maanantai 30. elokuuta 2010

Judd Apatow: Paksuna (Knocked Up) (2007)


Töllöstämme tulvii yhä vain komediaa! Syksyn myötä mieliin hiipivän alakulon kaatamiseen on käytävä keinoja kaihtamatta. Ja nyt pelataan jo kovilla panoksilla. En halua edes arvailla mitä aparaattiimme ajautuu synkimmän kaamoksen koittaessa.

Viimeisimpinä vuorossa oli nimittäin niinkin mieltäylentävän kuuloinen komedia kuin Paksuna. Seuraavaksi vuoroaan odottaa 40 v. ja neitsyt! Kyllä, blogimme tason voisi luulla laskeneen kuin lehmän hännän. Bloggaajien maun siis, blogin sisällön laadusta ei kai takeita ole koskaan ollutkaan.

Elokuvia Paksuna (2007) ja 40 v. ja neitsyt (2005) yhdistää ala-arvoisen nimen lisäksi ensinnäkin ohjaaja-käsikirjoittaja Judd Apatow, jonka käsialaa on myös hiljattain katsomamme Funny People (2009). Okei, ei kovin omaperäinen nimi silläkään.

Toiseksi elokuvissa hölmöilee pitkälti sama näyttelijäkaarti. Seth Rogen, Jonah Hill ja Apatowin vaimo Leslie Mann törttöilevät enemmän tai vähemmän jokaisessa näistä kolmesta. Lisäksi mainiosta I Love You Man (2009) -komediasta tuttu kaksikko Paul Rudd ja Jason Segel näyttelevät Knocked Upissa ja Rudd myös The 40 Year Old Virginissä.

Kolmanneksi elokuvat ovat yllättävän hyviä. Kaksi kolmesta on onnistunut naurattamaan ainakin tässä katsomossa vallan mainiosti. Elokuvia voisi kai kutsua omalla tavallaan romanttisiksi komedioiksi. Sellaisiksi, joita miehetkin kehtaavat katsoa. I Love You Manin nähtyään sitä tietysti odottaa tämän genren elokuvilta samalla tavalla perinteisen romanssin päälaelleen kaatavaa oivallusta. Knocked Up ei valitettavasti ihan samalla tavalla onnistu ilahduttamaan omaperäisyydellään, mutta hauska se kyllä on.

Knocked Upissa TV:ssä uraa tekevä nuori nainen Alison (Katherine Heigl) saa ylennyksen kameran takaa parrasvaloihin ja lähtee juhlimaan sitä siskonsa Debbien (Leslie Mann) kanssa. Yökerhosta mukaan matkaan tarttuu Ben Stone (Seth Rogen), joka seuraavan aamun valossa osoittautuukin kaikkea muuta kuin ihannemieheksi. Ben on työtä vieroksuva pilviveikko, joka samanhenkisten kämppistensä (Jason Segel, Jonah Hill ja jotain muita) kanssa puuhastelee internetsivustoa, josta voi hakea suosikkijulkkiksensa alastonkohtaukset elokuvissa. Alisonin ja Benin juttu ei kappas vaan jääkään vain yhden yön mittaiseksi Alisonin huomatessa järkytyksekseen olevansa raskaana. Tästä alkaa nuorukaisten tutustuminen toisiinsa ja yllätys yllätys mutkien kautta lopulta rakkaustarina.

Mielestäni Paksuna on hauska elokuva vanhemmuudesta. Huumorin ryydittämänä mietitään mitä kaikkea vanhemmaksi tuleminen tarkoittaa. Miehellä se voi tarkoittaa luopumista pilven pössyttelystä ja äijien kanssa bondailusta. Toimeentulokin tulisi turvata perheelle. Nainen saattaa joutua sanomaan hyvästit muodoilleen ja uralleen.

Ennen kaikkea leffa on hatun nosto isille, imho. Propseja jaellaan potentiaalisesta kusipäästä surullisen hahmon ritariksi osoittautuvalle Debbien miehelle Petelle (Paul Rudd). Kaveri lähtee laulaen kantamaan syntymäpäiväkakkua kuultuaan juuri olevansa paska isä. Aivan mainio kohtaus! Toisessa tilanteessa Pete saa osakseen haukut käytyään salaa yksin leffassa. Vaikka kaveria on ensin epäilty pettämisestä!

Hauska!
Kouluarvosana: 8+

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Dan Fante: Pilvien pesijä (2001)

Blogimme on elänyt pientä matalapainetta mitä kirjallisuuteen tulee. Paras siis aloittaa alusta ja sieltä tutuimmasta päästä. Dan Fanten Pilvien pesijä on Bruno Dante-sarjan kolmas osa ja minulle toinen lukemistani Dan Fanten kirjoista. Neliosainen kirjasarjan osat ovat itsenäisiä teoksia ja siten lukujärjestyksellä ei liene suurtakaan merkitystä.

Pönttöä lukiessani vihastuin Bruno Danteen (tai Dan Fanteen) suurten odotusteni pettäminä. Pidin Brunoa k*sipäisenä, itsekeskeisenä raivohulluna, enkä todellakaan pystynyt symppaamaan hahmoa samalla tavalla kuin Bukowskin Chinaskia. Ehkä en ollut myöskään valmis päivittämään soul fictionia 2000-luvulle. Siksi onkin vierähtänyt useampi vuosi, ennen kuin olen taas ollut valmis antamaan Dan Fantelle uuden mahdollisuuden.

Pilvien pesijä kertoo Bruno Dantesta, joka tällä kertaa reissaa LA:sta NY:iin paiskimaan paskaduuneja, joita työnvälityksestä milloinkin osoitetaan. Työsuhteet kestävät muutamasta päivästä maksimissaan muutamaan kuukauteen, jolloin viimeistään Dante hommaa tempauksillaan itselleen potkut. Elämänsä antisankari tutustuu mm. elokuvateatterin paikannäyttäjän ja hotellin vastaanottoisännän hommiin, pilvenpiirtäjien ikkunanpesijänä ja taksikuskinakin hän kerkeää uurastaa.

Kirjassa kaikki on kirjoitettu taattuun humoristiseen tyyliin mutta Dan Fanten kirjoitusta vaivaa mielestäni hieman väkisin vääntämisen maku. Huomioni kiinnittyi aika ajoin suomentaja Kari Aartoman stailiin, mikä ei liene toivottavaa käännöskirjallisuudessa. Noh, sanotaan kuitenkin, että enemmän kirjassa oli hyvää kuin huonoa. Tähän elämäntilanteeseen kaipasinkin juuri tämänkaltaista helppoa luettavaa, tarinaa antisankarista, ja sopivasti kettuilua kylkiäisiksi. Sitähän kuumakalle-Bruno Danten seikkailut tunnetusti tarjoavat. En pysty antamaan Fantelle täysiä pisteitä, sillä tiedän parempaakin, mutta en kadu Pilvien pesijän lukemista.

Jatkossa blogissa tullaan tapaamaan kutkuttavan Fanten suvun vanhempaa kirjailijamestaria, jonka allekirjoittanut blogisti noteeraa ehkä maailman parhaimmaksi sepittäjäksi ja jolle olen aina antanut tyylipuhtaat 10 pistettä....


Kouluarvosana: 8 (perus)

sunnuntai 22. elokuuta 2010

John Hamburg: I love you, man (2009)



Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!! Komediat ovat vahvasti myötätuulessa meillä nykyisin. Ollaan oivallettu chillaamisen arvokas taito, joka parhaiten toteutuu laadukkaan hyymöripätkän siivittämänä. Korkeakyldyyri saa odottaa nyt parempia aikoja.

Tällä kertaa nappasi tymäkästi John Hamburgin I love you, man vuodelta 2009. Elokuva kertoo Peter Klavenin (Paul Rudd) pyrkimyksistä löytää itselleen edes yksi hyvä kaveri, jonka kehtaisi pyytää bestmaniksi häihin. Morsiankin on jo alkanut ihmetellä, kun siippa ei tee mitä miehet yleensä tekee, eli dokaa ja uhkapelaa rahojaan. Peter alkaa epätoivoisesti metsästää itselleen platonista miesseuraa, mikä osoittautuukin melko haasteelliseksi.

Peterillä käy kuitenkin hyvä tsägä; hän törmää Sidney Fifeen (Jason Segel), boheemiin rantapummiin, josta ei millään tahdo löytyä mitään pahaa sanottavaa. Sidney viettelee Peterin pauloihinsa pieruhuumorilla (toimii!) ja saa Peterin hölläämään solmiotaan. Miehet ulkoiluttavat Sidneyn koiraa ja puhuvat tunteistaan. Vihdoin he huomaavat diggaavansa Rushista ja alkavat kepittää ja peukuttaa bassoa Sidneyn poikamieskämpillä. Ystävyys vahvistuu ja alkaa kukoistaa. Peterin vaimoa kutittelee mustasukkaisuus ja emäntä alkaakin työntää kapuloita miesten kovaa kiitäviin rattaisiin.

Pakko sanoa, että I love you, man osoittautui ennakkoluulojen vastaisesti todella hyväksi komediaksi. Tarina oli raikas ja uudenlainen, ehdottoman uraaurtava. Miesten välistä ystävyyttä ei ole mielestäni käsitelty näin vilpittömästi pitkiin aikoihin. Judd Apatowin hillittömässä Funny People'ssakin viitattiin Paul Ruddin bromancen kaipuuseen.

Elokuvasta jäi tosi hyvä fiilis päälle pitkäksi aikaa. Mieluummin tällaista katsoo kuin neuvostoliittolaista mustavalkoista kuuden tunnin taideshittiä. Siis, tod!

Nyt ei kehuja säästellä:

Kouluarvosana: 9


lauantai 21. elokuuta 2010

Richard Kelly: The Box (2009)


Olipas oivallinen moraalinen oppitunti. Pitäjänä Donnie Darko -ohjaaja Richard Kelly. Ei mikään saarnaava luento, vaan varsin viihdyttävä mysteeri.

The Box kertoo mystisestä miehestä, joka tekee jonkin sortin marsilaisten rahoittamaa testiä ihmiskunnalle. Siinä laatikon saaneet perheet joutuvat puntaroimaan haluavatko nappia painamalla tienata miljoona dollaria riihikuivaa käteistä. Valinnan tekee vaikeaksi se, että joku kuolee kun nappia painetaan. Helpommaksi valinnan tekee kuitenkin se, että kuoleva ei ole kukaan nappia painaneen tuntema henkilö.

Valinta on tietysti väärä mammonaan mieltyneellä nykyihmisellä. Seuraukset ovatkin sitten karmivat. Murhan seurauksia kuvataan dostojevskimaisen piinaavasti. Isossa kuviossa ihmislaji ansaitsee sukupuuttoon kuolemisen, kun oma etu pannaan yleisen lajin säilymisen edelle.

Lopussa, kun seuraukset eettisesti väärästä valinnasta on esitelty, tuntuu irvokkaalta nähdä seuraavankin pariskunnan painavan hihitellen nappia joulukoristein ja Jeesuslapsen seimin koristellussa kodissaan. Tietäen jonkun kuolevan tekonsa seurauksena! Ja elokuvan alussa olisi luultavasti itsekin painanut sitä saakelin nappia. Huimaa!

Elokuva oli paikoin varsin jännittävä ja mukaansatempaava mysteeri, mutta joku outo kökköys sitä vaivasi. En tiedä oliko kyseessä joku tyylikeino, joka ei vain auennut. Tapahtumat sijoittuvat 1970-luvulle. Näitähän on nähty, joten eipä siitä taida tällä kertaa lisäpisteitä herua. Näyttelijöistäkään ei plussia.

Kouluarvosana: 8 +

perjantai 20. elokuuta 2010

Judd Apatow: Funny People (2009)


En tiedä miksi, mutta Adam sandler on aina edustanut itselleni sitä nihkeämpää versiota Ben Stilleristä. Kaikki johtuu varmasti tietämättömyydestä. Kyllähän Sandler ainakin Punch-Drunk Lovessa todisti näyttelijänlahjansa. Ja varmaankin kyseessä on aivan hillittömän hauska koomikko.

Koomikoista kertoo myös elokuva Funny People. Siinä Sandler näyttelee jo ikääntynyttä menestyskoomikkoa (ja hienosti näytteleekin) George Simmonsia. Seth Rogen esittää Ira Wrightia, uudeksi Seinfeldiksi hamuavaa aloittelevaa stand up -koomikkoa (as if! - "kramer was my nigga", kuten Iran musta työkaveri patonkitiskillä toteaa) (Seinfeld on blogin pitäjien all time favorite, joten myös meillä kaikki komediat vertaantuvat tähän ysäriklassikkoon). Iran kämppiksiä, myös wanna be -koomikkoja (itseään?), näyttelevät Jonah Hill ja Jason Schwartzman, joista jälkimmäinen on vastannut myös elokuvan musiikista. Lisäksi elokuvassa esiintyy koko liuta koomikkoja omana itsenään.

Iran koomikon ura ei ota oikein sujuakseen kämppisten vähäpätöisiin menestyksiin nähden. Kaikki kuitenkin muuttuu yhtenä iltana hänen päästessä lavalle legendaarisin Simmonsin jälkeen. Kuolemaa tekevä Simmons palkkaa Iran assistentikseen kirjoittamaan vitsejä hänelle. Ajan hengessä vitsaillaan MySpacen ja Nintendo Wiin kustannuksella. Elokuvan alkupuolisko seurataan vitsien kirjoittamista ja laukomista. Joidenkin mielestestä flopannut jälkipuolisko keskittyy Simmonsin ihmisssuhteisiin.

Funny People on siis elokuva amerikkalaisista stand up -koomikoista. Draamaa komediasta, mikä Judd Apatowin aiemmalle hauskanpidon ystäville on kaiketi ollut järkytys. Vaan ei meikäläiselle. Elokuva oli vallan mainio komediallinen draama The Royal Tenenbaumsin tapaan.

Kouluarvosana: 8 1/2

torstai 19. elokuuta 2010

Ivan Reitman: Haamujengi (Ghostbusters) (1984)


Ehtaa kasarimeininkiä! Niin hyvässä kuin pahassa... Michael Gondryn innoittamana katsoimme Haamujengin, joka Be Kind Rewindissa oli ensimmäinen ns. sweded leffa.

Bill Murrayn, Dan Aykroydin ja Harold Ramisin tähdittämä... öö, miksikäs tätä nyt voisi kutsua. Näiden kasariklassikoiden suhteen kun ei tiedä onko tehty kieli poskessa jännäriä vai erikoistehoisteilla höystettyä komediaa. Ne kun ei lopulta oikein naurata eikä viihdytäkään - ainakaan enää 2010-luvulla. Ei Haamujengiä silti sysipaskaksikaan voi haukkua. Kulttimaine vai mikä katsomisesta sitten tekee kuitenkin nautittavan puolelle kallistuvan kokemuksen.

Edellä mainittu koomikkokolmikko näyttelee kenkää yliopistolta saaavia parapsykologian professoreita, jotka haamujen olemassaolosta vakuuttuneina perustuvat oman, paranormaaleja tuholaisia myrkyttävän, firman. Ja haamujahan New Yorkissa riittää ja kavereille sitä myöten keikkaa. Maine Haamujengillä nousee aina hypeksi asti. Kuvaan astuu kuitenkin inhokkivirkamies, joka sössii jengin vangitsemat henget vapaaksi. Tästähän sitten pääseekin lähes itse sarviniekka irti - nimittäin jättikokoinen vaahtokarkkimies!

Klassikkokamaa siis... Who you gonna call? -Ghostbusters!

Kouluarvosana: 7

sunnuntai 15. elokuuta 2010

David O. Russell: Sikasiistit sukujuuret (Flirting with Disaster) (1996)

I Heart Huckabees'ta (arvio) hurmaantuneena hommasimme David O. Russellin aikaisempaa tuotantoa, Huckabeen (2004) jälkeen kun ei mieheltä mitään ole ilmestynyt. Tuottelias tämä mustan komedian mestari ei tosin ole ollut näemmä koskaan. Yhteensä hän on nimittäin ohjannut vain neljä pitkää elokuvaa: I Heart Huckabees (2004), Kolme kuningasta (1999), Sikasiistit sukujuuret (1996) ja Spanking the Monkey (1994). George Clooneyn tähdittämän sotaseikkailun Kolme kuningasta olen nähnyt pariin otteeseen, joten valinta osui imdb:ssä ylistystä osakseen saaneseen Sikasiistiin sukujuuriin.

Aina hauska Ben Stiller on Sikasiistien sukujuurten päähenkilö Mel Coplin, joka lähtee etsimään biologisia vanhempiaan, koska ei osaa nimetä jo 5 kuukauden ikään ehtinyttä lastaan. Mukaan juuria selvittämään lähtee vaimon Nancyn (Patricia Arquette) ja lapsen lisäksi tutkimusta aiheesta tekevä Tina (Téa Leoni) adoptiotoimistosta. Reissu muuttuu varsinaiseksi road tripiksi, kun oikeita vanhempia ei tahdo löytyä sitten millään.

Ensimmäinen ehdokas äidiksi on San Diegossa asuva konservatiivi, jonka seinää koristaa Ronald Reaganin kuva. Siskopuolet ovat beach volleyta pelaavia bimboja. Perheen osoittautuessa vääräksi matka jatkuu Michiganiin, jossa odottaa juntti rekkakuski. Tämä arvelee oikeiden vanhempien löytyvän New Mexicosta, jonne vievälle matkalle mukaan joukkoon liittyy homo poliisipariskunta. Myös Melin kasvattivanhemmat säntäävät paikalle hämmentämään jo varsin messevistä aineksista koostuvaa soppaa. Melin tiedemiesvanhemmat osoittautuvat happoa tehtaileviksi hipeiksi, joiden mustasukkainen poika huumaa Melin sijaan vahingossa toisen homppeleista kytistä. Sillä aikaa Mel ja Nancy flirttailevat pettämisen partaalla omilla tahoillaan, mutta onnekseen tajuavat mitä ovat tekemessä ennen kuin on liian myöhäistä.

Kyllä leffaa katsoessa sai nauraa oikeastaan kauttaaltaan läpi leffan. Muutaman kerran jopa vedet silmissä. Henkilöt olivat aivan mahtavia ja hyvin näyteltyjä kuten I Heart Huckabeessäkin.

Plussaa campistä suomenkielisestä nimestä.

Kouluarvosana: 9

tiistai 10. elokuuta 2010

Kim Ki-duk: Viisi vuodenaikaa (2003)


Kaunista. Mitä muuta tässä voi sanoa.

Aina silloin tällöin tekee hyvää katsoa aasialainenkin elokuva. Tällaisen mestariteoksen nähtyään sitä miettii, että miksi niinkään harvoin. Viisi vuodenaikaa esitettiin juuri Orionissa Cinema Mondon 2000-luvun parhaimmiston joukossa, enkä yhtään ihmettele. Olen mykistynyt.

Viisi vuodenaikaa on elokuva vuoristojärvellä kelluvasta temppelistä. Ja siinä sivussa elämästä, kuolemasta ja elämän kiertokulusta. Ensimmäinen jakso, kevät, esittelee temppelissä asustavan munkin ja pienen pojan. Luonto ja kuvan kauniit maisemat esittävät muita pääosia. Kesällä seurataan pojasta nuoreksi mieheksi kasvaneen munkin edesottamuksia, jotka ovat rakastuminen ja karkaaminen temppelistä. Syksy on taas toistakymmentä vuotta vanhentuneen munkin paluun ja katumuksen aika. Talvi kuoleman ja uusi kevät jälleensyntymisen.

Siinäpä se lyhykäisyydessään. Ei elokuvassa paljoja tapahdu. Tunnetasolla sitäkin enemmän. Yksinkertainen osaa olla välillä kaunista.

Mitä muuta tälle voi antaa kuin täydet pisteet. Vaikuttavaa!

Kouluarvosana: 10

sunnuntai 8. elokuuta 2010

David Lynch: Catching the Big Fish (2006)


David Lynchin Catching the Big Fish on ennen kaikkea puheenvuoro transsendenttisen meditaation puolesta. Kirjan nimellä Lynch viittaa luovuuden lähteeseensä, jota hän vertaa kalastamiseen: suuret kalat uivat syvissä vesissä. Syvällä itsessä on yhtenäiskentäksi kutsuttu taso, jota lähemmäksi pääsee tietoisuuttaan laajentamalla. Tietoisuutta taas on mahdollista laajentaa meditaation avulla.

Luovuuden lisäksi tietoisuuden lisäämisellä on muitakin varsin houkuttelevan tuntuisia seurauksia. Kukapa ei haluaisi onnellisempaa elämää, proustilaista kykyä havainnoida maailmaa ja maailmanrauhaa. Eiköhän ole aika aloittaa uusi harrastus.

On kirjassa paljon mielenkiintoista asiaa myös Lynchin tuotannosta ja elämästä. Hän on esimerkiksi asunut lapsuutensa Twin Peaksin kaltaisissa tuppukylissä maagisten metsien ympäröimänä, koska hänen isänsä oli metsäntutkija. Lynch puhuu myös mielellään koodikieltä näyttelijöilleen, kuten hänen esittämänsä Twin Peaks -hahmokin alaisilleen. Lisää tuulta esimerkiksi tarkoittaa lisää mysteeriä.

Lynchin tarinat muiden elokuvan suurmiesten tapaamisista olivat herkullisia. Felliniin hän tutustui kaksi päivää ennen tämän vaipumista koomaan. Kubrick oli kutsunut Lynchin kavereita katsomaan tämän suosikkielokuvaa, joka osoittautui Eraserheadiksi.

Mielenkiintoista on Lynchin suhtautuminen uuteen tekniikkaan. Inland Empirenhan hän kuvasi digikameralla. Eikä kuulemma aio vaihtaa takaisin filmiin. Digikameralla kun on niin helppo kuvata: se on pieni ja kätevä, akku kestää kauan ja tarkennuskin on automaattinen!

Mainio pieni kirja elokuvista ja henkistymisestä kiinnostuneille.

Kouluarvosana: 9

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Risto Jarva: Ruusujen aika (1968)

Silmiini sattui varsinainen helmi Korjaamon tiskillä muita ostoksia maksaessani. Kyseessä on Risto Jarvan elokuva tulevaisuudesta, Ruusujen aika. ”Ensimmäinen Suomessa tehty futurologinen näytelmäelokuva”! ”Tapahtuma-aika on 2012. Historian instituutin virallisen katsauksen mukaan yhteiskunta on 1960- ja 70-lukujen levottomien aikojen jälkeen muuttunut ihmiskeskeiseksi, demokraattiseksi ja liberaaliksi. Luokkarajat ovat hävinneet, avainsana on edistys.”


Käsikirjoitus on Peter von Baghin, Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran käsialaa. Kaverusten käsitys vuodesta 2012 näyttää kyllä suoraan sanottuna kovin 1960-lukulaiselta, mutta mikäs siinä. Onko elokuva kirjoitettu sitten camp-hengessä vai puhtaassa edistysuskossa, mene ja tiedä.

Vuonna 2012 aatteet ovat marxilaisia, kuinkas muuten. Myös seksi, huumeet ja rock'n roll ovat kovaa kamaa. Päähenkilöt Kisse (Ritva Vepsä) ja Raimo (Arto Tuominen) keikistelevät herttaisen 60-lukulaisina edellinen peruukkeineen, minihameineen ja ilkosillaan, jälkimmäinen permanentissaan, pulsareineen ja tyköistuvine housuineen. Nuoren parin rakastelu on kuvattu komeasti kaleidoskoopin läpi. Interiöörit on ihania futuristisia huonekaluja pullollaan hamppupensaiden katveessa seisovine muovituoleineen (jotka osoittautuvat kohtalokkaaksi mahtavassa lopetuksessa) ja järjettömän kokoisine tietokoneineen. Ulkokuvia on harmittavan vähän, mutta tapahtumat sijoittuvat tietysti Pihlajamäkeen, joka kaukaa katsottuna on kyllä tosi komea. Sen tornitalot on saatu näyttämään valtavilta. Suurempia rakennuksia on käyty kuvaamassa varmaan Tukholmassa tai jossain, sen verran vieraan näköisiltä vaikuttivat. Metrokin on täytynyt purkittaa jossain vieraalla maalla. Kaupungin valot Tuomiokirkon portailta nähtynä näyttävät herttaisen vaatimattomilta. Musiikki kuulostaa kovin progressiiviselta ja intialaisvaikutteiselta.


Olihan elokuvassa monessa suhteessa osuttu oikeaankin. Navigaattorit, internet ja taulutelevisio oli ennustettu ihan oikein nykypäivään kuuluviksi. Ja eläähän itse 1960-luvun futurismikin vielä näinä päivinä. Ainakin allekirjoittaneen mieleen leffa oli!

Kouluarvosana: 10

tiistai 3. elokuuta 2010

Christopher Nolan: Inception (2010)


Kävin lopulta katsomassa Sen. Vaikka Inception onkin saanut valtavat määrät hypetystä osakseen, olin jotenkin skeptinen leffan suhteen. Onneksi olin, sillä muuten olisin saanut kyllä karvaasti pettyä. Olihan Nolania verrattu Kubrickiin ja mitä vielä. Tunnustettakoon, että tällä kertaa taidan kuitenkin kallistua lähes Tapani Maskula -linjalle.

Onhan leffa hieno ja viihdyttävä, ei siinä mitään, mutta ei Inception mielestäni millään muotoa vallankumouksellinen ole. Tällaista toimintaa ja jännitystä näkee leffassa kuin leffassa eikä unimaailman kanssa pelaaminenkaan mikään uusi juttu ole.

Idea unimaailmassa seikkailemisesta on toki ihan hyvä. Ja että unen sisällä voi aloittaa uuden unen ja sen sisällä vielä kolmannenkin. Tästä asetelmasta oli sitten rakennettu näyttävä, mutta suoraan sanottuna melko kliseinen toimintalelokuva. Ensimmäisessä unessa toimitaan kaupungissa, toisessa hotellissa ja kolmannessa laskettelurinteessä. Unista on herättävä ajoissa eikä niissä saa kuolla, jos haluaa palata vielä todellisuuteen. Kello tikittää ensimmäisen unen lähestyessä loppuaan, kun viimeisessä unessa on vielä tehtävä suorittamatta. Leikkaukset ensimmäisessä unessa aina vaan putoavaan autoon ovat vaivaannuttavia.

Toimintaa oli liikaa makuuni eikä juonikaan nyt lopulta niiin erikoinen ollut. Visuaalisesti elokuva oli ihan näyttävä, mutta eivät unet vetäneet millään muotoa vertoja The Imaginarium of Doctor Parnassuksen tai Liisa Ihmemaan maailmoille. Henkilöt olivat ohuen ohuita eivätkä näyttelijätkään tehneet ihmeitä, että elokuva olisi erottunut edukseen.

Hyvää Hollywood-viihdettä, joka jätti hyvälle mielelle.

Kouluarvosana: 8 +

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Alejandro Amenábar: Avaa silmäsi (Abre los Ojos) (1997)


Onpas aika kohdellut huonosti Abre los Ojos'ia. Muistikuvat elokuvasta kun antoivat odottaa jotain käsittämättömän hyvän ja nerokkuuden tietämillä vaikuttavaa taideteosta. Pettymys olikin suuri, kun elokuvaa katsellessa huomasi nähneensä tämän tyyppisiä viritelmiä kolmetoista tusinassa. Okei, ehkä sorrun liioitteluun, mutta yhteen aikaan vain tuntui tulevan kuin sieniä sateella tällaisia ihmismielen kiemuroissa seikkailevia jännitysnäytelmiä. Sellaisia, joissa koitetaan selvittää jotain täysin käsittämättömältä tuntuvaa mysteeriä, jota katsellessa ei voi kuin henkeään haukkoen odotella miten kummassa tämä tulee päättymään ja jotka lopulta ratkeavatkin niin, että kaikki olikin vain unta tai päähenkilö sairastikin skitsofreniaa. En tiedä, ehkä aika on ajanut tällaisten ohi. Tosin vuoden kovin tapaus vaikuttaa kuuluvan juuri tähän genreen... Saas nähdä, toivottavasti olen väärässä.

Kouluarvosana: 8