James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2

Jay & Mark Duplass: Jeff Who Lives at Home (2011)

Jason Segel on yksi Koirien kestosuosikeista. Judd Apatowin leffoista tuttu koomikko on esiintynyt edukseen muun muassa Forgetting Sarah Marshall -nimisessä kuoliaaksinaurattajassa. Jay & Mark Duplasskin ohjaajina pääsevät tällä menolla Koirien helvettiin. Aiemmin heiltä on arvosteltu Cyrus arvostetussa blogissamme. Cyrus oli ihan ok leffa. Siinä ei vain tiennyt oikein itkeäkö vai nauraa.

Jeff Who Lives at Home jatkaa osin samalla linjalla, jossain komedian ja draaman häilyvässä rajamaastossa, sillä erotuksella, että tässä uusimmassa Duplassien leffassa saa ehkä nauraa enemmän kuin itkeä.

Jason Segel esittää hivenen vajakkia pilvipäätä, jolla tosin sydän on paikallaan. Hän opastaa hieman mulkkua veljeään, Kaameasta kankkusesta tuttu Ed Helms, kuinka tunteitaan kuuluu ilmaista, kun avioliitto on vaarassa kariutua kylmyyteen.

Välillä Jeff on turhankin hyväsydäminen ja sinisilmäinen. Hän menee muun muassa veljeilemään ghettoon mustien miesten kanssa ja joutuu tietysti ryöstetyksi (been there, done that, siksi kai sympatiseeraankin Jeffiä).

Tällaiseen tilanteeseen Jeff joutuu lähdettyään seuraamaan kaveria, jonka korispaidassa lukee Kevin. Hänelle kun on soittanut aamulla joku väärään numeroon ja kysynyt Keviniä. Kyllä, tämä saattoi olla merkki jostain. Jeff kun on nähnyt monta kertaa elokuvan Signs. Isänsä kuolemasta asti hän on elokuvan innoittamana etsinyt merkkiä elämänsä tarkoituksesta pienimmistäkin vihjeistä.

Tänä kyseisenä päivänä häntä johdattelee siis Kevin-niminen vihje. Tämä saattaa kuulostaa pilviveikon paranoialta, mutta kuinkas sitten kävikään. Jeff löytää itsensä pelastavana enkelinä paikasta jos toisesta ja löytää lopulta täyttymyksen enteiden etsimisestään.

Viihdyttävää sontaa futiksen välipäiville.

Kouluarvosana: 8 1/2

Nicholas Stoller: Get Him to the Greek - Keikkaa pukkaa (2010)

Vuoden ylivoimaisesti parhaasta komediasta ei tässä elokuvakulttuurin kehitysmaassa kuule kuin huhupuheita, joten Koirat kyllästyivät piinavaan odotteluun ja tilasivat leffan Internetin ihmeellisestä maailmasta. Ja kyllä kannatti!

Nicholas Strollerin ohjaama ja yhdessä Jason Segelin (joka on muuten hauska kaveri) kanssa käsikirjoittama Get Him to the Greek on melkein kuoliaaksi naurattava komedia. Pääosissa sekoilevat Katy Perryn kihlattu Russell Brand ja Jonah Hill. Hienoja miehiä. Hauskan roolin vetää myös P.Diddy, Daddy, Puffy, mikälie, levy-yhtiön pomona. Katy Perrylläkin oli kai elokuvassa cameorooli, jossa peuhasi Brandin kanssa, mutta sitä ei kelpuutettu itse elokuvaan. Kuvauksissa oli kuitenkin lempi syttynyt ja pari astelee ilmeisesti alttarille eni viikonloppuna.

Russell Brand näyttelee elokuvassa supersuosittua brittirokkaria Aldous Snowta, joka on spin-off Strollerin edellisestä leffasta Forgetting Sarah Marshall (joka on huippuhauska pätkä sekin). Snow repsahtaa sopivasti päihteisiin vietettyään kuivan kauden, jonka tuloksena tyttöystävä läksi ja tuli tehtyä biisi, joka oli NME:n mukaan pahinta mitä Afrikalle on tapahtunut apartheidin jälkeen..

Jonah Hill on levy-yhtiön keltanokka Aaron Green, joka saa tehtäväkseen hakea Snow Lontoosta L.A.hin 72 tunnissa. Tehtävässä onkin haastetta kerrakseen, koska Snow'lla on jäänyt bilevaihde pahasti päälle eikä aikataulut jaksa miestä kiinnostaa. Puhelimessa kuumottaa jatkuvasti pomo Sergio Roma (Sean Combs), joka ohjeistaa junioria "mind fuckingissa", eli kuinka Snow täytyy tuoda paikalle ajallaan ja pienessä sievässä, mutta ei liian vahvassa myötälaitaisessa. Ja vallan mahoton reissuhan siitä syntyy...

Postataan vielä imdb:stä pari pahiten tipauttaneista repliikeistä (jotka ei tietenkään tässä naurata pätkääkään):

Sergio Roma: [in a text]Where the fuck are you? I am gonna kill you. Smiley face.

Pharrell Williams: How do I look?
Sergio Roma: Man, lose the pink. It's not gangster.
Pharrell Williams: That's your problem. Everything is gangster with you.
Sergio Roma: The name of the song is "I'm Gangsta!"

En tiedä, meihin osui ja upposi! Apatowin nimeen krediteissä voi aina luottaa.

Kouluarvosana: 9 1/2
Traileri löytyy täältä

Judd Apatow: Paksuna (Knocked Up) (2007)

Töllöstämme tulvii yhä vain komediaa! Syksyn myötä mieliin hiipivän alakulon kaatamiseen on käytävä keinoja kaihtamatta. Ja nyt pelataan jo kovilla panoksilla. En halua edes arvailla mitä aparaattiimme ajautuu synkimmän kaamoksen koittaessa.

Viimeisimpinä vuorossa oli nimittäin niinkin mieltäylentävän kuuloinen komedia kuin Paksuna. Seuraavaksi vuoroaan odottaa 40 v. ja neitsyt! Kyllä, blogimme tason voisi luulla laskeneen kuin lehmän hännän. Bloggaajien maun siis, blogin sisällön laadusta ei kai takeita ole koskaan ollutkaan.

Elokuvia Paksuna (2007) ja 40 v. ja neitsyt (2005) yhdistää ala-arvoisen nimen lisäksi ensinnäkin ohjaaja-käsikirjoittaja Judd Apatow, jonka käsialaa on myös hiljattain katsomamme Funny People (2009). Okei, ei kovin omaperäinen nimi silläkään.

Toiseksi elokuvissa hölmöilee pitkälti sama näyttelijäkaarti. Seth Rogen, Jonah Hill ja Apatowin vaimo Leslie Mann törttöilevät enemmän tai vähemmän jokaisessa näistä kolmesta. Lisäksi mainiosta I Love You Man (2009) -komediasta tuttu kaksikko Paul Rudd ja Jason Segel näyttelevät Knocked Upissa ja Rudd myös The 40 Year Old Virginissä.

Kolmanneksi elokuvat ovat yllättävän hyviä. Kaksi kolmesta on onnistunut naurattamaan ainakin tässä katsomossa vallan mainiosti. Elokuvia voisi kai kutsua omalla tavallaan romanttisiksi komedioiksi. Sellaisiksi, joita miehetkin kehtaavat katsoa. I Love You Manin nähtyään sitä tietysti odottaa tämän genren elokuvilta samalla tavalla perinteisen romanssin päälaelleen kaatavaa oivallusta. Knocked Up ei valitettavasti ihan samalla tavalla onnistu ilahduttamaan omaperäisyydellään, mutta hauska se kyllä on.

Knocked Upissa TV:ssä uraa tekevä nuori nainen Alison (Katherine Heigl) saa ylennyksen kameran takaa parrasvaloihin ja lähtee juhlimaan sitä siskonsa Debbien (Leslie Mann) kanssa. Yökerhosta mukaan matkaan tarttuu Ben Stone (Seth Rogen), joka seuraavan aamun valossa osoittautuukin kaikkea muuta kuin ihannemieheksi. Ben on työtä vieroksuva pilviveikko, joka samanhenkisten kämppistensä (Jason Segel, Jonah Hill ja jotain muita) kanssa puuhastelee internetsivustoa, josta voi hakea suosikkijulkkiksensa alastonkohtaukset elokuvissa. Alisonin ja Benin juttu ei kappas vaan jääkään vain yhden yön mittaiseksi Alisonin huomatessa järkytyksekseen olevansa raskaana. Tästä alkaa nuorukaisten tutustuminen toisiinsa ja yllätys yllätys mutkien kautta lopulta rakkaustarina.

Mielestäni Paksuna on hauska elokuva vanhemmuudesta. Huumorin ryydittämänä mietitään mitä kaikkea vanhemmaksi tuleminen tarkoittaa. Miehellä se voi tarkoittaa luopumista pilven pössyttelystä ja äijien kanssa bondailusta. Toimeentulokin tulisi turvata perheelle. Nainen saattaa joutua sanomaan hyvästit muodoilleen ja uralleen.

Ennen kaikkea leffa on hatun nosto isille, imho. Propseja jaellaan potentiaalisesta kusipäästä surullisen hahmon ritariksi osoittautuvalle Debbien miehelle Petelle (Paul Rudd). Kaveri lähtee laulaen kantamaan syntymäpäiväkakkua kuultuaan juuri olevansa paska isä. Aivan mainio kohtaus! Toisessa tilanteessa Pete saa osakseen haukut käytyään salaa yksin leffassa. Vaikka kaveria on ensin epäilty pettämisestä!

Hauska!
Kouluarvosana: 8+

John Hamburg: I love you, man (2009)

Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!! Komediat ovat vahvasti myötätuulessa meillä nykyisin. Ollaan oivallettu chillaamisen arvokas taito, joka parhaiten toteutuu laadukkaan hyymöripätkän siivittämänä. Korkeakyldyyri saa odottaa nyt parempia aikoja.

Tällä kertaa nappasi tymäkästi John Hamburgin I love you, man vuodelta 2009. Elokuva kertoo Peter Klavenin (Paul Rudd) pyrkimyksistä löytää itselleen edes yksi hyvä kaveri, jonka kehtaisi pyytää bestmaniksi häihin. Morsiankin on jo alkanut ihmetellä, kun siippa ei tee mitä miehet yleensä tekee, eli dokaa ja uhkapelaa rahojaan. Peter alkaa epätoivoisesti metsästää itselleen platonista miesseuraa, mikä osoittautuukin melko haasteelliseksi.

Peterillä käy kuitenkin hyvä tsägä; hän törmää Sidney Fifeen (Jason Segel), boheemiin rantapummiin, josta ei millään tahdo löytyä mitään pahaa sanottavaa. Sidney viettelee Peterin pauloihinsa pieruhuumorilla (toimii!) ja saa Peterin hölläämään solmiotaan. Miehet ulkoiluttavat Sidneyn koiraa ja puhuvat tunteistaan. Vihdoin he huomaavat diggaavansa Rushista ja alkavat kepittää ja peukuttaa bassoa Sidneyn poikamieskämpillä. Ystävyys vahvistuu ja alkaa kukoistaa. Peterin vaimoa kutittelee mustasukkaisuus ja emäntä alkaakin työntää kapuloita miesten kovaa kiitäviin rattaisiin.

Pakko sanoa, että I love you, man osoittautui ennakkoluulojen vastaisesti todella hyväksi komediaksi. Tarina oli raikas ja uudenlainen, ehdottoman uraaurtava. Miesten välistä ystävyyttä ei ole mielestäni käsitelty näin vilpittömästi pitkiin aikoihin. Judd Apatowin hillittömässä Funny People'ssakin viitattiin Paul Ruddin bromancen kaipuuseen.

Elokuvasta jäi tosi hyvä fiilis päälle pitkäksi aikaa. Mieluummin tällaista katsoo kuin neuvostoliittolaista mustavalkoista kuuden tunnin taideshittiä. Siis, tod!

Nyt ei kehuja säästellä:

Kouluarvosana: 9