toinen kotikriitikkomme taas katsoi Velipuolet ihan mielihyvällä tietäen, että kun ei odota mitään, ei voi vaatia mitään. "Oli tää silti parempi kuin Hot Tub Time Machine". Mikä pitänee paikkansa.

Kouluarvosana: 5 1/2

Ricky Gervais: Valehtelemisen sietämätön keveys (The Invention of Lying) (2009)

Pienen luovan tauon jälkeen ovat bloggaajat back in business. Aiheet eivät parin viikon aikana ole jalostuneet yhtään sen ylevimmiksi, sillä nauruterapialla jatketaan edelleen. Tänään estradi luovutettiin tällä sohvalla täysin tuntemattomalle suurudelle, brittikoomikko Ricky Gervaisille. Hänen ohjaamansa, kirjoittamansa ja tähdittämänsä Valehtelemisen sietämätön keveys kertoo maailmasta, jossa kaikki puhuu totta, kunnes eräänä kauniina päivänä Marc Bellison (Gervais) -niminen kaveri keksii valehtelemisen jalon taidon.

Bellisonin hallussa valehteleminen on nimenomaan jaloa hänen käyttäessä sitä lähes pelkästään hyviin tarkoituksiin. Maailma, jossa hän elää on vain jostain itselleni avautumattomasta syystä paitsi valheeton myös äärettömän pinnallinen. Bellison ei saa tavoittelemaansa Annaa (Jennifer Garner) taivuteltua puolelleen, koska hän on liian lihava, lyhyt ja perunanenäinen. Tätä pyhää kolminaisuutta toistellaankin läpi leffan. Bellison kuitenkin kestää loukkaukset kuin Gautama Buddha eikä hänellä ole pahaa sanottavaa kenestäkään edes ennen kuin oppii olemaan puhumatta mitä sylki suuhun tuo. Tulee mieleen, että Gervaisilla on melko paha kompleksi ulkonäöstään. Ulkoinen ja sisäinen kauneus laitetaan lopussa puntariin, ah niin omaperäisesti, alttarilla.

Elokuva oli jo ennen lällyä loppua sellaista siirappia, että pahastihan tässä joutui pettymään. Okei, odotuksetkaan eivät olleet korkeat, mutta halvalta tuntuneesta alkuasetelmasta oli saatu kokoon silti odottamattoman lattea elokuva, joka ei rehellisesti sanottuna naurattanut pätkääkään. Kaksi nokkelaa vitsiä Jeesuksesta ja Pepsistä eivät riitä elokuvan ansioksi. Cemetery Junctionia on mainostettu miljoona kertaa hauskemmaksi kuin The Invention of Lying, joten katsotaan vielä se ennenkuin annetaan Gervaisille lopullinen tuomio.

Kouluarvosana: 5 1/2

Jouko Kokkonen: Kontula - Elämää lähiössä (2002)

Entusiastina tuli luettua taas lähiökirjallisuutta, tällä kertaa Kontulasta. Vaikken itse olekaan koskaan asunut siellä, niin Kontula on kuitenkin the main mesta niin itselleni kuin varmasti muillekin lähiöfanaatikoille. Kontulaa on pidetty symbolina kaikelle negatiiviselle, mitä lähiöasumiseen on tavattu liittää, vaikka paikan omat asukkaat jatkuvasti sotivatkin käsitystä vastaan. Asukkaat (luonnollista kyllä) jaksavat todistella asuinpaikkansa mahtavuutta kohta lähes viidettäkymmenettä vuotta.

Jouko Kokkonen, Keinutien oma poika, on lähtenyt sotajalalle median antamaa yksipuolisesti negatiivista kuvaa vastaan. Kokkonen haluaa buustata kontulalaisten jo ennestäänkin vahvaa identiteettiä, julistaen monen monta kertaa, ettei median välittämä rankka kuva Kontulasta ole todellinen. Että Kontulan maine on täysin perusteeton. Kröhöm.

Kirja on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa Kokkonen esittelee Kontulan ja Mellunkylän historiaa 1900-luvun alusta aina nykypäivään (siis 2002) asti. Ensin paikalla touhuttiin venäläisten linnoituksia ja tykkiteitä 1915 alkaen. Vähän myöhemmin alueelle alkoi nousta omakotitaloasutusta, sekä aluetta hallitsevat Bergströmin ja Jusleniuksen isot tilat. Tämä ajanjakso käydään kepeästi läpi Kokkosen halutessa keskittyä ennemminkin 1960-luvulla alkaneeseen betonirakentamiseen. Kirja tempaisee mukaansa ja kertoo elävästi rakennusvaiheista, muuttoaallosta, palveluiden puutteesta ja lopulta saapumisesta alueelle, asukkaiden omista kokemuksista alun hapuilusta lama-ajan kurimukseen. Askarruttavalta tuntuu Kokkosen kiihkeä Kontulan puolustus samalla kun asukkaiden omista haastatteluista on luettavissa melko ankeita kokemuksia.

Kirjan puoleen väliin mennessä historia on kutakuinkin saatu pakettiin, ja Kokkonen antaa vuoron asukkaiden tarinoille, kpl per asukas. Yhteensä 21 kappaletta. Viimeistään näitä tarinoita lukiessa käy räikeästi silmille kirjan ristiriitainen message. Kokkosen "Kontula on väärinymmärretty, hyvä asuinpaikka" -jankutus menettää uskottavuutensa, kun asukkaista mm. talkkari ja eräs elämää nähnyt nainen kertovat muistojaan narkkareista, jotka hyppivät alas 8-kerroksesta ja nuorisovandaaleista, jotka terrorisoivat rappukäytäviä ja pyöräkellareita. Sekakäyttäjien kansoittama ostari näyttäytyy lähes jokaiselle 21 asukkaasta Helvetin esikartanona, jonne menemistä kannattaa välttää viimeiseen asti. Asukkaiden tarinat antavat ymmärtää, että metsään rakennettu lähiö ei ole enää edes lähellä luontoa, vaan se on motareiden rajaama ongelma-alue, jonka leviämistä ja tiivistymistä estellään hampaat irvessä.

Pidin kirjasta ehdottomasti, aivan kuten lähes kaikesta muustakin lähiö-skeneen liittyvästä, mutta raakilehan se todellisuudessa oli. Kirjaan olisi ehdottomasti pitänyt liittää kartta jos toinenkin, ja Kokkosen ja kustannustiimin kömmähdykset kielenhuoltoon liittyen olivat anteeksiantamattomia. Joka toisessa lauseessa oli kielivirhe tai ainakin lyöntivirhe, ainakin kerran lause loppui kesken sivun alalaidassa, muttei jatkunutkaan seuraavalla sivulla. Jossakin kohtaa sivun ylälaidasta puuttui tekstiä niin, ettei ajatuksesta meinannut saada kiinni. Oliko kukaan oikolukenut pläjäystä??? Ei todellakaan. Näin vaatimattomilla avuilla luulisi kenen tahansa saavan opuksensa painoon. Ärsyttävää, amatöörit!!!!!!

Ja niin kuten eräs kirjassa kirjoittanut asukas sanoo, vasta Länsi-Helsingissä asuttu verrokkiaika auttoi avaamaan silmät K:n todelliselle luonteelle.


Kouluarvosana: aiheesta 10, tekstistä 5

Pauliina Susi: Lukot

No niin, nyt on sitten kahlattu läpi Pauliina Suden tämänhetkinen tuotanto. Aloitin Pyramidista, sen jälkeen palasin esikoiseen eli Ruuhkavuoteen, ja nyt sain loppuun keskimmäisen eli Lukot (2008).

Lukot käsittelee ihmissuhdekiemuroita "trillerimäisesti" ja nivoen yhteen niin monta teemaa, ettei sössöstä saa mitään irti. Pakko sanoa, että Lukot oli täyttä scheissea.

Kirjassa seurataan äidinkielenopettaja Tanja Virrantaipaleen aviokriisiä, joka johtaa Tanjan syrjähyppyyn paikallisen kirjailijasuuruuden, Jussi Hirvosen, kanssa. Tanjan traumat liittyvät tahattomaan lapsettomuuteen ja oman äidin dementoitumiseen ja välien tunnekylmyyteen. Jussi puolestaan kaipailee avioerossaan ex-vaimolleen menettämäänsä Magda-tytärtään, jonka jaetun huoltajuuden Jussi voisi saada, jos vain nöyrtyisi vakavaraiseen päiväduuniin. Itsekkyydessään ja omanarvontunnossaan Jussi ei ole siihen kuitenkaan valmis.

Tanjan äidinkielentunnilla fleguilee 16-vuotias Ulla Siekkinen niin apaattisena kuin vain angstinen teinityttö mahtaa. Ullan sydän hypähtää kohdatessaan Jeren, lukion vanhan oppilaan, jonka käytöksessä on kiihottavaa uhkaavuutta. Ja eikun suhteeseen! Pian Ulla kuitenkin tajuaa pistäneensä lusikkansa melkoiseen soppaan, kun Jerestä alkaa paljastua pelottavia puolia. Sekä Ulla ja Jere ovat vanhempiensa hylkäämiä syrjäytyneitä nuoria.

Kirjan alkuosa on laahaavaa liirumlaarumia, joka ei tunnu etenevän ei sitten millään. Puolessa välissä henkilöt on saatu esiteltyä, ja pääpiruksi osoittautuu pahis-Jere. Flipannut Jere pyöräyttää käyntiin painajaisen, joka nivoo kaikki henkilöt yhteen (kuten trendikkäästi kuuluukin). Tarina saa lisäpotkua mutta ei tarpeeksi. Loppu on ennalta-arvattava, "taitavasti" osan vihjailujen varaan jättävä.

Susi on halunnut sanoa sanottavansa mm. seuraavista aiheista: piilojuoppous, hyljätyksi tulemisen pelko, elämän sisällön puute (Tanja), narsismi, mustasukkaisuus, syyllisyys, epäonnistumisen pelko (Jussi), heitteille jättö, yksinäisyys, epävarmuus (Ulla), rankka lapsuus, kasvaminen liian nopeasti aikuiseksi (Jere). Paljon asiaa köykäisessä tarinassa. Henkilöhahmot olivat melko yksiulotteisia ja juoni epäuskottava. Mikä näin hataraa rakennelmaa olisi pystynyt pelastamaan?

Aina ei onnista. Lukoissa Susi selkeästi vasta harjoittelee omaa tyyliään, joka on jo paljon paremmin hallussa Pyramidissa. On sinänsä jännittävää nähdä kehitystä näiden kirjojen välillä. Onnea ja menestystä jatkossa, Pauliina Susi!


Kouluarvosana: 5