perjantai 29. lokakuuta 2010
Kevin Smith: Cop Out - Pari kyttää (2010)
Ah, mikä tunkkainen tuulahdus 80-luvulta. Tällaisten leffojen parissa sitä kasvettiin silloin kun videot vuokrattiin VHS:inä Pasin Videosta ja sen sellaisista.
Kevin Smithin (Clerks, Zack and Miri Make a Porno) Cop Out - Pari kyttää kumartaa syvään vanhan koulun kyttäkaksikoille, jotka letkauttelevat nokkeluuksia tiukkojen ajojahtien ja pyssyn paukuttelun lomassa. Itsekin kyseisissä rooleissa viihtynyt Bruce Willis esittää sitä vanhempaa konstaapelia, jolla on huolia ja murheita aikuisesta tyttärestä ja rahasta. Tracy Morgan puolestaan on parista kytästä se hauskempi ja nuorempi puolisko, joka vitsailun lisäksi silloin tällöin mokailee taistelun tuoksinnassa.
Cop Out nostaa hattua vanhoille rikoselokuville jo alkuminuuteilla. Paul Hodges (Morgan) esittää erilaisia kuulustelutekniikoita, joiden alkuperäiset esittäjät Jimmy Monroe (Willis) latelee kuin apteekin tiskiltä. Kumma kyllä Yippie-ki-yay -miehestä ei kaveri ole kuullutkaan.
Alleviivaavat alluusiot jatkuvatkin sitten läpi leffan. Oikeastaan jok'ikinen kohtaus on kuin parodiaa vanhoista toimintarymistelyistä. Takaa-ajoja tehdään fillarin selässä kännykkämainokseen pukeutuneena ja autolla pakittaen. Pahiksilla on hyvät jo tähtäimessä, mutta miettivät liian kauan ja kuinkas ollakaan ajavat kolarin ja hyvät selviävät kuin selviävätkin. Musiikkina soi ehta kasarisoundi.
Parin kytän toilailut on tottakai päivitetty 2000-luvulle. Hodges on kuin kävelevä Wikipedia ja miehen mokat on kaiken kansan nähtävissä You Tubessa. Kun Travolta oli Pulp Fictionissa paskalla aina kun tapahtui, on Hodges h-hetkellä joka kerta luuri kädessä eikä huomaa mitä selän takana tapahtuu.
Leffan juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan, että pari kyttää, yllätys yllätys, hyllytetään heidän hoidettua jälleen yhden keikan tyylilleen uskollisina, eli päin mäntyä. Monroelle palkan jäädytys kuukaudeksi tulee pahaan saumaan tyttären tulevien häiden maksaessa hulppeat $48 000. Kaverilla on kuitenkin plan b, joka perustuu kaikkien aikojen ensimmäisen baseball-kortin myymiseen. Tästä pitäisi saada sellaiset $80 0000, mutta kuinkas ollakaan korttiliike, ja siinä sivussa Monroen kortti ryövätään juuri kun mies on tekemässä kauppoja. Monroe lähtee etsimään korttiaan uskollisen partnerinsa kanssa ja sotkeutuu kaupungin suurimman rikollisliigan hämäräbisneksiin. Tästäkös seuraa mielenkiintoisia juonenkäänteitä, jännitystä ja actionia vallan mainiosti torstai-iltaa piristämään.
Kouluarvosana: 7 1/2
maanantai 25. lokakuuta 2010
Markku Rönkkö: Lounge (2010)
Markku "Elämä on" Rönkön uusin romsku on nimeltään Lounge. Hypin lähes tasajalkaa bongatessani sen kirjaston uutuushyllyltä viime viikolla. Hallelujaaa, vihdoinkin uudet hitit rönkköä, iloitsin.
Koirat helvetistä polvistuvat syvään kumarrukseen Rönkön aikaisempien teosten, Talonmiehen ja Roskakuskin, edessä. Noin kolme vuotta sitten koirankopissa luettiin talkkari-Auliksen edesottamuksia hurmoksen tilassa ja Rönköstä henkilönä tuli köökissämme lähes jokapäiväinen puheenaihe. Ongelmatilanteissa mietimme: "Mitä Rönkkö-the-Guru tekisi tässä tilanteessa?"
Juoksupoika oli Rönkön mies-trilogian viimeinen osa ja melkoista kuraa. Allekirjoittanut muistaa vannoneensa, että mikäli Rönkkö ei neljännellä kirjallaan palauta kurssiaan kohti menestystä, tämä tulee varmasti menettämään yhden vannoutuneimmista ihailijoistaan. Ja mitä Lounge sitten teki?
Kirjan aloitus tempaisi allekirjoittaneen heti matkaan (toisin kuin monet muut kirjat viime aikoina) ja hykertelin koko matkan kirjastolta kotiin. Loungen lukemisessa oli oikein tekemisen meininki.
Teksti oli rönkkömäisen harkittua mutta helppoa. Kaikki osaset olivat tarjottimella. Mestariteos käsillä... Mutta Loungen päähenkilö Joona Jalonen aka Jonathan Noble teki kirjasta mitäänsanomattoman. Rönkön itsensä tapaan copywriterina ja art dircetorina toimiva Jonathan on saavuttanut kaikki mahdolliset mainosmaailmassa jaettavat pystit ja pokaalit, bileitä ja naisia riittää. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista vaikka istuisi vain persiillään.
Mutta kun se teini-iän rakkaus pääsi menemään...... Jonathan ei ole kyennyt onnellisuuteen, jäätyään märehtimään menetetyn mahdollisuuden perään. Minkälaista elämä olisi jos Hannele olisi kulkenut koko ajan rinnalla? Menestys ja mammona ei merkitsisi mitään... Tämähän menee vähän Mr. Nobodyn tapaan jossitteluksi.
Ulkoisesti menestyneeseen Jonathaniin on vaikea samastua. Teflonpintainen päähenkilö ei nouse samoihin sfääreihin kuin Talonmiehen Aulis, kotimaisen nykykirjallisuuden kiistämättä sympaattisin hahmo. Rönkön puolustukseksi sanottakoon, että hän on tehnyt Jonathanista tarpeeksi ristiriitaisen hahmon herättääkseen pientä pohdintaa. Kysymykseen, onko Jonathan hyvis vai pahis, ei vastata. Porho, jonka moraali on kohdillaan on itse asiassa aika haasteellinen kuvattava, heh heh.
Loungesta on vaikea sanoa mitään pitävää. Sysipaska se ei missään nimessä ollut, mutta jokin tunneside päähenkilöön voisi jeesata hieman. Vaikka Lounge jäi yhtä pinnalliseksi kuin lentokentän henkilöstö, annan Rönkölle vielä lisämahdollisuuden.
Kouluarvosan: 8-
Koirat helvetistä polvistuvat syvään kumarrukseen Rönkön aikaisempien teosten, Talonmiehen ja Roskakuskin, edessä. Noin kolme vuotta sitten koirankopissa luettiin talkkari-Auliksen edesottamuksia hurmoksen tilassa ja Rönköstä henkilönä tuli köökissämme lähes jokapäiväinen puheenaihe. Ongelmatilanteissa mietimme: "Mitä Rönkkö-the-Guru tekisi tässä tilanteessa?"
Juoksupoika oli Rönkön mies-trilogian viimeinen osa ja melkoista kuraa. Allekirjoittanut muistaa vannoneensa, että mikäli Rönkkö ei neljännellä kirjallaan palauta kurssiaan kohti menestystä, tämä tulee varmasti menettämään yhden vannoutuneimmista ihailijoistaan. Ja mitä Lounge sitten teki?
Kirjan aloitus tempaisi allekirjoittaneen heti matkaan (toisin kuin monet muut kirjat viime aikoina) ja hykertelin koko matkan kirjastolta kotiin. Loungen lukemisessa oli oikein tekemisen meininki.
Teksti oli rönkkömäisen harkittua mutta helppoa. Kaikki osaset olivat tarjottimella. Mestariteos käsillä... Mutta Loungen päähenkilö Joona Jalonen aka Jonathan Noble teki kirjasta mitäänsanomattoman. Rönkön itsensä tapaan copywriterina ja art dircetorina toimiva Jonathan on saavuttanut kaikki mahdolliset mainosmaailmassa jaettavat pystit ja pokaalit, bileitä ja naisia riittää. Rahaa tulee ovista ja ikkunoista vaikka istuisi vain persiillään.
Mutta kun se teini-iän rakkaus pääsi menemään...... Jonathan ei ole kyennyt onnellisuuteen, jäätyään märehtimään menetetyn mahdollisuuden perään. Minkälaista elämä olisi jos Hannele olisi kulkenut koko ajan rinnalla? Menestys ja mammona ei merkitsisi mitään... Tämähän menee vähän Mr. Nobodyn tapaan jossitteluksi.
Ulkoisesti menestyneeseen Jonathaniin on vaikea samastua. Teflonpintainen päähenkilö ei nouse samoihin sfääreihin kuin Talonmiehen Aulis, kotimaisen nykykirjallisuuden kiistämättä sympaattisin hahmo. Rönkön puolustukseksi sanottakoon, että hän on tehnyt Jonathanista tarpeeksi ristiriitaisen hahmon herättääkseen pientä pohdintaa. Kysymykseen, onko Jonathan hyvis vai pahis, ei vastata. Porho, jonka moraali on kohdillaan on itse asiassa aika haasteellinen kuvattava, heh heh.
Loungesta on vaikea sanoa mitään pitävää. Sysipaska se ei missään nimessä ollut, mutta jokin tunneside päähenkilöön voisi jeesata hieman. Vaikka Lounge jäi yhtä pinnalliseksi kuin lentokentän henkilöstö, annan Rönkölle vielä lisämahdollisuuden.
Kouluarvosan: 8-
torstai 21. lokakuuta 2010
Nicholas Stoller: Get Him to the Greek - Keikkaa pukkaa (2010)
Vuoden ylivoimaisesti parhaasta komediasta ei tässä elokuvakulttuurin kehitysmaassa kuule kuin huhupuheita, joten Koirat kyllästyivät piinavaan odotteluun ja tilasivat leffan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja kyllä kannatti!
Nicholas Strollerin ohjaama ja yhdessä Jason Segelin (joka on muuten hauska kaveri) kanssa käsikirjoittama Get Him to the Greek on melkein kuoliaaksi naurattava komedia. Pääosissa sekoilevat Katy Perryn kihlattu Russell Brand ja Jonah Hill. Hienoja miehiä. Hauskan roolin vetää myös P.Diddy, Daddy, Puffy, mikälie, levy-yhtiön pomona. Katy Perrylläkin oli kai elokuvassa cameorooli, jossa peuhasi Brandin kanssa, mutta sitä ei kelpuutettu itse elokuvaan. Kuvauksissa oli kuitenkin lempi syttynyt ja pari astelee ilmeisesti alttarille eni viikonloppuna.
Russell Brand näyttelee elokuvassa supersuosittua brittirokkaria Aldous Snowta, joka on spin-off Strollerin edellisestä leffasta Forgetting Sarah Marshall (joka on huippuhauska pätkä sekin). Snow repsahtaa sopivasti päihteisiin vietettyään kuivan kauden, jonka tuloksena tyttöystävä läksi ja tuli tehtyä biisi, joka oli NME:n mukaan pahinta mitä Afrikalle on tapahtunut apartheidin jälkeen..
Jonah Hill on levy-yhtiön keltanokka Aaron Green, joka saa tehtäväkseen hakea Snow Lontoosta L.A.hin 72 tunnissa. Tehtävässä onkin haastetta kerrakseen, koska Snow'lla on jäänyt bilevaihde pahasti päälle eikä aikataulut jaksa miestä kiinnostaa. Puhelimessa kuumottaa jatkuvasti pomo Sergio Roma (Sean Combs), joka ohjeistaa junioria "mind fuckingissa", eli kuinka Snow täytyy tuoda paikalle ajallaan ja pienessä sievässä, mutta ei liian vahvassa myötälaitaisessa. Ja vallan mahoton reissuhan siitä syntyy...
Postataan vielä imdb:stä pari pahiten tipauttaneista repliikeistä (jotka ei tietenkään tässä naurata pätkääkään):
Sergio Roma: [in a text]Where the fuck are you? I am gonna kill you. Smiley face.
Pharrell Williams: How do I look?
Sergio Roma: Man, lose the pink. It's not gangster.
Pharrell Williams: That's your problem. Everything is gangster with you.
Sergio Roma: The name of the song is "I'm Gangsta!"
En tiedä, meihin osui ja upposi! Apatowin nimeen krediteissä voi aina luottaa.
Kouluarvosana: 9 1/2
Traileri löytyy täältä
Nicholas Strollerin ohjaama ja yhdessä Jason Segelin (joka on muuten hauska kaveri) kanssa käsikirjoittama Get Him to the Greek on melkein kuoliaaksi naurattava komedia. Pääosissa sekoilevat Katy Perryn kihlattu Russell Brand ja Jonah Hill. Hienoja miehiä. Hauskan roolin vetää myös P.Diddy, Daddy, Puffy, mikälie, levy-yhtiön pomona. Katy Perrylläkin oli kai elokuvassa cameorooli, jossa peuhasi Brandin kanssa, mutta sitä ei kelpuutettu itse elokuvaan. Kuvauksissa oli kuitenkin lempi syttynyt ja pari astelee ilmeisesti alttarille eni viikonloppuna.
Russell Brand näyttelee elokuvassa supersuosittua brittirokkaria Aldous Snowta, joka on spin-off Strollerin edellisestä leffasta Forgetting Sarah Marshall (joka on huippuhauska pätkä sekin). Snow repsahtaa sopivasti päihteisiin vietettyään kuivan kauden, jonka tuloksena tyttöystävä läksi ja tuli tehtyä biisi, joka oli NME:n mukaan pahinta mitä Afrikalle on tapahtunut apartheidin jälkeen..
Jonah Hill on levy-yhtiön keltanokka Aaron Green, joka saa tehtäväkseen hakea Snow Lontoosta L.A.hin 72 tunnissa. Tehtävässä onkin haastetta kerrakseen, koska Snow'lla on jäänyt bilevaihde pahasti päälle eikä aikataulut jaksa miestä kiinnostaa. Puhelimessa kuumottaa jatkuvasti pomo Sergio Roma (Sean Combs), joka ohjeistaa junioria "mind fuckingissa", eli kuinka Snow täytyy tuoda paikalle ajallaan ja pienessä sievässä, mutta ei liian vahvassa myötälaitaisessa. Ja vallan mahoton reissuhan siitä syntyy...
Postataan vielä imdb:stä pari pahiten tipauttaneista repliikeistä (jotka ei tietenkään tässä naurata pätkääkään):
Sergio Roma: [in a text]Where the fuck are you? I am gonna kill you. Smiley face.
Pharrell Williams: How do I look?
Sergio Roma: Man, lose the pink. It's not gangster.
Pharrell Williams: That's your problem. Everything is gangster with you.
Sergio Roma: The name of the song is "I'm Gangsta!"
En tiedä, meihin osui ja upposi! Apatowin nimeen krediteissä voi aina luottaa.
Kouluarvosana: 9 1/2
Traileri löytyy täältä
perjantai 15. lokakuuta 2010
Mika Kaurismäki: Vesku (2010)
Toisin kuin monet muut nerot, ikonin asemaan noussut Vesa-Matti Loiri on alkanut saada tunnustusta työstään jo ihan elinaikanaan. Mahtavaa sinänsä. Loiria pidetään alan kuin alan monitaiturina, ja kukas minä olen sitä kritisoimaan. 1980-luvun lapsena rakastin monen muun lailla Matti Nykästä ja kuvittelin tosissani meneväni tämän kanssa joskus naimisiin. Onneksi näin ei ole tähän mennessä käynyt. Toinen lapsuuteni ihastus oli Vesku. Se kun oli Speden ja Simon välistä jotenkin se varteen otettavin ja "normaalein".
Loiri on kuulemma jo männä vuosina haaveillut tekevänsä itsestään dokumentin, mutta terveysongelmat ovat pidätelleet hankkeeseen ryhtymistä. Mika Kaurismäen dokumentti-innostus osui siis juuri oikeaan saumaan ja kaksikko telkeytyi Veskun Inarin mökille turisemaan elämänviisauksia rullaavalle kameralle. Mittavasta aineistosta Kaurismäki on napsinut iskeviä ja kronologisesti eteneviä lausahduksia ja silpunnut väliin vielä vanhoja nauhoituksia Pojista, Lapualaisoopperasta, Seitsemästä veljeksestä ja Speden kanssa tehdyistä toilailuista. Jokaisesta Veskun "roolista" huokuu kieltämättä, ja helkkari soikoon, nerokkuus.
Muhkea Loiri herättää monenlaisia tunteita. Varsinkin vaimonsa ja poikansa kuolemista kertoessaan Veskulle herahtaa tippa linssiin, ja totuuden nimissä jouduin ehkä itsekin nieleskelemään useasti siinä kohtaa. Naisseikkailujaan Loiri ei piilottele vaan kameran edessä rakkauttaan Veskuun pääsevät hehkuttamaan niin Lenita kuin Hannele Lauri ja Marita Hakala ja Stiina Toljanderkin. Myötähäpeän tunne tulvahtaa viimeistän siinä vaiheessa kun Vesku alkaa raottaa kokemuksiaan muissa ulottuvuuksissa. Meedion luona ja Tuonpuoleisessa on tullut käytyä.
Viikko sitten Esko Salminenkin paljasti/ylpeili lööpeissä olleensa melko "happo raikuli". Niinpä...
Lyhyestä virsi kaunis. En tiedä, millä lailla Kaurismäki olisi voinut hiukkaakaan parantaa Vesku-dokumenttia. Lopputulos oli yksinkertaisesti hyvä ja tunteitaherättävä. Mitä muuta se vaatii? Ehkä ihan leffateatteriin asti meneminen tämän takia ei ollut ihan must-juttu, olisin voinut odottaa tämän televisio-ensi-iltaan astikin.
Arvosana: 9
YouTube on pullollaan Vesku-matskua, mutta valitsin piristykseksi tällaisen kaikkia naisia aina koskettavan aiheen: laihduttamisen.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Steve Pink: Hot Tub Time Machine - Kasarikankkunen (2010)
En tiedä mitä John Cusackin uralle tapahtui, mutta Being John Malkovichin ja High Fidelityn jälkeen en ole nähnyt häntä yhdessäkään hyvässä elokuvassa. Enkä nähnyt nytkään.
Steve Pinkin (kuka v***u?) ohjaama Hot Tub Time Machine on käsittämättömäntä kuraa. Toivoin, että elokuva edustaisi lajityyppiä "vaikuttaa paskalta, mutta yllättävän hauska" (vrt. Kauhea kankkunen).
Hot Tub Time Machine on vain valitettavasti ihan yhtä huono mitä sen asetelma antaa odottaa. Kolme keski-iän kriisiä kolkuttelevaa kaveria yhdellä juniorilla vahvistettuna matkustavat rappeutuneeseen hiihtokeskukseen, jossa viettivät nuoruutensa huippuhetket kultaisella 80-luvulla. Hotellihuoneen poreallas vie yllättäen poppoon haikailemalleen vuosikymmenelle.
Vaikka aihe olisikin huono, ei se oikeuta tekemään tällaista sontaa. Kasarinostalgiasta olisi varmasti saanut enemmänkin irti kuin hassut hiihtoasut. Ja komediasta voisi kai tehdä sellaisen, joka edes välillä naurattaa. Oman olemassaolon vaarantaminen menneisyydessä sekoilemalla on niin nähty. Joku olisi voinut kertoa elokuvan tekijöille, että Michael J. Fox teki jo kaiken tämän ja hauskemmin.
Ilmeisesti Koirien Judd Apatow -putki nosti riman turhan korkealle tällaisille räpellyksille.
Get Him to the Greekiä odotellessa...
Kouluarvosana: 4
perjantai 8. lokakuuta 2010
Jaco Van Dormael: Mr. Nobody (2009)
Oletko koskaan ajatellut mitä olisi tapahtunut, jos jossain elämäsi käännekohdassa olisitkin valinnut toisin? Uskaltanut avata suusi tai valinnut sanasi paremmin nuoruuden ihastuksellesi? Et olisikaan hävittänyt elämäsi rakkauden yhteystietoja? Joutunut onnettomuuteen läheltä piti -tilanteessa?
Jaco Van Dormael on tehnyt elokuvan, jossa vaihtoehtoiset todellisuudet elävät omaa elämäänsä. Ja upean sellaisen.
En tiedä, ei tätä pysty sanoin kuvailemaan. Kannattaa todellakin katsoa!
Kouluarvosana 10- (Älä kysy mistä miinus)
maanantai 4. lokakuuta 2010
Lisa Cholodenko: The Kids Are Alright (2010)
Tuli männä viikolla katseltua Lisa Cholodenkon uusi The Kids are Alright (2010). Elokuva kertoo Nicin (Annette Bening) ja Julesin (Julianne Moore) perheestä, jossa kahden äidin lisäksi vaikuttavat teini-ikäiset lapset Joni (Mia Wasikowska) ja Laser (John Hutcherson). Perhe elää normaalia perhearkea: Nic on neuroottinen kontrollifriikki, Jules veltompi pätkäduunari, ja lapset perusnörtti ja urheilusankari.
Elämä soljuu lämpimän perheenjäsenten välisen näsäviisastelun siivittämänä, kunnes kuvioon astuu Paul (Mark Ruffalo), tuntematon spermanluovuttaja ja Jonin ja Laserin biologinen isä. Paul elää elämänsä etsikkoaikaa ja alkaa heti tuntea kiintymystä siittämiinsä lapsiin. Lasten äidit puolestaan suhtautuvat Pauliin tyyleilleen ominaisesti; Nic vastustamalla tätä ja Jules hyppäämällä tämän kanssa sänkyyn. No niin, aika epätodennäköiseltä juoni kuulostaa jo paperilla..
The kids are alright on kahdella sanalla kuvattuna lämmin ja inhimillinen pieni elokuva. Bening ja Moore näyttelevät todella hyvin antamatta ikääntymisen merkkien haitata suoritusta (tosi rohkeaa miten läheltä naamaryppyjä kuvattiin)(kyynikkona aistin tässä tarkoitushakuisuutta, nuuh, nuuh). The kids are alright on tämän syksyn hyvän tuulen elokuva, josta jokaisen on tykättävä. Kaikki itsensä vapaamielisiksi tuntevat haluavat hehkuttaa tätä elokuvaa. Jännää nähdä elokuva tavallisista lesboista ja sanoa tykkäävänsä siitä!!! Hihi hih! *Tirskututtaa*
Lesbo-teemalla ratsastava kolme tähden elokuva on säännöllisesti kerännyt arvostelijoilta neljää tähteä. Mielestäni elokuva oli ihan jees, mutta ei missään nimessä niin maailmoja mullistava, kuin mitä meedioissa annetaan ymmärtää.
Kouluarvosana: 8- (miinuspisteet Mark "repertuaarissa yksi ilme" Ruffalosta)
P.S. Ilmeisesti lapset voi olla ihan alright kahdenkin äidin kasvattamina
Joann Sfar: Gainsbourg - Tarina legendasta (Vie héroïque) (2010)
Karismaattinen kaveri tuo Serge Gainsbourg. Tai Eric Elmosnino, kuinka vaan. Elämäkertaelokuvat ovat passeleita tällaisille luonteeltaan laiskoille tyypeille. Kahden tunnin visualisoitu tietoisku milloin mistäkin legendasta on tehokasta ajankäytön hallintaa. Lukemisen voi pyhittää kaunokirjallisuudelle.
Gainsbourg -Tarina legendasta -elokuvan ohjaaja Joann Sfar on sarjakuvataiteilija, mikä näkyy tuoreena otteena elämäkertaelokuvassa. Perinteistä elämänkaarta on ryyditetty surrealistilla hahmoilla, joista Sergen karikatyyri (Doug Jones) seuraa miestä läpi elämän. Myös nuoren Gainsbourgin piirrokset elävät omaa elämäänsä. Välillä vanhan Gainsbourgin tilalla onkin lapsi.
Elokuvassa Gainsbourg kuvataan jo lapsena supliikkimiehenä. Kaveri viettelee alastonmallin ja naurattaa laulajatartähteä. Daavidin tähteä hyvällä itsetunnolla varustettu lapsi kantaa ylpeänä miehitetyssä Ranskassa. Sergen isä pakottaa lapsen harjoittelemaan pianonsoittoa, vaikka tämä vihaa sitä. Serge pitääkin itseään kuvataiteilijana kunnes karikatyyri-riivajaa käskee hänen myymään sielunsa ja vaihtamaan musiikkiin.
Muusikkona Gainsbourgille alkaakin kertyä menestystä kuten siinä sivussa naisrintamalla. Mies valloittaa kappaleillaan muun muassa Juliette Grecon (Anna Mouglalis), Brigitte Bardot'n (Laetitia Casta) ja Jane Birkinin (Lucy Gordon) sydämet. Menestyksestään huolimatta Gainsbourgilla säilyy sitkeänä ulkonäkökompleksi. Viinaa ja tupakka maistuu infarktinkin jälkeen. Kohtaus, jossa Gainsbourg käy parturissa, on hauska. Parturin leikattua hiukset lyhyeksi ovat nenä ja korvat kasvaneet suhteettomiksi. Viimeisten vuosien rappio kuitataan elokuvassa lyhyesti.
Traagisen sävyn elokuvalle tuo Jane Birkininä valloittaneen Lucy Gordonin itsemurha kuvausten jälkeen. Sääli.
Kouluarvosana: 8
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)