Aku Ojala: Antelias kaupunki (2015)

No niin, nyt tullaan lukukokemukseen, jonka täytyisi täyttää jättisuuret, suorastaan kohtuuttomat odotukset ja Celinen, Bukowskin ja Millerin kotoutetut tuohivirsut. Me täällä Rakkaus on koira helvetistä -blogissa olemme useasti maininneet taipumuksemme herkutella Bukowski-tyyppisellä kirjallisuudella, tosin tämäkin taipumus taitaa olla pian taitettu kasvavan elämänviisauden myötä näin vaivihkaa lähestyvän keski-iän kynnyksellä. Rentturomantiikassa ei sinällään ole mitään pahaa; olemmehan mekin ammentaneet parikymppisinä sielunravintoa Kallion kuppiloissa ja rähjäisillä keikkapaikoilla. Jossakin vaiheessa osana luonnollista kehitystä tuo retostelu alkaa väkisinkin näyttäytyä lapsellisena. Aku Ojalan Antelias kaupunki (2015) voisi periatteessa hyvin sijoittua Kallion rosoiseen katukuvaan ja keskeneräiseen pseudointellektuellin ajatusmaailmaan. Näillä oletuksilla ainakin itse odotin kirjalta paljon, joskin pessimistinä pelkäsin pahinta.

Antelias kaupunki kertoo kolmikymppisestä Anterosta, kaupungin katuja mittailevasta kirjailijatulokkaasta, jonka meriitteihin ei toistaiseksi kuulu kuin pari runokirjaa. Antero on kuitenkin "valittu": häntä ei ole tarkoitettu yksitoikkoisiin paskaduuneihin, vaan hänet on valittu ajattelua vaativiin tehtäviin. Esimerkiksi kirjailijaksi. Anteron inspiraatio ei ole kestävää laatua, vaan muutaman liuskan rustailun jälkeen innostus loppuu, ja tarinanaluista ei kehkeydy kokonaista stooria. Silloin Anteron ei auta kuin lähteä saalistamaan kokemuksia, ja kengänkuluttaja päätyykin kummallisen onnekkaasti piukkapeppuisten naisenalkujen lakanoihin lähes joka kerta, kun hän poistuu kotiovestaan. Olisi pikkaisen tehnyt mieli tietää, minkälainen oli Anteron onnen amuletti, jolla hän naiset hurmasi ja kellisti. Realistisesti sanottuna Antero ei ehkä kuitenkaan ole sellainen saalis, jonka perään pimujen kannattaisi kauan itkeä.

Antelias kaupunki ammentaa "nuoren miehen yksinäinen odysseia kaupungin halki" -traditiosta. Päähenkilö on ainakin omasta mielestään henkisesti ylemmällä tasolla kuin kanssakulkijansa. Hänen narsistinen harhaisuutensa johdattaa hänet tekemään itsekkäitä tempauksia, joiden tuhoisia seurauksia Antero ei jää katselemaan. Kirjassa ei ole perinteistä alku, keskikohta, loppu -kaavaa, vaan päähenkilö haahuilee päänsä sisällä ja kaupungin kaduilla tasapaksun löysin rantein. Kun kirjassa ei tapahdu mitään, on sisältö täynnä Anteron tuttaviensa kanssa käymää tekointellektuellia jorinaa. Sellainen ei oikein edistä mitään, eikä tee Anterosta vakuuttavaa ajattelijaa.

Oikeastaan Antero ei ole mitenkään erityisen sympaattinen kaveri. Kirjan loppupuolella Ojala päättää lunastaa kirjanliepeessä antamansa lupauksen surrealistisesta sisällöstä ja liittää kirjaan kertomuksen viemärirotasta. Mitä ilmeisimmin irrallisen katkelman tarkoituksena on rinnastaa "kusen ja paskan seassa" rämpivien viemärirottien sekoilu kivikatuja tallailevien päämäärättömien ihmisten elämään. Antero on sympaattinen kuin viemärirotta, I get it.

Naisten perässä kulkeminen ja pseudoälykkäiden hokemien toistelu käy Anterollekin lopulta raskaaksi, ja hän pysähtyy mietiskelemään elämäänsä Maailman kauneinta taidemusiikkia vol. 5:n tahdissa. Voisiko olla niin, että Anteron harhainen ylimielisyys muihin nähden on jämähtänyt teini-ikäisen asteelle? Sitoutumiskyvytön Antero oppii todennäköisesti sitoutumaan vasta nelikymppisenä, jolloin ikäluokkansa muilla uroilla on jo abiturientti-ikäisiä lapsia. Olisiko sittenkin niin, että Anteron pilkkaamat keskitientallaajat saavuttavat sittenkin enemmän? Ainakin enemmän kuin läpyskällisen runoja?

Ojala osaa kirjoittaa hyvin ja käyttää maukkaita kielikuvia ja havaintoja. Ongelmalliseksi koin liiallisen tarpeen selittää Anteron tekemisiä sen sijaan, että Anteron edesottamuksia olisi saanut vain katsella. Mieleeni tulee taanoin lukemani Sami Rajakylän Pätkärunoilija, joka kertoi saman tyyppisestä, jaloja kirjallisia ja seksuaalisia ambioita täyttämään pyrkivästä miehenalusta. Pätkärunoilija päästi lukijan "enemmän lähelleen". Käsittääkseni syynä on se, että Pätkärunoilijan Keijo ei missään vaiheessa pyri olemaan täydellinen.

Antelias kaupunki ei päästä lukijoita eikä kirjailijaansa helpolla; voi olla vaikeaa voittaa hyväksyntää naistenkaato-genrellä, keskenkasvuisella päähenkilöllä ja pseudofilosofialla. Ainahan toki kannattaa yrittää. Ehkä seuraavalla kerralla jotain muuta?

Kouluarvosana: 6,5

Linus Jonkman: Introvertit - Työpaikan hiljainen vallankumous (Introvert) (2015)

Jotain historiallista ja mannerlaattojen tärähtelyyn verrattavaa tälläkin on saavutettu: ruotsalainen ilmoittautuu introvertiksi. Tämä skandaalinkokoisen paljastuksen tehnyt naapurimme on Linus Jonkman, jonka viihteellinen tietokirja, Introvertit - Työpaikan hiljainen vallankumous, on yritys palauttaa sisäisessä maailmassaan viihtyvien, harkittuja lausuntoja palavereissa antavien introverttien maine. Jonkman perustelee kirjaansa kyllästymisellä ekstroverttien voittokulkuun työpaikoilla ja seurapiireissä ja pariutumismarkkinoilla. Jonkman sanoo, että kaiken ekstroverttien meuhkaamisen ja markkinapuheen alla piilee introverttien nerojen tekemä hyvä pohjatyö ja keksinnöt. Jos paneutuu oikeisiin asioihin ja tekee työnsä kunnolla, ei turhaan suunsoittoon ja keekoiluun ole aikaa. Ilmeisesti Jonkman ei käsitä, että monipuoliseen koneistoon tarvitaan monipuolisesti erilaisilla avuilla siunattuja osasia.

Allekirjoittanut tarttui kirjaan ihan vain saadakseen todistuksen siitä, että syrjästä seuraaja todellakin voi olla arvokas työntekijä ja ystävä. Toki tiesin asian jo ennenkin ja olin antanut itsellenikin hyväksynnän. Jonkman kertoo tilanteesta, jossa hän lopullisesti hyväksyi itsensä introverttinä. Jonkman oli ajellut vaimonsa kanssa kotia kohti upeilta seurapiirikekkereiltä. Jonkman oli puristanut rattia voipuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena, vaimo puolestaan kertaili papattaen illan tapahtumia ilmeisen innokkaana. Jonkman havaitsi seurapiireissä pokkuroinnin imeneen hänen energiansa viimeiseen pisaraan, kun taas vaimo oli saanut täydennystä energiavarastoonsa tavatessaan tuttuja ja tutustuessaan uusiin ihmisiin. Introvertin ja ekstrovertin erottaa kysymys, antavatko sosiaaliset tilanteet lisäenergiaa vai tyhjenevätkö paristot small talkin suoltamisessa. Toinen Jonkmanin apukeino tunnistaa itsestään introvertin tai ekstrovertin piirteet on tarkastalla itseään silloin kuin on yksin. Tuletko yksin ollessasi levottomaksi ja soitat saman tien niin monta puhelua, että varmasti saat jutella ystäviesi kanssa suun kuivaksi, vai käperrytkö yksin sohvalle ja laitat puhelimen äänettömälle, jotta kukaan ei vain häiritsisi rauhaasi?

Jonkmanin kirjan lukee istumalta. Se ei yritäkään olla psykologian oppikirja, eikä siihen olisi rahkeitakaan. Kun on lukenut pari ensimmäistä aukeamaa, on oikeastaan lukenut kaiken. Jonkman toistaa samaa uudelleen ja uudelleen, eikä hän saa vanhasta aiheesta mitään uutta irti. Ilmeisesti ruotsalainen joutuu vääntämään rautalangasta ja toistamalla vakuuttamaan maamiehensä siitä, että joukkooon on todellakin eksynyt poikkeama. Jonkman lataa vielä yhden esimerkin introverttiydestä: suomalaiset ovat introverttien mallikappaleita.

Kouluarvosana: 6,5

Pekka Huotari: Pöljänpojan vakuutus (2014)

Tartuin Pekka Huotarin esikoiskirjaan Pöljänpojan vakuutukseen (2014) takakansitekstistä huolimatta. Se kuului näin:

Kaikki kultani olivat kaukenneet, leijanneet ja tuijanneet maailman tuuliin, jonnekunne kaikkeuden kurkkaukseen, kuiskutuksen kuuluman ulkopuolelle. Sinne kauas kadotin kaikki kalleimpani. Rakkaani puuttuivat kaikista muista sopukoista paitsi syyllisestä sydämestäni.

Voihan pyylevän pyhän jumalaton jysäys mitä mielipuolista mambo-jamboa koko kapinen Kalevalaa kaakottava kirjankimpale. Ei tällaisessa tieten tahtoen tietyntyyppisesti tiristetyssä tarinassa mahda mitään mieltä mielutella. On niin näennäistä näpertää alkusointuja alvariinsa että kirjan killittäjän järki jäätyä jämähtää.

Huotari huohottaa Kalevalaista kaakotusta melkoiseen maallikon malliin. Tarinan tujunen tunne ja sipinen sisältö eivät pääse päällisiin puitteisiinsa, eikä kirja kylläkään kovin kummoista siementä sisimmissään sisälläkään. Teoksessa temmelletään muoto miehen mitan edellä. Kunhan kuulostaa samalla somaisella soinnulla sointuvalta, se vipisen varppisesti riiminrustaajalle riittää. Tyhjät lupsutukset lopahtavat lukijan linsseissä, eikä tämäkään täti-ihminen ja melkoisen mainstreamista mieltymyksensä millittävä kirjojen kuluttaja kauan kestä tarinointia tahkota. Kolme neljäsosaa sipisistä sivuista selattuani, joudun jättämään jässiköimisen kesken. Ei enempää kestänyt tämä tantta kertakaikkista keharikailotusta.

Kouluarvosana: 6

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö (2014)

Jarno Mällinen on toinen tänä keväänä julkaissut oululainen muusikko. Radiopuhelimet ei tosin ole minulle tuttu yhtye kuin nimenä, kuten ei ollut Sami Lopakan Sentencedkään, mutta niin vain tartuin tähänkin uutuusromaaniin.

Kannattiko? Kyllä, monellakin tapaa. Ensinnäkin kirjahan on aivan kreisi, kuten tarinan lehden toimituspäällikkö lupaa lähes joka sivulla. Uusi päätoimittaja on ihastunut jostain syystä Hermo Heikon toimittajan lahjoihin, vaikka aikaisemmin mies on vain parsinut mielipidepalstan ja tv-sivut kokoon.

Päätoimittajan nenä, johon myös viitataan usein, vainuaa kuitenkin oikein. Hermo on aivan kreisi kirjoittaja. Mies viljelee viittauksia alapäähän tuon tuosta ja etenkin sotaveteraanit ovat jostain syystä hänen tulilinjallaan.
Ennen niin pätevä kaikkien miestyöntekijöiden unelma Untuva taas joutuu epäsuosioon ja perii Herkon paikan muiden juttujen kokoajana. Kirja koostuu lehden toimituksen kokouksista ja arjesta sekä juttujen tekemisestä. Myös itse lehtijutut ovat olennainen osa kirjaa.

Toinen syy miksi kirja kannatti lukea, on huono esimerkki. Minulla oli jossain vaiheessa projektina kirjoittaa progressiivinen kirja ja luoda näin ainakin tietääkseni täysin uusi genre kirjallisuuteen. Nyt tajuan, ettei se vaan toimisi. Kirjassa tulee kuitenkin olla rakenne, eikä tyylilaji voi vaihdella kappaleesta toiseen. Ei näkökulma voi vain vaihtua samalla sivulla kaikkitietävästä kertojasta yhden minäkertojan kautta toiseen minään. Jotain sääntöjä on vain noudatettava. Hiekkaan piirrettyä hirviötä oli edellä mainituista syistä todella hankala lukea. Ehkä en vain tajunnut.

Kreisiä ja viihdyttävää, kyllä, mutta liian tahmeaa makuuni.

Kouluarvosana: 6 +

Jared Hess: Nacho Libre (2006)

Tällainen komedia lähes kymmenen vuoden takaa on mennyt minulta aikanaan täydellisen ohi. En tiedä pidettiinkö tästä ollenkaan melua Suomessa, vai olenko jättänyt leffan vain tylysti huomioimatta. Aina en ole nimittäin ollut tällainen roskakomediafanaatikko. Enkä Jack Black -fani. Kaikki muuttui kuitenkin nähtyäni Bernien.

Bernie vakuutti minut ärsyttäväksi luokittelemani Jack Blackin kyvyistä naurattaa. Onhan leffa toki Linklaterin, laatuohjaajan, elokuva, mutta ehkä Black tarvitsisi sellaisen nostaakseen uransa uudelle tasolle silmissäni. Bernien jälkeen nostin Blackin hetkeäkään harkitsematta samaan kastiin Will Ferrellin kanssa, mikä voidaan katsoa kovan luokan meriitiksi tässä blogissa.

Nacho Libre alkaa kuitenkin vaisusti. Black ihan kuin oikein pyytelisi anteeksi olemassaoloaan. Onneksi hän rupeaa kuitenkin ennen pitkää perseilemään, kirjaimellisesti, painitrikoissaan ja yltyy ääneen naurattaviin tempauksiin, kuten improvisoituun lauluun mariachina.

Täydellinen elokuva nollaukseen, jos tosi-tv ei jaksa kiinnostaa.

Kouluarvosana: 6 1/2

Akseli Tuomivaara: Korso (2014)

Korso (2014) on Akseli Tuomivaaran esikoiselokuva, joka kertoo kolmesta Vantaan Korsossa elelevästä ja paremmasta elämästä unelmoivasta nuorukaisesta. Korso on mielentila, sanotaan, ja niin se kai onkin. Radan varressa Vantaan perukoilla nukkuvan lähiön maine ei ole glamourilla pilattu, vaan korsolaisuudelle on aina ollut oikeutettua hymistä. Tässäkin elokuvassa Korsosta piirtyy ennalta pureskeltu kuva paikkana, joka ei tarjoa mitään muuta kuin harmaata betonimaisemaa ja kapakan rähinää.

Markus (Mikko Neuvonen) on parikymppinen työtön juippi, jonka opiskelut ammattikoulussa ovat tyssänneet ja jonka päivät kuluvat koripalloa pomputellessa hylätyssä teollisuusrakennuksessa. Unelma koristähteydestä New Yorkissa saa Markuksen jaksamaan päivästä toiseen, ja Markuksen kaverit, Vänä ja Hartikainen (kliseiset nimet päähenkilön kavereille), auttavat bestistään parhaansa mukaan tämän yrityksissä saavuttaa unelmansa. Pirtun ja kaljan kittaus, syrjäytyneisyys, rasismi ja rikollisuus ovat elokuvan kantavia teemoja ystävyyden lisäksi. Mielestäni elokuvassa ei oikeastaan ole mitään ainutkertaista tai muistettavaa, vaan kaikki mainitut teemat on käsitelty useasti ennenkin.

Lähiöelämän toivottomuus vai unelmista kiinni pitäminen? Mikä on tämän elokuvan sanoma? Draama ja konfliktikohdat jäävät mielestäni latteiksi, ja loppuratkaisu on ennalta helposti arvattavissa. Korso on elokuva, jonka voi katsoa irvistelemättä, ei se huono ole, mutta helvetisti parempaa lähiökuvausta voi hakea mieluummin Pirjo Honkasalon Betoniyöstä tai vaikka Aku Louhimiehen Vuosaaresta.


Kouluarvosana: 6,5

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6

Kertausta - Kesällä luettua!

Heti syksyn aluksi aion kirjoittaa lyhyet muistelmat kesän aikana lukemistani kirjoista. Kertaus sopiikin hyvin aikatauluuni tällaisella hetkellä, kun en juuri nyt lue mitään erityistä. Matka kohti kirjastoa siintänee kuitenkin jo lähipäivinä.


Agneta von Koskull: Mandala

En tiedä Agneta von Koskullista juurikaan mitään, enkä jaksa ottaa selvää, mutta joskus männä vuosina lukemani Savumerkkjä (2004) jälkeen uskalsin tarttua naisen seuraavaan teokseen, vuonna 2005 ilmestyneeseen Mandalaan.

Mandala kertoo von Koskullin henkilökohtaisista nuoruusvuosista Hampurissa. Nuori nainen välttelee töitä, dokaa aamutunneille ja riekkuu Reeperbahnilla erinäisten sakilaisten kanssa. Meno on rouheaa, krapulat vielä kepeitä ja rakkaus häilyväistä. Jollain lailla olen melkein pakotettu sanomaan: pidin tästä! Von Koskull kirjoittaa lihallisesti kuuskyt-seiskytluvun riettaudesta ja poliittisesta kuohunnasta. En voi välttää vertausta Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taiteilijan -nillitykseen, joka omalta osaltaan kertoo nuoruuden kotkotuksista mutta tällä vuosituhannella. Salmelan eetos pisti tosin allekirjoittaneen hamuamaan rasvattua köyttä käden ulottuville.

En olisi uskonut, että hyvillä eväillä varustetun aatelistytön au pair -vuodet olisivat tuottaneet tällaista jälkeä. Toki on turvallista vähän revitellä, kun aina voi palata kristallein koristeltuun kotiin oopperaa laulavan isän huomaan. Pärkkele.

Kouluarvosana: 8




Sarita Skagnes: Vain tytär

Intialaislähtöisen norjalaisen Sarita Skagnesin Vain tytär (2010) antaa perspektiiviä Agneta von Koskullin "hurjille" kokemuksille. Skagnesin omaelämänkerrallinen selviytymistarina on sikamaisen röyhkeä ja väkivaltainen. Skagnes kuvaa intialaisen isänsä ja perheen vinoa maailmankuvaa kummallisen tasapainoisella tavalla. Pieni ihmisarvoton Sarita taistelee hengissä turbulenssien läpi kunniamurhan pelko kintereillään aina (toivottavasti) turvalliseen aikuisuuteen asti.

Kirjalliset ansiot eivät tässä teoksessa ole kovinkaan kummoiset, mutta niillä ei liene tällaisten paljastuskirjojen kanssa niin väliäkään. Tätä kirjaa voisi kiittää ja kritisoida monelta eri kantilta, sillä se yleistää ja yksityistää ronskisti vähän joka suuntaan.

Suosittelen ns. retosteluaiheisten mässäilykirjojen ystäville

Kouluarvosana: 7-



Karin Mäkelä: Valkea voima

Lisää retostelua on luvassa Karin Mäkelän Valkea voima -teoksessa (2011), joka kuvaa huumeäidin kamppailua perheen ja huumeriippuvuuden ristipaineessa. Pakonomaisesti itseään piikittävä äiti ei voi hyväksyä päätöksiä lastensa huostaanotosta, vaan yrittää tapansa parantamalla ja huumeista irrottautumalla saattaa perheensä vielä kerran saman katon alle.

No, tietäähän sen, mitä siitä seuraa; lupauksia, rakkaudenosoituksia, repsahduksia, morkkista, viranomaisten haukkumista ja niin edelleen. Äidin kiertäessä tätä noidankehää ehtii yksi lapsista tehdä jo itsemurhankin. Surullista kertomaa.

Mäkelä on napsutellut tämän kirjan vankilasellissään ja toistaiseksi kuivilla.

Kouluarvosana: 5-



Marja Björk: Posliini

Marja Björkin tuorein teos, Puuma (2010), oli kiusallisen keskinkertainen yritelmä. Ystävälliset kanssabloggaajat ympäri blogosfääriä suosittelivat kuitenkin antamaan Björkin esikoiselle uuden mahdollisuuden ja hyvä niin, sillä Posliini (2008) oli oikeasti paras tänä kesänä lukemani kirja.

Otsikosta voivat ovelimmat jo hoksata, mistä Posliini kertoo. Niinpä. Todella raskas aihe, josta Marja Björk selviytyy kunnialla vajoamatta suonsilmään surkuttelemaan. Björkillä säilyy sopivan tragikoominen tatsi kautta linjan, joka mahdollistaa elintärkeitä hengähdystaukoja lukijalle. Kirjan päähenkilö kertoo n. 8-vuotiaasta Jaanasta, maalaiskylän tytöstä, joka eräänä itsenäisyyspäivänä 60-luvulla kohtaa tätinsä uuden miesystävän Kurren, ja ystävystyy tämän kanssa vähän liikaakin. Lumipallona tarina kulkee kohti vääjäämätöntä, mikä ahdistaa lukijaa vietävästi. Klikkaan Björkille näkymätöntä thumb up -nappulaa.

En suosittele ihmisille, jotka kaipaavat onnellisia loppuja.

Kouluarvosana: 9



Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho

Finlandiavoittaja Helena Sinervolta ilmestyi vuonna 2009 Tykistönkadun päiväperhoksi nimetty kunnianhimoinen romaani, joka alkaa milläs muulla kuin orgasmin kuvauksella. Ranskalaisesta feminismistä innoituksensa ammentava Mette on päättänyt uhrata elämänsä taiteelle ja aikoo tehdä siitä kokolailla inhorealistisen eläintaideteoksen. Hän päättää pyrkiä puistatukseen ja kelvottomuuteen kaikessa, mitä hän tekee. Niinpä lukijankin hyvä varautua ihmiseritteiden kuvaukseen ja hajuhaittoihin.

Tämä nyt oli tällainen henk.koht. in-between -kirja, joka luetaan siirryttäessä edellisestä hyvästä mahdollisesti seuraavaan hyvään kirjaan.

Kouluarvosana: 6 1/2



Augusten Burroughs: Kuivilla

 Augusten Burroughs on valitettavasti jäänyt vähemmälle tutustumiselle. Juoksee saksien kanssa on edelleenkin lukematta, vaikka elokuvaversio siitä onkin jo tullut katsottua. Kuivilla (2003) kertoo Burroughsin edesottamuksista New Yorkin hektisellä mainosalalla. Mieleeni palautuu jatkuvasti kotimaisen mainosvelhon, Markku Rönkön, Lounge viime vuodelta, vaikka kirjoilla ei muuta yhteistä olisikaan kuin päähenkilöiden uravalinta.

Kuivilla kertoo alkoholisoituneen copywriterin kohtalosta, jonka sanelee mainostoimiston pomo, joka passittaa ketaleen oitis vieroitusklinikalle. Kirjassa jankataan vieroitukseen kuuluvia terapioita ja ryhmäsessioita ja niistä löytyvistä sielunkumppaneista sukeutuukin hyviä sivuhenkilöitä sivujen täytteeksi.

Tapahtumat tuntuivat etäisiltä enkä saanut otetta edes pääkoheltajan mielenliikkeistä. On tullut vellottua vähän liian pitkään kotimaisen nykykirjallisuuden syövereissä, kun ei nuo amerikkalaiset kertojat enää nappaa.

Kouluarvosana: 7 (perus hajuton ja mauton)



Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja

Viimeisenä muttei millään muotoa vähäisimpänä esittelyssä on Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (2008), joka palautti kesäisinä aamupalahetkinä elävästi mieleen 80-luvun lapsille tuttuja hajuja ja makuja, hykerrytyksiä ja puistatuksia. Kiitos ja kumarrus Henna-Kaisalle, kun tohdit tonkia nostalgisia muistinsopukoita meidän muiden fiilistelijöiden iloksi. Ilman tätä kirjaa en itse olisi välttämättä tohtinut lähteä collegen verhoamalle ja Hasbro-lelujen muovintuoksuiselle kasaritripille!

"Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen"
"Vastapesty puhdas selkä, kuka siihen vikaks koskee likaisella sormella?"


Nuo ja kaikki muut kirjan muistamat hokemat kouraisevat jostain todella syvältä vatsanpohjasta. Suosittelen!

Kouluarvosana: arvo mittaamaton

Niina Hakalahti: Aavasaksa (2010)

Siippani kirjoitti taannoin Jari Järvelän Zombiesta sanotaanko silkkihansikkain. Olemme ennenkin pohtineet blogimme hyvän tavan sääntöjä siinä mielessä, onko oikein dissata kotimaisia kirjailijoita vai voiko kaikesta sanoa rehellisen mielipiteen. Dan Brown tuskin vierailee Rakkaus on koira helvetissä -blogissa tiiraamassa arvioita uutukaisistaan, mutta pienessä kotomaassamme on mahdollista, että julkaiseva kirjailija egogooglettaa nimeään ja löytää enemmän tai vähemmän suorasanaisia arvoita hengentuotteistaan.

Oma lähtökohtani on kirjoittaa kirjoista rehellinen mielipide. En ole juuri koskaan kaunistellut ajatuksiani, vaikka välillä onkin hirvittänyt. En kuitenkaan koskaan tahdo hyökätä kirjailijan "persoonaa" kohtaan, vaan yritän pidättäytyä taidepläjäysten ruotimisessa.

Mitä Niina Hakalahden Aavasaksaan (2010) tulee, teen poikkeuksen sääntööni ja vältän dissauksen. Onhan tänään kuitenkin kesän ensimmäinen hellepäivä, enkä jaksa olla kurttuotsainen. Aavasaksan päähenkilöinä pyörivät hyvin yksiulotteiset sisarukset Seppo ja Sarita sekä heidän äitinsä, kontrollifriikki Marita. Hakalahti osuu omaan huumoripisteeseeni sijoittaessaan vätys-Sepon työskentelemään Ideaparkin Rax-buffettiin, jossa kauppareissullaan olevat lapsiperheet pistäytyvät sikailemassa. Sarita on omista unelmistaan luopunut, Italiaan mahtisuvun vesan kanssa avioitunut personal trainer, jonka elämä menee solmuun lastenhoitajan sairastuttua psykosomaattisesti.

Tarinan jankkaava opetus yksinkertaisuudessaan on se, että onnellisuus ei katso ns. maallista ympäristöä, vaan rupuyksiössään nyhjäävä Seppo voi olla tuhat kertaa tyytyväisempi elämäänsä kuin Sarita-sisko, jonka elämä roomalaisaikaisessa kivilinnassa ei tarjoa naiselle mitään sisältöä. Kirjan aineksista, varsinkin Marita-äidin komplekseista, olisi voinut saada enemmänkin irti, mutta tälläisenään Aavasaksa noudattelee Tammen kultaisten kirjojen yksioikoisia opetuksia.

Kouluarvosana: 6 1/2

Aulikki Oksanen: Tryffelikoirat (2001)

Joskus tulee luettua kirjoja, jotka menevät totaalisesti toisesta silmästä sisään ja toisesta ulos. Aulikki Oksasen Tryffelikoirat vuodelta 2001 on yksi tällaisista kirjoista.

Oksasen kirjallinen tuotanto on itselleni ollut täysin tuntematonta, ja olisi varmasti ollut vielä tähänkin asti, ellei Tryffelikoiria olisi keksitty sijoittaa kirjastossa hyllyyn, johon kirjastotädit ovat keränneet Helsinki-aiheisia romaaneja. Pyörin hyllyllä lähiöfetissini saattamana ja toivoin löytäväni uuden tuhannen ja yhden yön tarinat. Sellaisen sijaan kouraani tarttui tämä Kallion kaupunginosaan hetkittäin sijoittuva varttuneemman naisen tarina.

Joskus tulee luettua kirjoja, joiden päähenkilö ei kosketa tunteitani missään määrin. Tryffelikoirien Inni on sellainen henkilö. Itsesääliin taipuvainen Inni tuo mieleeni Rimmisen Nenäpäivän Irman, siis ihan vain sillä tasolla, että molemmat ovat kuusikymppisiä yksinäisiä naisimmeisiä ja kumpikaan ei pystynnyt tenhoamaan meikäläistä mukaan tarinaansa.

En jaksa kirjoittaa tästä kirjasta edes kunnon blogipostausta, sen verran haaleaa vettä se minulle oli. Ei siis totaalisen p*skakaan, mutta ei missään nimessä mikään tajunnanräjäyttäjäkään. Selkeän mielipiteen muodostaminen Tryffelikoirista käy liikaa työstä, ja koska tästä ei makseta minulle mitään, niin heitän hanskat tiskiin. Siirryn suosiolla seuraaviin haasteisiin.


Kouluarvosana: 6 1/2

P.S. Tätä kirjaa voisi suositella eläköitymistä harkitseville naisille, antiikinkeräilijöille ja Kalliossa asustaville yksinäisille sieluille.

Michael Lehmann: Airheads - Sekopäät (1994)

Herättelimme pulppuilevaa ysärinostalgian kaipuutamme palaamalla takavuosien guilty pleasuremme, Airheadsin (1994), pariin. Otimme kyllä tietoisen riskin kaivaessamme elokuvan ajankultaamasta naftaliinista. Jos jotain on joskus rakastanut (tai edes vähän diggaillut), niin ei sitä pitäisi enää toista kertaa katsoa, sillä olihan tämä oikeasti ihan peestä.

Michael Lehmannin ohjauksessa Brendan Fraser, Steve Buscemi ja Adam Sandler esiintyvät toistaiseksi vielä marginaalissa pyörivän bändin, The Lone Rangersin, innokkaina jäseninä. Jo 1990-luvulla maailmassa oli virhe, sillä radiokanavat tuuttasivat pelkkää easy listening -musiikkia, ja kunnon rock-bändit jäivät ilman radiosoittoa. Chazz, Rex ja Pip (The Lone Rangers) yrittävät saada tuoreen demonsa levymogulien kuultavaksi, mutta mulkvistit eivät korvaansa lotkauta pitkätukkaisille rokkareille. Pojat alkavat jo lannistua, ja Chazzin tyttöystävä (Melrose Place -tähti Amy Locane) alkaa vihjailla oikeisiin töihin menosta.

Vaan eivätpä lopu keinot kesken, kun bändin aivoriihessä päätetään, että paras keino saada mainosta ja soittoaikaa omalle kappaleelle, on ujuttautua salaa radioasemalle ja pakottaa dj soittamaan bändin demo suorassa lähetyksessä. Tuumasta toimeen ja pojat setvivät tiensä Rebel Radion päämajaan ja suoraan studioon.

Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin elokuvissa, ja tilanteen eskaloituessa suorassa lähetyksessä hermoheikko Rex tempaisee lelupyssyn povaristaan ja panttivankidraama on valmis. Bändin jäsenet ovat hermoissaan, kun mikään ei ota onnistuakseen eikä demoa saada levylautaselle pyörimään. Dj on kuitenkin vanha roku, eikä vähästä säikähdä. Panttivankitilanne kesken työpäivän piristää myös muita radioaseman työntekijöitä, ja pian Chazz, Rex ja Pip alkavat chillata leluaseineen ja porukka rupeaa puhaltamaan yhteen hiileen. The Lone Rangersin demon varakopio on c-kasetilla Chazzin tyttöystävän käsilaukussa, ja pahaksi onneksi pariskunta on juuri eronnut riidoissa. Projektista saada biisi pyörimään radiossa tulee koko kaupungin yhteinen projekti, johon liittyvät isommatkin kuviot, kuten protesti radioasemien musiikkilinjausten yhtenäistämistä vastaan.

Peruukkipäiset Frazer ja Buscemi häärivät slackermäisesti elokuvan pääosissa. Uskomatonta tuo ajan henki. Adan Sandler joutui vielä vuonna 1994 tyytymään statistin rooliin. Seinfeldista elokuvamaailmaan siirtymistä yrittänyt Michael "Kramer" Richards oli kirjoitettu elokuvaan täysin nollapersoonaksi. Richardsin roolin merkitys elokuvalle on täysin olematon.

Airheads on objektiivisesti katsottuna täyttä kuraa, mutta näin ysärinostalgiasilmälasit nenällä ja viinilasi kourassa sen kuitenkin kesti katsoa.

Voi kun olisi aikakone, jolla palata viikoksi viattomalle 90-luvulle!! Paitsi että Amy Locanen roolihahmon päällään pitämän naisten bodyn jättäisin suosiolla tälläkin kertaa ostamatta, geez!! 

Kouluarvosana: 6 1/2

Pauliina Susi: Nostalgia (2010)

Kerrankin voin sanoa, etten tuomitse tutkimatta. Olen ollut jotenkin kieroutuneesti pakkomielteinen Pauliina Suden tuotannon suhteen, sen jälkeen kun luin Pyramidin viime vuoden huhtikuussa. Tämän saman ilmiön olen ollut havaitsevinani muidenkin kirjabloggareiden sivuilla. Pyramidi ilmeisesti kolahti oikeaan kohtaan oikeaan aikaan, sillä monet tuntuivat pitävän kirjasta niin paljon, että Suden koko repertuaari on pitänyt tarkistaa jälkikäteen.

Odotukset viime syksynä ilmestynyttä Nostalgiaa kohtaan kipusivat nähtävästi ylettömiin mittoihin, sillä lukukokemus oli kaukana Pyramidin nautinnosta. Se muistutti pikemminkin myrkynjuontia. Aloitin Nostalgian lukemisen reippain ottein jo viime vuoden puolella, mutta vauhti hyytyi silloin noin sivulle 40. Toiveikkaana jaksoin vielä ajatella, että heikko vire johtui huonosta ajoituksesta; lämmittelen ensin jollain muulla, sitten kun aika on kypsä, palaan Suden kimppuun entistä paremmalla asenteella.

Keräsin voimia hyvän aikaa, ennen kun lähdin revanssiin. Toisella yrittämällä saavutin taas rajapyykin sivulla 40, kunnes vauhti meinasi taas tyssätä. "No, mikä tässä nyt tökkii?!" Runnoin kuintenkin menemään, ajattelin ylittäväni karikot, jos niin vain päättäisin.

Nautintoa en tuntenut missään vaiheessa, muuten kokemus muistutti puolimaratonia. Oli kuin olisin tarponut upottavassa suossa. Hokemalla itselleni tsemppilauseita koko Nostalgian ajan pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tunteitani olivat mm. uupumus, epäilys, pettymys, loppupuolella helpotus.

Kuvailemani substantiivit eivät ole mairittelevia etenkään viihdekirjalle. Pauliina Susi tarttuu kuitenkin potentiaalisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin ja sekoittaa houkuttelevasti hömppää ja yhteiskuntakritiikkiä. Tällä kertaa kerronta rönsyili levottomasti moneen suuntaan, lukijaa ei armahdettu edes lyhyemmillä jaksotuksilla. Toivo meinasi loppua monesti kesken, kun seuraava luku siinteli vasta sadan sivun päässä. Mutta tankkauspisteet ovat harvassa maratonillakin.

Seuraavan Pauliina Suden kirjan paree saada kunnon kehut, ennen kuin meikäläinen rohkenee tarttua haasteeseen.


Kouluarvosana: 6 1/2


Täältä löydät aatoksiani aikaisemmista Pauliina Suden kirjoista:

Ruuhkavuosi


Lukot


Pyramidi

Alexandra Salmela: 27 - eli kuolema tekee taiteilijan (2010)

Hesari valitsi Alexandra Salmelan 27 - eli kuolema tekee taitelijan vuoden esikoiskirjaksi ja se oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksikin. Finlandia meni Rimmisen Nenäpäivälle ja Salmela jäi (ulkomaalaistaustasta aiheutuneesta kohusta huolimatta) nuolemaan näppejään. Kotimainen nykykirjallisuus on kikkailijoiden temmellyskenttää, enkä ymmärrä erikoisuudentavoittelun hienoutta lainkaan. Rimmistä en pystynyt lukemaan alkua pidemmälle (ihan v*tun ärsyttävä staili!) ja Salmelankin puskin läpi ihan vain sen takia, että pelkäsin kirjailijan tulevan pimeällä kadulla vastaan ja vetävän turpaan. Joistakin haastiksista olen saanut Salmelasta melko aggron vaikutelman.

27 - eli kuolema tekee taiteilijan (miksi näin tekotaiteellinen ja jotenkin itsestäänselvä otsake?) on ärsyttävä alusta loppuun asti. Salmela on onnistunut osumaan siihen ikäluokkaan/kansanosaan, joka on kipeästi kaivannut populaaria äänitorvea. Nuoruuden venyessä nykyisin pitkälle keski-ikään Salmelan teos viihdyttänee kaks-kolmekymppisiä teinejä, joilla on aikaa kaivella omaa napaa Salmelan henkilöhahmojen tapaan. 27- eli kuolema tekee taiteilijan on oodi itsekkyydelle ja erikoisuudentavoittelulle! On ihan saiiirraaaaaan vaikeeta tehdä jotain merkityksellistä ja niiiiin tärkeetä tulla kuuluisax.

Jollain tapaa sympatiseeraan kirjasta löyhkäävää pätemisentarvetta ja vastuuttomuuden fiilistä, joka on jotenkin ihanan naiivia. Mutta staili saa kirjan vaikuttamaan myös tajuttoman epäkypsältä - ja laskelmoidulta. (Koira Helvetistä huom: Kirjoitin jo aikoinani rakkausnovelleja SinäMinään. Niissä seikkaili poikkeuksetta joku morrisonmainen pitkätukka, joka kepitti Rollareiden Angieta ihastuksensa ikkunan alla.) (Kunpa olisin latonut ne kirjaksi.)

En osaa kunnolla selittää ärsytyksen tunnetta, mutta kirjabloggari Ina (INAhdus) on kiteyttänyt aatokseni jo itseäni aikaisemmin.

Saamari, luulin jo läpikäyneeni oman ikäkriisini. Oon aika täti-ihminen.


Kouluarvosana: 6 1/2

Jörn Donner: Sixtynine (1969)

"Mies tahtoo rintoja persettä, yhtä onnellista ongelmaperhettä, nyt on myöhä, nyt vaan kaduttaa, ei saa lyödä, ei saa satuttaa." Jörn Donnerin elokuvassa Sixtynine Jukka (Sven-Bertil Taube) tahtoo pitää sekä rakastajattaren että vaimon. Vuonna 1969 toive ei ole mahdoton.


Jukan vaimo Tuula (Ritva Vepsä) tahtoo hänkin oman rakastajansa saatuaan tietää miehensä salarakkaasta. Tuulan naistenlääkärikin (Jörn Donner) suosittelee nuorta oria väljähtäneen avioliiton pelastukseksi. Läheltä löytyykin ei niin nuorikaan kuuden lapsen isä gynekologi itse.

Elokuva on takakannen mukaan myyty 23 maahan. Mahtanut maailmalla ihmetyttää hippikauden huipentuessa Suomessa lumihankeen - alasti tietenkin. Myös rallia ajetaan hangessa ja pelaillaan jääkiekkoa. Eksoottista.

Ääni kuulosti elokuvassa päälle liimatulta. Imdb:stä selvisi, että ruotslainen Taube puhui repliikkinsä ruotsiksi. Joku toinen oli dubannut ne suomeksi.

Kouluarvosana: 6

Michael Patrick King: Sinkkuelämää 2

Huoh, mitä hömpänpömppää vanhat ystäväni, Carrie, Samantha, Miranda ja Charlotte, eilen tarjosivatkaan! Sinkkuelämää 1:sen jälkeen en edes tohtinut ajatella kakkososan mahdollisuutta, niin huono ensimmäinen pitkä elokuva Nykin sinkkuneliköstä oli. Siirtyminen TV-sarjan kompakteista puolen tunnin jaksoista 2,5 tunnin elokuvamuotoon ei käynyt kivuttomasti; tuloksena oli todella kökköä väkisinvääntöä. Silti ahmin sitäkin satua innosta hysteerisesti hykerrellen.

Odotukseni Sinkkuelämää 2:sta olivat... ...niitä ei ollut! Ainoastaan tiesin saavani rehellistä huttua 9 eurolla. Elokuva käynnistyi nelikon homoystävien Stanfordin ja Anthonyn häillä, joissa Liza Minelli esitti eurohumppa-esityksen niin vaivaannuttavalla tatsilla, että meinasin pakahtua myötähäpeästä ja pettymyksestä. Ihan näin p*skaa en uskonut saavani.

Elokuva pyörähti käyntiin oikeastaan vasta sitten, kun vanhat (ja siis oikeasti todella vanhat) ex-sinkut pääsivät jälleen saman pöydän ääreen, jossa Samantha kertoi hankkineensa poppoolle viikon luksus-loman Abu Dhabissa. Kun junttura-Charlotte oli taivuteltu hankkeeseen mukaan, sakki pakkasi pakaasinsa täyteen rättejä ja sähelsi tiensä arabivaltioon. Sanomattakin oli selvää, ettei kulttuurien yhteentörmäyksiltä voisi välttyä (ex-)seksipapitarten saapuessa maahan, jossa naiset on tavattu hunnuttaa päästä varpaisiin.

Sinkkuelämää 2:ssa ei ollut juonesta tietoakaan. Missä ykkösosassa kohkattiin kuitenkin Carrien ja Kihon häistä, kakkosessa kipinää yritettiin iskeä Carrien ja Aidanin pienestä suudelmasta. Paukut olivat todella vähissä. Entisestä hehkeästä Carrie Bradshaw'sta oli jäljellä vain kurttuinen luuranko. Muutkin rouvat olivat kuivuneet kasaan nälkäkuureillaan, ja edesmenneestä sähäkkyydestä oli muisto vain. Vaatteet, ah, olisivat näyttäneet huomattavasti paremmilta oikeasti ikäistensä näköisten naisten päällä. Vielä kun Samanthalle oli kirjoitettu kaksi pakollista panokohtausta, olisin halunnut laittaa kädet silmille. Ei enää, juna meni jo!

Vielä yksi miinus ennen kehuja. Sinkkisten kaksi pääosaesittäjää, kaupunkimuoti ja New York, loistivat poissaolollaan. Aavikolla korkokengissä ja liehuhelmoissa taapertaneet tantat olivat todella kaukana kotoa. Sydämeni pomppasi siinä kohtaa, kun Carrie avasi oven entiseen kämppäänsä; muistoja, muistoja 90-luvulta. New York, New York.

Kaikesta huonosta huolimatta, odotin jopa huonompaa. Sinkkuelämää 2 oli loppujen lopuksi ihan viihdyttävä, höttöinen aikuisten satu. Olihan nelikko raahattu ihan lentävien mattojen maahan. Elokuvaa katsoessa tuntui siltä, kuin olisin ahminut mansikkakermakakkua kaksin käsin. Kaikki näkemäni oli täynnä ei mitään, kaikki oli sisällyksetöntä ja häpeilemätöntä pröystäilyä ja yltäkylläisyyttä. Aivot narikkaan. Tällaista nollausta osaa arvostaa sitä enemmän mitä enemmän ikää tulee mittariin. Kunpa sitä vaan ei enää tehtäisi raiskaamalla jotain, joka joskus oli hyvää, ts. ei enää kolmatta osaa, pliiiis!

Vaikeaa sanoa ystävistään mitään pahaa, mutta nyt saa riittää. Tehkää vaihteeksi elokuva vaikka Frendeistä.


Kouluarvosana: 6 1/2

Richard Linklater: Slacker, Dazed and Confused, Before Sunset, Fast Food Nation

Jostain kumman syystä viime aikoina katsantoomme on ajautunut tukku Richard Linklaterin elokuvia. Seuraa tiivistelmä neljän sarjasta:


Slacker (1991)



Slacker on erään sukupolven (X) kulttikamaa! Kuin sekarotuinen rakki, joka puree pohkeeseen. Tämä leffa on äänitorvi siinä missä Douglas Coupland, Nirvanan Nevermind ja koko grunge-skene. Slacker on Singles ennen Singlesiä. Ah, mitä nostalgiaa! Nyt kaikki trendi-ihmiset kopsaamaan näitä vaatteita ja hiustyylejä.

Slacker tapahtuu yhtenä iltapäivänä USA:n Austinissa. Otsikkonsa mukaisesti elokuvassa esiintyvät tyypit (nopea laskutoimitus Imdb:ssä: n. 80 henkilöhahmoa) ovat "laiskottelijoita" ja "lorvailijoita" (sillä kenenkään hahmon ei näytetä painavan duunia?). Kamera kulkee kadulla harhailevien ihmisten mukana ja nappaa keskusteluja sieltä täältä ja lähtee seuraamaan seuraavia dialogeja tai monologeja suoltavia ihmisiä. Kukaan ei nouse tarinasta selvästi erottuvaksi persoonaksi, kaikki saavat saman verran "lähetysaikaa".

Puolessa välissä elokuvaa hyväntahtoinen vastaanottavaisuus vaihtuu, ainakin minulla, pyrkivän haukotuksen estämiseksi. Alkaa jo puuduttaa. Pointti tuli selväksi. Miten kauan vielä?

Loppukohtaus pelastaa kuitenkin paljon. Joukko lorvailijoita pinkoo jyrkän mäen päälle ja sinkoavat kameran alas jontkaan. En tiedä miksi, mutta lopetus oli ihan ykkönen ja elokuvasta jäi hyvä maku. Tuntui siltä, kuin olisi todella katsonut jotain vallankumouksellista. Ja eittämättä Slacker on lajinsa tienraivaaja samalla tapaa kuin Godardin À bout de souffle. Vaikka kumpikaan elokuva ei mielestäni ole itsessään 10:n arvoinen, on niiden merkitys jälkipolville melkoinen, ja siksi ne on hyvä katsoa.

Sympaattista!

Kouluarvosana: 8



Surutta sekaisin (Dazed and Confused, 1993)



Siinä missä Linklater onnistui Slackerissä tekemään jotakin historiallista, Surutta sekaisin ei tarjoa juuri mitään uutta. Tuntuu, kuin 90-luvun alku olisi ollut hiljaiseloa, mitä lukiolaiselokuviin tulee. Siinä genressä Surutta sekaisin on ollut melko yksinäinen tuohon aikaan. Elokuva kertoo tutun tarinan amerikkalaisen lukion "uusista" ja "vanhoista" ja jälkimmäisten harjoittamasta mopotuksesta. Vietetään ykkösluokkalaisten kastajaisia, joihin kuuluu nöyryytys ja väkivalta. Ketsuppia roiskitaan viattomien keltanokkien naamaan ja poitsuen persuuksen punoittavat mailoilla läimimisen jäljiltä. Hohhoohhoo, hauskaa! En tiedä, onko Linklater oikeasti halunnut moisten lapsellisuuksien naurattavan vai onko hän halunnut mennä pintaa syvemmälle ja taiten yrittänyt osoittaa nuoruuden tyhmyyksien todella olevan tyhmiä....

No, yksi asia, mikä Linklaterin high school -komediassa(?) on uutta, on paasaamattomuus. Elokuvassa ei oteta kantaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Paha ei saa palkkaansa, jäynää saa tehdä ja pilveä saa polttaa. Kaikki tämä on glorifioitu nuoruuteen kuuluvaksi ihanaksi sekoiluksi. Elokuvassa sekoillaan melko lailla ilman päätä ja häntää, kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja juoni on olematon. Jos nämä puutteet ovat tarkoituksellisia, niin siinä tapauksessa Linklater on mestari.

Elokuvassa kuulemma esiintyy tukku myöhempien aikojen staroja. Itse en tunnistanut kuin Milla Jovovichin ja Matthew McConaugheyn, joka oli täysin kreisissä roolissa lukioon jo huomattavasti liian vanhana hännystelijänä.

Ainoat plussat elokuva saa saarnaamattomuudestaan. Siinä suhteessa Sekaisin surutta on eri kastia kuin uuden polven päättömät koululaissekoilut.


Kouluarvosana: 6


Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)


Katsoimme Rakkautta ennen auringonlaskua ihan irrallisena pläjäyksenä vain nähdäksemme Pariisin maisemia sekä tietääksemme, mitä Celinelle ja Jesselle kuuluu, kun 10 vuotta reilaajien kulttielokuvasta on kulunut. Rakkautta ennen aamua (1995) päättyi siihen, kun toisiinsa Wienin kesäyössä tutustuneet nuoret erosivat jakamatta yhteystietojaan vain luottaen siihen, että he näkisivät, jos näkisivät, toisensa puolen vuoden kuluttua sovittuna aikana sovitussa paikassa. Katsoja jäi suu auki ilman tietoa siitä, mitä pariskunnalle lopulta kävi. Nyt sekin selvisi, Rakkautta ennen auringonlaskua palauttaa uskon todelliseen rakkauteen.

Jessestä on kymmenessä vuodessa tullut isä, aviomies ja kirjailija. Herra promoaa Pariisissa esikoiskirjaansa, joka muuten kertoo rakkaudesta Celineen. Liekö yllätys, että Celine-neiti saapuu promotilaisuuteen kohdatakseen Jessen. Siitähän se puhetulva sitten alkaa, eikä katkea ennen lopputekstejä. Tämä elokuva-settihän on kuuluisa siitä, ettei näissä oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin tallustelua siellä täällä ja jatkuvaa, sulavaa dialogia.

Juu, kaksikko pälättää keskenään taas siihen malliin, että Jesse on myöhästyä kotilennolta (koko leffan ajan mietin eikö sitä lentoa olisi voinut siirtää?). Jätetään paljastamatta loppuratkaisu, jos joku nyt ei ole vielä tätä nähnyt. Itsenäisenä elokuvana tämä ei toimi. Kakkososan kohtalo.


Kouluarvosana: 7



Fast Food Nation (2006)



Tähän meidän 4 elokuvan kollaasiin on kertynyt toisistaan aikalailla poikkeavia pätkiä. Richard Linklaterin tuotantoa suuremmin tuntematta täytyy sanoa, että Fast Food Nation on melko erikoinen aihevalinta kenelle tahansa ohjaajalle. Elokuva perustuu Eric Schlosserin samannimiseen kirjaan, joka osui samaan boomiin Michael Mooren kirjallisten hittien kanssa.

Kun joku tekee elokuvan pikaruokabisneksestä, olettaisin luvassa olevan komediaa. Linklater on kuitenkin ohjannut surullisen ja ahdistavan poliittisen draaman. Elokuva valottaa taustoja pikaruokakulttuurin mädännäisyyksistä. Kyse ei ole pelkästään huonosta ja epäterveellisestä ruoasta, vaan roska lävistää yhteiskunnan kaikki tasot pohjamutiin asti. Schlosserin kirja on toki elokuvaa yksityiskohtaisempi, mutta Linklater on nitonut yhteen elokuvan, joka liikkuu monella eri tasolla.

Greg Kinnearin esittämä Don Anderson on pamppu Mickey's hampurilaisketjusta. Hän saa tehtäväkseen lähteä kentälle tutkimaan erään puolueettoman tutkimusryhmän väitettä, jonka mukaan Mickey's ravintoloiden ykköstuote Big One sisältää silkkaa p*skaa. Siis sitä itseään.

Matkallaan Coloradoon Don näkee 100 000 lehmän lahtaustehtaita. Kierros pihvilinjastoilla on sliipattu, eikä mitään moitittavaa näy, mutta muista lähteistä Donille kerrotaan hygieniarikkomuksista ja työtekijöiden turvallisuuden laiminlyönneistä. Schlosser kirjoitti kirjassaan, että työtekijöiltä silppureissa leikkautuneet ruumiinjäsenet mössättiin naudanlihan sekaan että upsis vaan, ja tarjoiltiin Big Macin seassa onnellisille amerikkalaisille. Ja toden totta, lehmän kakkaa lipsahtaa joka päivä tuotantolinjalta makoisiin hampparipihveihin. Bakteerit kuolevat toivottavasti grillissä.

Don Andersonin lisäksi elokuvassa seikkailevat laittomasti USA:an pyrkivät meksikolaiset työläiset, jotka henkensä kaupalla tienaavat elantonsa eläintentappotehtailla ja milloin missäkin roskaduuneissa. Meksikolaisten elinolosuhteet olivat elokuvan surullisinta antia. Maailma näyttäytyi aika härskinä paikkana. Kolmantena päälinjana seurattiin lukiolaistytön selviämistä koulun ja mäkkäriduunin kurimuksessa. Lapsityövoimalla pyörivät hampurilaisravintolat riistivät tytön aikaa biologianläksyiltä. Tyttö oli saanut proleuden verenperintönä, sillä tämän yksinhuoltaja-äitikin tarjoili työkseen pikaruokaa. Lopulta nuori neiti päätti aktivoitua ja alkaa taistella kaupunkia hallitsevaa karjanjalostusbisnestä vastaan.

Elokuva loppui melko pessimistisiin tunnelmiin. Teiniaktivistien puuhastelut epäonnistuivat, Don Anderson sulki silmänsä esiintulleilta ongelmilta ja keskittyi vain massin haalimiseen, ja meksikolaiset menettivät kaiken, terveytensä ja olemattoman maallisen omaisuutensa. Tuulimyllyjä vastaan on hankala taistella. Elokuva on tosiaankin poliittinen manifesti kaikkien sydäntä lähellä olevasta aiheesta, pikaruoasta. Tämän jälkeen kasvissyöjäksi ryhtyminen lienee todellisempaa kuin koskaan.


Kouluarvosana: 9 1/2

David Frankel: Paholainen pukeutuu Pradaan

Tulipahan tuijotettua tällainenkin tekele männä iltana televisiosta. Kyseessä siis klassikon leiman saanut Paholainen pukeutuu Pradaan vuodelta 2006. Ohjaaja David Frankelilla on ollut näppinsä pelissä Sex and the City -sarjassakin, ja tuon sarjan jatkumostahan tässäkin leffassa on pohjimmiltaan kyse. Nykin muoti-ikonien vanavedessä tehty elokuva sijoittuu muotilehden toimitukseen, jonne Anne Hathawayn esittämä Andy hakee töihin. Andy on mummokuteisiin pukeutuva, lihava (?) nörtti, jolla ei ole huippumuodista minkäänlaista käsitystä. Kuinka ollakaan, ajan kuluessa Andystä kuoriutuu huippureleissä sipsuttava uraohjus. Jo kyseisen hikipingon hakeutuminen Meryl Streepin luotsaaman lehden assistentiksi on niin epäuskottavaa, että loput elokuvasta saattoi antaa mennä samaan konkurssiin. Ja ihan viihdyttävähän tekele kaikessa ennalta-arvattavuudessaan lopulta olikin.

Elokuvan kantavia teemoja ovat siis pinnallisuus ja huippumuoti kaikkine oikkuineen. Otsikon paholaiseksi osoittautu Meryl Streepin jäätävän kylmä, karikatyyrinen hahmo muotialan mogulista. Streep oli taas kerran aivan mahtava!! Se nainen vaan osaa.

Muuta tästä elokuvasta en jaksa yrittää keksiä. Aikamoista sontaahan se rehellisesti oli, mutta minkäs teet. Kesäkuussa ensi-iltansa saava Sex and the City vol.2 tulee olemaan 100% kuraa mutta kyllä sitä nannaa on vain saatava heti kuin vain mahdollista.


Kouluarvosana: 6 1/5 (puolikas lisäpiste muotikledjuille ja cameo-rooleille)

Anurag Kashyap: Dev. D

Intialaisen Anurag Kashyapin vuonna 2009 ohjaama Dev. D on moderni filmatisointi Devdasista. Tarina on kirvoittanut monia visuaalisia näkemyksiä, ja seuraavakin on tulossa jo täksi vuodeksi. Kashyapin versio on saanut positiivisen vastaanoton, missä sitä on esitetykin. Poikkeuksena ehkä Koiran kotisohva... Täällä toinen katsoja nukahti, toinen meinasi sahata ranteensa auki mutta jaksoi kuin jaksoikin loppuun asti (leffan kesto: 144min).

Mitään intialaisesta leffaskenestä tietämättä aloitimme hyvin aikein katselumaratonin; jo ennen alkutekstejä tiesin, että kyseessä on maksimaaliseen pituuteensa venytetty katselusessio. Eihän mikään tarina oikeasti tarvitse kahta ja puolta tuntia tullakseen ymmärretyksi. Elokuva kertoo Devistä, yläkastiin kuuluvasta nuoresta miehestä, jonka rakkaus lapsuudenihastukseen on kestänyt kahdenkympin paremmalle puolelle. Dev on käynyt isänsä pakottamana koulunsa ulkomailla, ja kun Dev saapuu takaisin kotimaahansa, vanha kunnon rakas Paro on häntä odottamassa. Kaikesta rakkaudesta huolimatta Dev erehtyy uskomaan kuulemiaan valeita Parosta. Että morsmaikku onkin maannut miesten kanssa koko pienen ikänsä. No, välithän siinnä menevät poikki. Paro on sitä paitsi alempikastinen, eihän Dev sellaista voisi vaimokseen ottaakaan. Paro päätyy toisiin naimisiin (eletään siis järjestettyjen avioliittojen luvatussa maassa). Sitten alkaakin elokuvan piinallisin, ja ehkä kiusallisin osuus. Dev sortuu alkoholismiin ja huumeisiin.

Toisaalla tapahtuu seuraavaa: teinityttö Leni tahraa maineensa harrastamalla seksiä poikaystävänsä kanssa, tytön isä tekee häpeissään itsemurhan, ja tyttö päätyy yleiseksi naiseksi bordelliin. Häntä kutsutaan tästä lähtien Chandaksi.

Dev on tällä välillä muuttunut ulkoiselta habitukseltaan Johnny Knoxville look-alike wannabeeksi. Aurinkolaseissa ja printti-t-paidoissa löytyy. Huumeita vedetään ja parta kasvaa. Dev päätyy Chandan hoteisiin, mutta kaipailee edelleen Paroa. (Jossain näillä main arvasin, että elokuva tulee kulminoitumaan auto-onnettomuuteen (en tiedä, jotenkin vain AISTIN sen!)). Paro pistäytyykin kerran huumeissa rypevän ex-rakkaansa läävässä pesaisemassa pyykit, kuten kunnon palvelijan kuuluukin, ja samalla hän halveksii Devin nykyisen elämäntavan. Dev päättää sillä sekunnilla piirtää pisteen epäonnistuneeseen rakkaustarinaan ja unohtaa koko Paron, ja keskittyä... Chandaan! Ylläri. No eipä sekään rakkaustarina kauan kestä, huumeiden lumo vie Devin eroon lempihuorastaankin.

Elokuvaa on käsittääkseni arvioitu vallankumoukselliseksi (siis Intia-skenessä) ja itse Danny Boylellakin on ollut näppinsä pelissä Devin totuudenmukaisen huumehetteikön kuvauksessa. Omasta mielestäni oli pelkästään kiusaannuttavaa katsoa siloisen "Johnny Knoxvillen" haahuilua ja pakollisia trainspotting-päävessanpöntössä-ilmakuplien puhaltelua, kun kaikki tämä oli tehty jo 10 vuotta sitten ja vielä usesti sen jälkeenkin. Unelmien sielunmessumaisia kamerakieputuksiakin nähtiin. Ja kaikki tämä ryyditettiin toistamalla n. kolmea musiikkikappaletta uudestaan ja uudestaan.... kierrätys kunniaan. Ja kuinka tästä aiheesta (mies suree rakkauden perään) saadaan venytetyksi reilusti yli kahden tunnin mittainen kärsimysnäytelmä, katsojalle. No takaumilla ja musiikki- ja tanssiosuksilla.

Elokuva kulminoituu siihen, kun Dev rysäyttää kännissä autokolarin (I told ya), jossa menehtyy jopa oma isäpappakin. Dev ei silti opi läksyjään, vaan rypee vielä, ja rypee vielä toisetkin 15 minuuttia, k u n n e s sitten viimein.... kenet hän lopulta löytää rinnaltaan: Chandan. Tadaa.

Antakaa anteeksi, jos en ymmärrä tämän kierrätyskappaleen taiteellista arvoa. Pelkkä intialaisuus ei tätä pelasta.


Kouluarvosana: 6+ Lisäplussa hienosta leffajulisteesta

Grant Heslov: Vuohia tuijottavat miehet

Eilisillan ohjelmistoon pääsi luiskahtamaan Grant Heslov'n ohjaama Vuohia tuijottavat miehet (The Men Who Stare at Goats). Finnkino lupasi elokuvasta seuraavaa: "Hulvaton satiirinen komedia kertoo uskomattoman tositapahtumiin perustuvan tarinan, jossa tutkiva journalisti suuntaa Lähi-Itään ottamaan selvää jenkkiarmeijan erittäin salaisista (ja suht hilpeistä) modernin sodankäynnin metodeista." Todellisuudessa elokuva oli ikävystyttävää höttöä ja väkinäistä tilannekomiikkaa epärealistisesti toteutettua sotataustaa vasten. Tekele ei ole monenkaan lauseen arvoinen.

Elokuva perustuu toimittaja Jon Ronsonin kirjaan, joka väitetään perustuvan tositapahtumiin USA:n armeijan pyrkimyksistä hyödyntää psykologiaa ja paranormaalia sodankäynnissään. Kuonan alla piilee siis kiinnostavat teemat, mutta ohjaajan aikaasaama lopputulos on kidutusta alusta loppuun saakka (todellinen tarkoitusko?). Liikaa irrallisia tapahtumia ja pateettista kohellusta.

Vuohia tuijottavat miehet on roskakori, johon pääosissa patsastelevat George Clooney, Ewan McGregor, Jeff Bridges ja Kevin Spacey suosiolla heittävät maineensa ja omanarvontuntonsa. Ewan "Trainspottingin jälkeen ei ainuttakaan nappisuoritusta" McGregor on tönkkö kuin sardiini, Jeff Bridgesin hippirooli ryvettää lokaan huikean hienon Big Lebowskin ja Kevin Spaceyn konnanrooli on täysin tarpeeton. George Clooney luottaa perussetiinsä ja siristelee silmiään niin kuin aina ennenkin. Peruukkiin sonnustautunut iso-G onnistunee siis taas lunastamaan paikkansa maailman naisväestön päiväunissa.

Kouluarvosana: 6-

José Saramago: Kertomus sokeudesta

Jos elokuva-arviot alkoivat ylisanoillla parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, niin kirjallisuuden puolella lähdetään liikkeelle nobelistin teilaamisesta. Yksinkertaisesti sanottuna Kertomus sokeudesta on huono kirja. Saramago on ehkä taitava tarinankertoja, mutta kun ympäristön ja tapahtumien kuvailun rinnalla ei kuvata rivilläkään henkilöiden sielunelämää, toivoo kirjan loppuvan jo ennen kuin on päässyt puoleenväliin saakka (ja sivuja kirjassa on melkein 400!).

Saramago on niin fiksoitunut kuvailemaansa dystopiaan, että jatkaa ja jatkaa retostelua ihmisten eläimellisestä käyttäytymisestä. Voitte varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset maan päällä (Saramagon kirjassa yhdessä valtiossa, mikä on kuitenkin mielestäni epäuskottava skenaario) sokeutuisivat ja sokeutuneet ahdetaan täpötäyteen laitokseen keskenään, eikä ruokaa riitä kaikille, ja syttyy tulipalo, ja sokeat pääsevät tuhoutuneesta laitoksesta ulos, mutta koko kaupunki on sokeutunut, eikä kukaan kerää jätteitä, eikä ruumiita, ja ruoka on loppu jne., enempää en kirjan tapahtumista vaivaudu kertomaan.

Mitään muuta kirjassa ei kuitenkaan ole, joten mistäs tässä sitten jatkaisi... Koko kirjan ajan odottaa takannen lupausta "antaa uskoa yhden ihmisen mahdollisuuksista parantaa maailmaa, jossa muut ovat sokeutuneita". Tällä siis viitataan päähenkilöön, lääkärin vaimoon, jota nimitetään näin läpi kirjan (ei siis esim. omalla ammatillaan, feministit huom.). Yksi mukahauskuus kirjassa onkin se ettei kellään ole nimeä, vaan henkilöt kulkevat nimityksillä kuten mustalappuinen vanha mies ja tummalasinen tyttö. Toinen kirjoittajan mielestä kovin hauskalta tuntunut ajatus on sanonnoilla hassuttelu, mihin hän palaa aina parin sivuin välein, jolloin se ei toki naurata enää, vaan aiheuttaa vain myötähäpeää ja turhautuneisuutta, varsinkin kirjailijan yhdistäessä sen filosofiaan jollain perin kummallisella logiikalla (kyllä, sivunnumeroa ja siten suoraa lainausta en muista, mutta Saramago vertasi vanhojen sanontojen hullunkurisuudelle hihittelyä filosofiaan!).

Päähenkilö lääkärin vaimo siis ei jostain selittämättömästä syystä sokeudu (jolle odottaa selitystä läpi kirjan, mutta sitä ei anneta), mutta hän nyt ei vaan hyvällä tahdollakaan lunasta takakannen lupausta yhden ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa mielettömässä maailmassa. Takakansi jääkin teoksen parhaaksi osaksi, kun edellisen lisäksi siinä suitsutetaan, että "jos ylipäätään lukee kirjoja on rikos jättää tämä lukematta". Siksi nappasinkin kirjan kovin toiveikkaana Korjaamon (joka on muuten ehdottomasti käymisen arvoinen paikka) hyllystä, ja valtavan pettymyksen vuoksi en pysty kirjaa kenellekään suosittelemaan.

Kouluarvosana: 6 1/2