perjantai 31. joulukuuta 2010
Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)
Ensinnäkin, <3 Pirkko Saisio, oot ihq!! En pysty kertomaan Lokikirjasta mitään puolueettomasti. Puolisonikin kysyi eilen: "Eikö tuo Saisio epäonnistu missään?" ja vastaukseni oli: "Ei niin missään."
Lokikirja (2010) on Saision käsinkirjoittama ja kuvittama itseoppineiden seiloreiden lokikirja vuosilta 1988-1994. Kaikki alkaa siitä, kun Saikki ja Honksu (Pirjo Honkasalo) päättävät mielijohteesta ostaa Dianan, mahonkiveneen, jossa on "hieno puinen ruori ja upea kattolamppu". Jo ensimmäisellä matkallaan Paimionjokea merelle päin mahonkiristelijän uudet onnelliset omistajat saavat tuta Dianan oikeasta luonteesta. Dianassa nimittäin reistaa aivan kaikki, ja merihätään joudutaan lähestulkoon joka kerta kun porukka lähtee matkaan.
Hauskinta Lokikirjassa on tietysti sarjakuvamaisuus, mutta myös Saikin pistämätön huumorintaju. Kirjaa ei varsinaisesti lue, sitä hörähtelee eteenpäin. Saikki ja Honksu tekevät pesäeron suomenruotsalaiseen ökyilyyn yhdistettyyn muskeliveneilyyn. Dianan kyydissä vettä äyskäröivät Suomen kulttuurieliitti, Saikin tytär Elsa, räävitön pehmoeläin Kengu, ja kaikenkarvaisia muitakin kippareita käy menoa ihmettelemässä. Whisky virtaa, HK-bleuta kuluu ja kansanlauluja veisataan satoja säkeistöjä. Hienostelua ei Diana-paatilla nähdä.
"Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli ’ne’, Ristolla kolme naista mukanaan, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea."
Paitsi bättre folken kustannuksella, Saikki pilailee myös sisämaan immeisten kieroudella. Vuonna 1994 Saikki ja Honksu ohjastavat purtilon kohti Saimaata ja Pielistä, ja kohtaavat järkyttyneinä vieraan itäsuomalaisen heimon ja kulttuurierot. Viäräleuvat olivat yhtä diminutiivia:
"Mie ajan teiät satammaa, kolome jos annatte markan lanttiloita, kyytilöitä tiälä saa heittee, immeiset assuu pitki korpiloita ja autoloita ei monella o vanaholoilla muoriloilla."
Tyrskin koko kirjan ilman kyllästymistä pakollisiin, päiväkirjamaisiin merkintöihin, kuin että ketkä ovat laivassa, mistä puhaltaa ja miten kovaa. Itsenikaltainen vannoutunut maakrapukin saa merenkulusta hillittömän kuvan.
Lokikirja on hyväntuulen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä! Ja miten kesäinen fiilis siitä tulikaan! Suosittelen, varsinkin näin keskitalvella.
Arvosanassa ehkä hieman saisio-lisää, mutta ehdottomasti hyvä lukukokemus.
Kouluarvosana: 9
Topakat naisimmeiset linnassa, Saikki ja Honksu.
torstai 30. joulukuuta 2010
Vuoden 2010 Parhaat
Tässä sellaisia leffojen osalta:
1. Jaco van Dormael - Mr. Nobody (10-) (Okei, tämä on tehty jo 2009, mutta Suomessa se nähtiin vasta männä vuonna)
2. Nicholas Stroller - Get Him to the Greek (9 1/2) (Tätä tuskin tullaan näkemään Oscar-listoilla)
3. Michael Winterbottom - The Killer Inside Me (9-) (Yllätyssijoittuja. Enpä olisi uskonut aikanaan, että tässä sitä vaan tuli katsottua vuoden kolmanneksi paras elokuva)
4. Edgar Wright - Scott Pilgrim vs. the World (8 1/2) (Tämä oli tällainen hyvän tuulen leffa)
5. Debra Granik - Winter's Bone (8 1/2) (Tämä taas jotain ihan muuta)
Ja kotimaiset:
1. Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen - Miesten vuoro (9+) (Elokuva saunomisesta ykkösenä - vain Suomessa)
2. Saara Cantell - Kohtaamisia (9+) (Tästä en osaa sanoa mitään, koska en leffaa ole nähnyt. Ilmeisesti pitäisi)
3. Mika Kaurismäki - Vesku (9) (Koko kansan suosikki!)
4. Joonas Neuvonen - Reindeerspotting - pako joulumaasta (Ilmiö!)
Kirjoista parhaat:
Ulkomaiset:
Ups - pitäisikö näitäkin ehtiä lukea?
Kotimaiset:
1. Riikka Pulkkinen - Totta (10) (Itse en tälle lämmennyt, vaikka Rajasta pidinkin. Toinen koirista tykkäsi kuitenkin kybällä)
2. Pelle Miljoona - Kreuzberg (9 1/2) (Hyvä Pelle!)
3. Kreetta Onkeli - Kutsumus (9 1/2) (Toisen koiran kestosuosikki, itselleni ensimmäinen laatuaan - ja tykkäsin kyllä!)
4. Elina Tiilikka - Punainen mekko (8) (No comments, en ole lukenut)
5. Markku Rönkkö - Lounge (8-) (Ei ole ensimmäisen voittanutta!)
Laitetaan vielä vuoden suosikkilevyt, ihan vaan pätemisen tarpeen vuoksi.
Ulkomaiset:
1. Aloe Blacc - Good Things (Sielukasta!)
2. LCD Soundsystem - This is Happening (Khuul!)
3. MGMT - Congratulations (Kesä meni letkeästi tätä kuunnellessa, hyvän mielen musiikkia)
4. Erykah Badu - New Amerykah Part Two (On sillä vaan mieletön ääni)
5. Goldfrapp - Head first (Tätä en ole ehtinyt kuunnella kuin kerran, mutta heittämällä listalle)
Mitään uudelleenvirityksiä, kuten White Stripesia tai Jimiä, en listalle kelpuuttanut.
Ja vielä kotimaiset:
1. Uusi fantasia - Heimo (Tämäkin on viileetä)
2. Paleface - Helsinki-Shangri-La (Ensin olin, että mitä v.....?, mutta tämähän on ihan huippulevy)
3. Raappana - Maapallo (Reggae OK!)
4. Jätkäjätkät - Ykstoist Ykstoist (Joku saa tietää... Räpäytystä ja reggaeta - jokaiselle jotain)
5. K-X-P - K-X-P (Täydellistä taustamattoa)
tiistai 28. joulukuuta 2010
Andrei Tarkovski: Solaris (1972)
Sitten sitä paljon parjattua neuvostoliittolaista taide-elokuvaa. Kampesin itseni Orioniin katsomaan Tarkovskin Solarista, kuten muutama muukin. Näytös vaikutti nimittäin yllätyksekseni loppuunmyydyltä. Kyseessä siis Klassikko isolla Koolla.
Solaris alkaa luonnon kuvauksella järvimaisemassa. Tarkovskille tuttuun teemaan luontoa kuvataan ruohonjuuritasolla. On kieltämättä flipauttavaa kelailla, että maasta sitä on tultu ja maaksi tuleman.
Sitten lähdettiin auton kyytiin varsin futuristiselle matkalle johonkin Aasian(?) suurkaupunkiin. Ja sitten kävi niin kuin tällaisissa elokuvissa on vaarana - aloin pilkkimään ja torkahtelinkin tuon tuosta.
No, sitten alkoi onneksi tapahtumaan. Ryhdistäydyin. Kris Kelvin -niminen kaveri (Donatas Banionis) lähtee Solaris-nimiselle avaruusalukselle, joka on tutkimassa avaruudesta löytynyttä valtamerta. Kris on psykologi ja jokin hämäräksi jäänyt missio hänellä kaiketi aluksella on.
Psykologi joutuu heti alkuunsa tarkistamaan käsityksensä mielen syövereistä nähdessään millaista peliä aluksella pelataan. Valtamerestä nousee alukselle vähän väliä miehistön muistista materialisoituneita hahmoja.
Alkaa ankarat filosofiset väittelyt ja pohdinnat. On vaikea pysyä kolmea tuntia skarppina. Repliikitkin tuntuvat välillä vilahtavan turhan nopeasti kankaalla. Paljon jätetään kertomattakin. Loppu antaa kuitenkin onneksi paljon anteeksi, mutta sitä olisi kait turha yrittää alkaa tässä selittää.
Elokuvan loputtua joku huusi jihaa! Ja joku muistutti Tarkovskin kuolleen samana päivänä 24 vuotta sitten. Melko fanaattista.
Kouluarvosana: 10 Neroutta! (vaikka yli hilseen menikin)
Laura Honkasalo: Eropaperit (2009)
Vuoden 2011 alkupäivinä näemme Rakkaus on koira helvetistä -blogissa tiivistelmän vuoden 2010 parhaista näkemistämme elokuvista ja lukemistamme kirjoista, kootut selitykset, miksi monet monituiset elokuvat jäivät ilman arviota ja miksi jotkut kirjat eivät ottaneet tuulta alleen ei sitten millään (!!Rimminen!!) . Lisäksi ROKH saanee uuden, "kesymmän", visuaalisen ilmeen.
Vielä ennen vuodenvaihdetta kerkeää tässä kuitenkin postata yhden "jouluisen" kirja-arvostelun. Pre-Christmas stressin pahimmissa syövereissä runttasin loppuun Laura Honkasalon Eropaperit (2009), joka ei ennakkoluuloista huolimatta osoittautunut lainkaan paskemmaksi.
Suhtautumiseni Laura Honkasaloon kirjailijana on ollut sanalla sanoen skitsofreninen jo hyvän aikaa. Sinun lapsesi eivät ole sinun -hypen aikaan (2001) olin ällikällä lyöty, miten jokin niin naiivi ja kliseinen kuin tuo kirja oli, voi olla niin yleisesti kiitettyä ja niin... koukuttavaa. Hotkin SLEOS-kirjaa maanisuuden vallassa samalla kun läpsin itseäni kasvoihin häpeissäni (elin tuolloin "luen vain klassikkoja" -aikakauttani). Honkasalon läpimurto oli mielestäni ärsyttävän kevyt ja siksi niin ärsyttävän hyvä. Tyttökerho (2005) puolestaan oli niin tavatonta potaskaa, etten edelleenkään tiedä itkeäkö vaiko nauraa, kun muistelen sitä selkäpiitäkarmivaa lukukokemusta. Lykkäsin Honkasalon chic lit -koppaan, kaikella kunnialla genreä kohtaan, ja vannoin, ettei koskaan enää tätä laatua.
Mutta heti ilmestyttyään Eropaperit tuntui härnäävän minua pakonomaisesti. Siitä keuhkottin akkoin lehissä, keskustelupalstoilla ja blogeissa. Harasin vastaan, mutta muutama viikko sitten puolustus petti ja Eropaperit kuin hyppäsi syliini kirjastoreissulla. Masokisti sisälläni heräsi ja kuljin kuin riivattu lainauslaitteen luo. Aloitettuani lukemisen tajusin oitis jonkun muuttuneen. Hattara-Honkasalosta oli tullut synkkis.
Eropapereita kahlatessani en voinut välttyä rinnastuksilta Riikka Pulkkisen Tottaan. Sukupolvien kerronnassa hypittiin molemmissa edes takas ja retro-fiilikset painoivat päälle vahvoina. Sinikka K. ja Jouko K. elivät päällepäin onnellista avioarkea 1970-luvun Helsingissä, kunnes (käytännössä selittämättömästä syystä) Jouko päätti heittää vanhan eukkonsa ja kaksi pientä lastaan kankaalle päästäkseen astumaan rakkauden täyttämään liittoon elämäntaiteilija-Raisan kanssa. Kirjan alkupuolta avioeroon asti kerrottiin Sinikan näkökulmasta, kunnes vanhempien välirikon tapahduttua puikkoihin astui pariskunnan 7-vuotias Sara-tytär, jonka vinkkelistä kirjan tapahtumia seurattiin loppuun asti.
Sara-tyttö sai kokea kaikenlaista kurjaa jouduttuaan isänsä pelinappulaksi avioeron tuoksinnassa. Saran isä veteli hihasta ässiä toisensa perään; äitisi on paskaa täynnä, joten kutsut häntä Paskikseksi, isoäitiäsi kutsut Prutkuksi, Raisaa kutsut äidiksi. Lukijana tunsin vaivaannuttavaa myötähäpeää, sillä monta kertaa oli hiuskarvan varassa, ettei Honkasalo vetänyt härskisti överiksi. Eipä silti, erotilanteissa ei voine välttyä ylilyönneiltä. Saran näkövinkkeli perheensä muutoksiin oli viehättävä ja ajatuksiaherättävä, sillä lapsi totisesti tunsi olonsa heittopussiksi taistelevien vanhempiensa välissä.
Mitä lie Honkasalolle tapahtunut Tyttökerhon ja Eropapereiden välissä, mutta muutos on ehdottomasti parempaan suuntaan. Välttämättä Eropapereista ei olisi edes tunnistanut entistä city-sinkkujen kruunaamatonta äänitorvea, sen verran kypsempi tatsi oli jälkimmäisessä. Tyttökerhossa Honkasalo tuntui vain räiskivän mitä sattuu minne sattuu, ja raakaversion maku oli todella tympeä. Uusimmassan Honkasalon on tainnut viilata hieman enemmän ja editoida kirjoitustaan useamman kerran. Mitä Honkasalosta nykyään tulee mieleen, on ennen kaikkea kehittyvä kirjailija. On mukavaa huomata jonkun parantaneen entisestä.
Kouluarvosana: 7 1/2
lauantai 18. joulukuuta 2010
Robert Rodriguez: Machete (2010)
Jälkiviisaana on helppo sanoa, että elokuva ei voi olla muuta kuin pettymys sellaisen ennakkohypetyksen jälkeen minkä Machete sai osakseen. Olen silti pettynyt. Machete ei vastannut odotuksiani.
Tykkäsin hulluna Planet Terrorista, kuten aikaisemmistakin Rodriguezeista. Hullunhauskasta feikkitreileristä piti vieläpä tulla vielä kreisimpi revittely kuin Planet Terrorista. Vaan ei tullut.
Onhan Machetellakin hetkensä. Robert De Niro on mainio konnamaisena kuvernöörinä. Ja Danny Trejo tietysti Machete-veitsineen. Siinä vasta karismaattinen mies. Steven Seagal ja Don Johnsonkin on palkattu statisteiksi. Propsit hauskoista nimistä. Jessica Alba ja Michelle Rodriguez esittävät lattarikaunottaria, Lindsay Lohan valkolaista. Kohtaus, jossa Machete pornoilee Lohanin esittämän tyypin ja tämän äidin kanssa on hauska - ja tietysti Lohan nunnana.
Hauskoja kohtauksiahan Machetessa toki on ja veri lentää, mutta - kehtaako tätä edes sanoa - enemmänkin olisi voinut. Jotenkin Machete ei vain tuntunut niiin hullulta, mitä odotti. Olisiko elävät kuolleet tai vampyyrit sitten auttaneet, tiedä häntä. Loppukin on ihan liian vaisu verrattuna vaikka Planet Terroriin.
Yhteiskuntakritiikkiäkin leffassa oli ja sehän on aina plussaa. Poliitikot ovat läpeensä mätiä ja jenkit rasisteja - jopa lattarit. Amerikkalaiseen unelmaan jo kiinni päässeet meksikaanit näyttäisivät olevan etujoukoissa pystyttämässä muuria rajalle.
En tiedä, ehkä minulla oli huono päivä, mutta ei uponnut.
Kouluarvosana: 5 1/2
(plussaa Tony Halmeen lainaamisesta: "Jumala armahtaa, minä en":)
torstai 16. joulukuuta 2010
Joel Haahtela: Katoamispiste (2010)
En osaa päättää pidinkö Joel Haahtelan Katoamispisteestä vai en. Kyseessähän on Finlandiaehdokas, joten täysin huono kirja ei kai kyseessä voi olla. Ainahan ei tosin hyvätkään kirjat voi kaikkia miellyttää.
Haahtelan kieli on kyllä jollakin tapaa kaunista ja sofitikoitunutta. Toisaalta en pidä tyylistä, jossa pisteet korvataan pilkulla. Esim. näin:
"Meri oli lähes tyyni, Raijan saari ei ollut kovin kaukana, voisin soutaa sinne alle puolessa tunnissa, kapean salmen yli."
Jos tarkkoja ollaan, kyseessä on päälause toisensa perään. Ei hyvä. Tälläinen teksti on jotenkin hengästyttävää, ei ole taukoja, joiden aikana voisi huilia.
Sitten on kirjan tunnelma. Toisaalta pidän Katoamispsteen jonkinlaisesta unenomaisesta ja höttöisestä tunnelmasta. Toisaalta teksti on turhauttavan kliinistä ja kylmää. Päähenkilöllä tuntuu olevan pahemman luokan tunnevamma tai liian vahva lääkitys päällä. Esim. jäädessään autiolle saarelle yksin kuvaa hän veneen karkaamista tavoittamattomiin minkään liikahtamatta sisällään. Toisaalta, jos tyylillä pyritään kuvaamaan sivulliseksi itsensä tuntevaa, vaimonsa pakeista masentunutta miestä, on siinä onnistuttu.
Kirjan tapahtumat on myös yksi asia, joka häiritsi alusta asti. Itsekin olen miettinyt, että jos kirjoittaisin kirjan, siinä ei tapahtuisi mitään. Tämän kokemuksen jälkeen taidan harkita asiaa toisenkin kerran... Tuntuu suoraan sanottuna oudolta, kun kovin dramaattiseen tyyliin kuvaillaan varsin arkisia asioita, kuten hotelliin kirjautumista tai tupakka-askin ostamista.
Ei kirja missään vaiheessa antanut odottaa mitään mullistavaa tapahtuvan, mutta, anteeksi paljastus, olin silti pettynyt, kun lopussa ei mitään yllättävää sattunutkaan.
Kirjassa seikkailee siis minäkertojana kirjailija-lääkäri, joka koittaa selvittää erään ranskalaisen miehen ja kirjailija Raija Siekkisen mysteerin. Kirjailijan ammatista kiinnostuneille Katoamispistettä voisi kai suositella. Siinäkin ammatissa piilee omat vaaransa...
Kouluarvosana: 7 1/2
P.S. tuo unenomainen tunnelma on näemmä Haahtelan tuotannon tunnusmerkki ja haikeus on tsehovilaista. (Savon sanomien arvostelu)
tiistai 14. joulukuuta 2010
Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)
Enpä olisi uskonut saunomisesta saavan näin hyvää elokuvaa aikaiseksi. Olinhan toki kuullut ylistäviä arvoita Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen dokumenttielokuvasta Miesten vuoro, mutta olen silti ällikällä lyöty.
Elokuvassa ei siis muuta tehdä kuin saunotaan. Niin ja puhutaan. Ja mistä aiheista! Sellaisista, joista suomalaiselta mieheltä ei ole totuttu kuulemaan. Kuka on menettänyt isovanhempansa, kuka vanhempansa, kuka vaimonsa ja asuntonsa ja jotkut lapsensakin.
Tarinat ovat toinen toistaan koskettavampia, eikä itku ole kaukana niitä kuunnellessa. Varsinkin viieminen stoori on sydäntäriipivä, ja on vaikea olla vollottamatta yhdessä sitä kertovan miehen kanssa. Kaveri kiteyttää myös miten suomalainen mies on tottunut reagoimaan vastoinkäymisiin - vaikenemalla ja viinalla. Ehkäpä Miesten vuoro antaa myös toisenlaisia malleja menetyksistä toipumiseen?
Erilaisten stoorien lisäksi dokumentissa esitellään mitä mielikuvituksellisimpia saunoja. Kiukaita on kannettu muun muassa asuntovaunuun, autoon ja puhelinkoppiin. Mitä mainiointa vientimatskua siis, brändityöryhmäkin tykkää taatusti.
Kouluarvosana: 9+
perjantai 10. joulukuuta 2010
Antti Tuomainen: Veljeni vartija (2009)
Antti Tuomaisen kirja Veljeni vartija on kuitenkin tuore tapaus ja sijoittuu nyky-Helsinkiin. Siitä ehdottomasti plussaa! Henkilöt on helppo kuvitella Porthaninkadun levykauppaan ja Flemarille varjostuspuuhiin. Todentuntuinen miljöön kuvailu edesauttaa asiaa. Etenkin Porkkalan edustalla sijaitseva saari tuntuu todelliselta.
Miinusta liian tarkoista väkivaltatekojen kuvauksista, mikä toki voitaisiin laskea plussaksikin. Nieluun tunkeutuvat puukot ja otsan lävistävät naulakot jäivät kummittelemaan mieleen etovasti.
Teemana kirjassa on isien ja poikien väliset suhteet. Kuinka paha (vai sittenkin hyvä) siirtyy sukupolvelta toiselle.
Ihan laadukasta luettavaa.
Kouluarvosana: 7-
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Thomas Balmés: Babies (Bébés) (2010)
Repliikittömässä dokumentissa seurataan perusolemukseltaan samanlaisten olentojen sosiaalistumista ympäristöönsä. Japanilaisvauvaa kuskataan vauvajumppaan, koska äiti on tottunut tekemään kaiken samalla tavalla kuin muutkin; lastenrattaiden kokoontumisajot tokiolaisessa puistossa näyttävät huvittavilta. Namibialaiset pallerot tunkevat hiekkaa suuhunsa ja chillaavat äitiensä kanssa auringonpaisteessa, mongoolilapsi viettää paljon aikaansa narulla sänkyyn kahlittuna ja isoveljensä kiusaamana ja jenkkimukelo vähät välittää, vaikka faija yrittää opettaa tälle afrikkalalisia heimotansseja kansanopiston kurssilla.
Nauruntyrskähdyksiä ja hellyyspuuskia aiheuttavaa, rentoon fiilistelyyn sopivaa kuvamateriaalia.
Kouluarvosana: 8
tiistai 7. joulukuuta 2010
Shawn Levy: Date Night (2010)
Steve Carell on ihan hauska tyyppi. Häntä vain on vaikea mieltää tavalliseksi perheenisäksi, vaan tuon tuosta sitä huomaa katsovansa 40-vuotiasta neitsyttä tai Maxwell Smartia.
Date Nightissa Carrell kuitenkin esittää tylsän lähiöläispariskunnan toista puoliskoa. Vaimona esiintyy Tina Fey, uusi tuttavuus minulle, joka osoittautuu hauskaksi hänkin.
Pariskunta päättää viettää kerrankin viikottaisen vapaailtansa Manhattanilla ainaisen lähiöravintolan sijaan. Huippusuositussa ravintolassa ei vain meinaa pöytää saada laillisin keinoin, joten he esiintyvät väärällä nimellä saadakseen pöytävarauksen tehneen parin paikat. Tämä osoittautuu suuren luokan virheeksi, sillä heidän käyttämänsä nimi kuuluu New York Cityn pelottavimman mafiapomon (Ray Liotta) most wanted -listalle. Tästä alkaa tavalliseen perhe-elämään tottuneen pariskunnan uskomaton yö Manhattanin alamaailman syövereissä.
Hauskinta elokuvassa on ainakin arkiset huomiot hammaskiskoista, lukupiiri ("You have no idea what it is like to be a teenage girl having your first period under Taliban rule. That is true. And neither do you.), hipstereinä esiintyminen (takki väärinpäin) ja Mark Wahlbergin muskelit. "Mihin ihminen tarvitsee noin paljon lihaksia olkapäillään?"
Lopputekstien lomassa pyörivät epäonnistuneet kohtaukset paljastavat näyttelijöiden improvisoineen suurimman osan kohtauksista. Aika taitavaa.
Kouluarvosana: 7 1/2
maanantai 6. joulukuuta 2010
Debra Granik: Winter's Bone (2010)
Debra Granikin Winter's Bone on kaiketi tulossa teattereihinkin kuka ties koska. Emme kuitenkaan jaksaneet odottaa kuuta nousevaa, sillä leffa on saanut paljon kehuja ja Sundance-voitonkin osakseen.
Winter's Bone osoittautuikin lopulta todella sympaattiseksi pieneksi elokuvaksi, vaikka aluksi tuntuikin, että hohhoijaa ja että tästä tulisi nyt tykätä kai koska jotkut sen ensimmäisenä nähneet ovat tykänneet siitä.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sellaiseen miljööseen, että oksat pois. Tällaista ei tavallisissa Hollywood-rainoissa näe. Liikutaan sellaisella perähikiällä sellaisen proletaarin keskuudessa, että vaikea kuvitella tällaista olevankaan. Ihmiset asuvat tällä vuoristoseudulla pienissä majoissaan tai trailereissaan pihat täynnä romua. Ja millaista elämää. Elokuvan päähenkilö, 17-vuotias tyttönen, hoitaa taloutta ja kasvattaa kahta sisarustaan äidin ollessa pihalla kuin lumiukko ja isäukon kadottua kuin pieru saharaan.
Old man on tyttärensä epäonneksi pantannut murjunsa takuusummaansa vastaan ja oman onnensa nojaan jätetty perhe on vaarassa menettää katon päänsä päältä, jos ukko ei pian ilmaannu oikeuden kuultavaksi. Tästä alkaa vastuuta kantamaan oppineen tyttären etsinnät, jotka osoittautuvat hankaliksi. Sisäsiittoisessa yhteisössä jokainen tuntuu olevan jonkinlaista sukua toisilleen, mutta kukaan ei tunnu suostuvan auttamaan tyttöä etsinnöissä.
Oman lukunsa soppaan tuovat huumeet, jotka ovat korvanneet viinan tässä takapajulassakin. Isä on ammatiltaan metamfetamiinin tehtailija, joten etsinnät on aloitettava ikävän huumejengin taholta. Elokuvan henkilöt ovat oksettavia, mutta muuttuvat leffan kuluessa inhimillisiksi. Varsinkin tytön sedästä (John Hawkes) saadaan muokattua sympaattinen kuva alun inhottavan kovistelevan spiidin snorttaajan jälkeen. Poliisimieskin osoittaa haavoittuvuutensa pelätessään sanan pelkuruudestaan kiirivän vääriin piireihin.
Pääosan esittäjälle Jennifer Lawrencelle on povattu roolista Oscaria eikä moinen mikään vääryys taitaisi olla.
Kouluarvosana: 8 1/2
sunnuntai 5. joulukuuta 2010
Antero Viinikainen: Orgo (2009)
Kirjahyllyssämme on pölyttynyt jo muutaman vuoden ajan Antero Viinikaisen Aleksis Kivi ja Serbian prinsessa. Kirpputorilla kirja vaikutti sopivan surrealistiselta, mutta muuttuikin kotihyllyssä luotaantyöntäväksi. Nähdessäni kirjastossa Viinikaisen uutuuden, Orgon, päätin lopulta tarttua härkää sarvista ja selvittää mikä tämä Viinikainen oikein on miehiään.
Viinikainen on koittanut Orgossa kääntää loppuunkalutun kirjailijasta kertovan tarinan mielenkiintoiseksi selittämällä yksityiskohtaisesti kirjoittamisprosessia ja kirjailijan tekemiä valintoja. Valitettavasti vain huonolla menestyksellä.
Ei Orgo huono kirja ole, paikoin tarina on oikein mukaansatempaava, mutta vastaavasti valitettavan usein jotenkin jankkaava. 'Todellisuusproosa', 'Raskolnikov' ja 'manne' vaikkapa mainitaan niin moneen kertaan, että odotin koko ajan kauhulla, koska joku näistä otetaan jälleen esille kuin kyseessä olisi jotain ennenkuulumatonta. Enkä edes ymmärtänyt jatkuvaa jankutusta jostain ihmeen todellisuusproosasta, vallankumouksellisesta kirjallisuuden lajista. Kirjan päähenkilö, Aulis Saastamoinen, kirjoittaa kuin olisi ensimmäinen kirjailija ikinä, joka kirjoittaa itsestään. Ehkei kuitenkaan.
Alkuun hyvältä tuntunut idea lähes kaiken kirjoitetun ja kirjoittamatta jätetyn perustelemisesta ei lopulta olekaan niin hyvä. Lopulta se kääntyy kirjailijaa vastaan, kun vaikkapa riisuttua dialogia perustellaan huonolla muistilla tai muistiinpanovälineiden puuttumisella.
Orgon juoni on siis Aulis Saastamoisen kirjoittamisprosessin ja siinä sivussa tapahtuvan kuvailua. Saastamoisen kustantaja valittaa tämän olevan epäuskottava, jolloin kirjailija keksii luoda ihan lihaa ja verta olevan hahmon, Orgon. Harmi vain, että siinä vaiheessa kirja vasta muuttuu epäuskottavaksi. Kuvaukset Helsingin pintaliidosta aiheutavat pienoista myötähäpeän tunnetta.
Ettei postaus menisi pelkäksi loan heittämiseksi, on sanottava että Viinikaisella on kyllä selvästi sana hallussa ja kyky kirjoittaa mukaansatempaavaa tarinaa. Puutteisiin oli takerruttava tyydyttävän arvosanan perustelemiseksi.
Kouluarvosana: 7-
perjantai 3. joulukuuta 2010
Derrick Borte: Jonesin perhe (The Joneses) (2009)
Okei, satiiriksikin elokuvaa voisi kai kutsua. Kantaaottavuushan nyt on aina paikallaan, mutta ei kai itse elokuvan tarvi silti jättää kylmäksi. En muista koska viimeksi olisin katsonut näin hajutonta ja mautonta leffaa. Koko katselukokemuksen aikana ei värähtänyt sisälläni mikään. Ei edes Demi Mooren ansiosta.
Ja aihe, jota elokuva kritisoi. Keeping up with the Joneses -mentaliteetti. Nojaa, kyllä kai sitä itsekin voisi vähemmänkin kuluttaa, mutta kovin vieraaltahan tuollainen jenkki-meininki aidatulla asuinalueella tuntuu. Enkä tiedä oliko leffa edes kovin kriittinen materian suhteen, vai oliko tämäkin lopulta vain amerikkalaisen unelman myymistä katsojille.
Elokuvan juoni on liian yksinkertainen selostettavaksi. Tärkein käänne paljastetaan jo alkumetreillä ja loppu onkin sillä silitelty. Elokuvasta olisi ehkä saanut edes hitusen herkullisemman paljastamatta asetelmaa heti alkuunsa. Sänkysekoilutkin olisi asettunut aivan uuteen valoon, jos katsoja ei olisi tiennyt mistä on kyse. Nyt leffan katsoi loppuun vain odottaen epäuskoisena voiko tapahtumat todella kulkea näin ennalta arvattavaa Hollywood-huttu-polkua pitkin.
En tiedä. Ehkä keskiverto-amerikkalaiset kaipaavat näinkin alleviivattuja kannanottoja näinkin itsestäänselvästä aiheesta. Ja mikä se sitten oikeastaan olikaan? Mammonan haaliminen tosirikkaitten tahdissa on todella vaikeaa? Tai jotain.
Kouluarvosana 5 1/2
torstai 2. joulukuuta 2010
Edgar Wright: Scott Pilgrim vastaan maailma (2010)
Scott Pilgrim vs. the World on viihdyttävämpi, mutta teinimpi kuin (500) Days of Summer näistä uusista indie-elokuvista. Täytyy myöntää, että tykkäsin silti, vaikka leffan kohderyhmä taisikin olla vähän nuorempaa polvea kuin meikäläinen.
Scott Pilgrimissä rakastuvat hiukan nuoremmat ihmiset kuin Summerissa. Myös musiikki on nuorempaa polvea. Kun (500) Days of Summer nojasi hyväksi todettuun old school musaan, The Smithsiin, Joy Divisioniin ja sen sellaiseen, soitetaan Scott Pilgrimissä tuoretta indierockia, joka käy elokuvassa Scottin ohella omaa kamppailuaan elektroa ja muuta musiikkia vastaan.
Käsite indie alkaa kyllä totta puhuen hämärtyä sen saavuttaman megalomaanisen suosion ja kaupallisuuden myötä. Haistankin vahvasti indien lopun olevan lähellä. Tai sitten kyseessä on kuiva huoneilma ja pakkaset, jotka ovat tehneet tepposet muutenkin erehtyväiselle vainulleni.
No, Scott Pilgrim vastaan maailma on joka tapauksessa tosi hip ja cool, vaikka sortuukin vähän turhaankin erikoisuuden tavoitteluun ja ei sittenkään niin omaperäisiin hahmoihin. Michael Cera nyt on tietysti ihq, mutta moneskohan kerta Scott Pilgrim on sitä samaa roolia mitä mies on vetänyt Junosta lähtien. Mary Elizabeth Winstead on toki ihanan dekadentti ja cool viikottain hiustensa väriä vaihtavana Ramonana, mutta niin oli Kate Winsletkin aikanaan. Välillä huomasin leffan tempaavan oikein kunnolla mukaansa, mutta välillä tuntui tylsältä. Vieläkö noin monta tietokonetappelua jäljellä? Huoh!
Leffassa vähän jokainen on hipsterimpi kuin toinen tai liian cool jollekin. No, kaippa hipsteritkin elävät siinä samassa kilpailuyhteiskunnassa kuin kaikki muutkin.
Tietokonepelejä pelanneena ja indiemusaa kuunnelleena tykkäsin.
Kouluarvosana: 8 1/2 (Plussaa Seinfeld-tunnarista)