Casey Affleck: I'm Still Here (2010)

Alkuun pieni varoituksen sana: Casey Affleckin elokuva I'm Still Here ei ole dokumentti, vaikka se Docpoint-festareilla esitettiinkin. Jos Banksyn Exit Through the Gift Shop oli hämmentävä, sitä on myös I'm Still Here. Mutta. Jos Banksyn elokuvasta oli vaikea sanoa oliko kyseessä lopulta doku-, rocku-, mocku- vai mikä lie mentti, Affleckin tekele on lopulta melko helppo sijoittaa mokumentti-kategoriaan. Varsinkin, kun sen tekijät ovat itse myöntäneet asian olleen näin.

I'm Still Here kertoo siis näyttelijä Joaquin Phoenixista, vai pitäisikö sanoa ex-näyttelijä Phoenixista. Elokuvassa kuvataan nimittäin dokumentin omaisesti Phoenixin uutta uraa levyttävänä hip hop -artistina tämän kyllästyttyä kokonaan entiseen näyttelijäminäänsä.

Habitukseen kuuluu ruokoton kokoparta ja kuontalo. Käyttäytyminen näyttää elokuvan edetessä aina vain hullummalta. Phoenix vetää huumehia jatkuvalla syötöllä eikä räpäytys saati talk show -vierailu näytä ottavan sujuakseen. Lopulta mies on aivan romuna kaikkien tehdessä pilaa flipanneesta ex -tähdestä. Poloista disauttaa niin julkimot, mm. Ben Stiller ja David Letterman, kuin taviksetkin. Keikalla Phoenix kuumenee yleisöstä kantautuvaan ilkeilyyn niin, että hyppää lavalta tappelemaan.

Myötähäpeä alkaa elokuvan lopulla olla mieletöntä. Mieleen pyrkii koko elokuvan ajan väkisin ajatus, että voisiko tämä sittenkin olla fiktiota. Ja sitähän se on. Täytyy myöntää, että elokuva olisi ollut liian täydellinen dokumentiksi. Niin piinaavasti kameralle on saatu taltioutua miehen totaalinen flippaaminen.

En halunnut tietää ennen elokuvaa mitään siitä, ja luulen, että se oli onnistunut päätös. Oli nimittäin hienoa haukkoa henkeään, ja miettiä voiko tämä todella olla totta Phoenixin vajotessa elokuvassa aina vain syvemmälle sekoamisensa syövereihin.

Täytyy kyllä antaa propsit Phoenixille roolilleen omistautumisesta. Kaksi vuotta mies teeskenteli olevansa todellinen sekopää, eikä kertonut kellekään kyseessä olevan roolin. Mm. Letterman ei haastatellessaan julkimoa tiennyt mitään tämän roolileikistä, mutta ilmeisesti osasi arvata.

Tässä Phoenixin esiintymiset Letterman-show'ssa roolin aikana ja roolin jälkeen.





Kouluarvosana: 9

Michael Winterbottom: The Killer Inside Me

No niin, blogimme palaa taide-elokuvan pariin. R&A -elokuvaa voinee pitää laadun takeena, kuten myös Michael Winterbottomia, jonka mahtavaa 24 Hour Party People -elokuvaa lahjomaton raatimme pitää ei enempää eikä vähempää kuin täyden kympin leffana (arvostelu täällä).

Tietystikään Winterbottomin uusin ei ole pätkääkään Manchesterin musiikkiskeneen pureutuvan Party Peoplen kaltainen, kuten ei kai yksikään Winterbottom-leffa ole toisensalainen. Sulateltavaa oli myös siirtymisessä viime viikkojen poskilihaksia koetelleesta komediaputkesta kertalaakista toiseen äärilaitaan, synkkääkin synkempään rikoselokuvaan.

Ultraväkivaltaiseksi moitittu The Killer Inside Me pitää sisällään itse asiassa todella vähän väkivaltaa. Totta puhuen väkivaltaisia kohtauksia on elokuvassa tasan kaksi (seksin lomaan sijoittuvaa spänkkäystä tuskin voi laskea väkivallaksi?), kun vaikkapa Kill Bill -ykkösessä syntyviä ruumiita (voiko noin edes sanoa?) ei riitä suurimmankaan multiplex-salin sormet laskemaan. Tarantinon ja Winterbottomin väkivallassa on kuitenkin vissi ero. Siinä missä Kill Billin irtoilevat ruuminosat ja verisuihkut ovat mitä mainiointa viihdettä, The Killer Inside Me'n lyhyet väkivaltakohtaukset tuntuvat piinaavan pitkiltä vatsan krampatessa jatkuvan oksennusrefleksin seurauksena. Tiedä sitten kumpi on terveempää. Winterbottomin sadismi katsojaa kohtaan vai se ettei väkivalta saisi aikaan pienintäkään pahonvoinnin tunnetta?

Vkivaltaista ennen pitäisin The Killer Inside Me'tä psykologisena elokuvana. Enkä tarkoita nyt psykologista väkivaltaa katsojaa kohtaan, vaan psykologista tutkielmaa kylmäverisestä murhaajaasta. Itse en tiedä psykologiasta tuon taivaallista, mutta en voinut olla panematta merkille kuinka hämmentävän hyvin Lou Ford (Casey Affleck) peittää tappajan sisällään. Mikään Rashkolnikov kyseessä ei selvästikään ole. Mies ei murru, vaikka lopulta kaikki epäilevät miestä murhista. Kun mies heitetään viikoksi ikkunattomaan selliin kollegojen toivoessa tunnustuksen heltiävän tällä tavalla, kertoo Ford vähät hätkähtäneensä tästä - näin hän sai vain lisää aikaa miettiä jälkiensä peittämistä. Kun seuraavaksi hänet heitetään virumaan hullujenhuoneelle ja heijastetaan yöllä seinälle psykedeelinen diaesitys hänen tappamasta naisesta, kysyy hän seuraavana aamuna saisiko kuvat jatkossa hieman suurempina!

Syitä miehen pimeälle puolelle esitetään hienovaraisesti lapsuuden traumoista, joista huolimatta Ford on päässyt melko korkeaan asemaan pikkukaupungissa. Illan tullen kylmäveriseksi murhaajaksi muuttuvana menestyvänä miehenä Ford on tosiaan Patrick Batemanin hengenheimolainen, kuten Turkka Ylinen analysoi R&A:n sivuilla. Erona Amerikan Psykoon on kuitenkin se, että muistaakseni siinä syitä psykopaatin motiiveihin ei taidettu käsitellä. Fordin kannustimena murhiin oli paitsi raha ja kosto veljen murhasta ensimmäisessä ja paljastumisen pelko toisessa murhassa, luultavasti myös kosto häntä nuorena seksuaalisesti hyväksikäyttäneelle naiselle.

Vaikka Ford on kylmäverinen murhaaja, on hänellä toki inhimillinen puolensakin. Hän pyytelee Joycelta (Jessica Alba) anteeksi hakatessaan tämän kuoliaaksi, ja voi pahoin henkitoreissaan pihisevää naista kuljettavassa lentokoneessa. Toista murhaa edeltävät keskustelut tappajan kanssa ovat hyytäviä. Ford tiesi, että enemmin tai myöhemmin hänen on tapettava vaimonsa (Kate Hudson), vaikka aina kun hän otti asian mielessään esille hän yritti vakuutella itselleen, ettei vaimoa tarvitsisi tappaa. Toisinaan häntä alkoi naurattamaan hirmuisesti käydessään mielessään näitä keskusteluja. Sillä lailla... Mutta selvästikin Ford yritti laittaa kampoihin tappajalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Tekikö hän tarpeeksi onkin sitten toinen juttu. Freudia löytyi kyllä kirjahyllystä, mutta olisiko kannattanut harkita avautumista jollekulle? Lääkitystä? No, elettiin tietysti 50-luvun Amerikassa...

Vaikka The Killer Inside Me olikin onnistunut paketti, välillä tuntui että nyt edetään turhan nopealle tahdilla. Jotkut epäuskottavuudet häiritsivät elokuvakomemusta myös. Miten mies pystyi kertomaan mitä oli tapahtunut, kun hän kuitenkin kuoli lopussa ? Miksi Fordin bensalla valelemaan kotiin tulevat kytät eivät haista palaneen käryä? Koko loppukohtaus oli ärsyttävä. Miksi hänen annettiin vielä lopullisesti tappaa Joyce? Okei, olihan hän vakuuttanut mysteeriselle miehelle (Bill Pullman) ettei halua enää vahingoittaa muita, mutta silti. Pitikö sarjamurhaajaa vielä käsitellä silkkihansikkain, vaikka olikin herrasmies ja kollega. Äh!

Kouluarvosana: 9-