Koira teatterissa: Slava! Kunnia

Tuli käytyä teatterissa. Sivistyksen periferiassa viikoittainen tai kuukausittainen teatterissa käynti ei kuuluu elämäntyyliin. Muutamat karvaat pettymykset Kansallisteatterin suuressa salissa ovat saaneet allekirjoittaneen karsastamaan pönötysteatterin mukaelmia ja valitsemaan pienten teattereiden tai jopa Finnkinon tarjonnan harvahkojen sivistysiltamien sisällöksi.  Slava! Kunnia -esityksen pyörähtäminen kansamme paraatiareenalle herätti kuitenkin Pirkko Saisio -fanissa toivonkipinän: tämänhän voisi jopa käydä katsomassa. Yleensä Pirkko Saision kama on niin jäätävän mielenkiintoista. Nytkin Saision näytelmän aiheena on kuhiseva ja vaarallisesti pörisevä ampiaispesä nimeltä nyky-Venäjä. Oikeastaan on pieni ihme, että joku täällä vielä uskaltaa kyseenalaistaa julkisesti naapurimaan sekopäisen meiningin.

No, millainen taidekokemus Slava! sitten oli? Ainakin pitkä. Tarkalleen 3 tuntia 10 minuuttia. Kieltämättä tuossa ajassa ajatus harhaili väkisinkin tulevaan viikonloppuun, kauppalistaan ja lähimenneisyydessä tehtyihin ratkaisuihin, mutta en sentään meditoinut silmät kiinni, toisin kuten vieressäni istuva, tyytyväisenä kuorsaava nuori nainen.

Slava! oli myös musikaali, tai sanoisinko ooppera tai jopa saippuaooppera. Lauluesitykset olivat kieltämättä komeasti vedettyjä mutta jostain syystä, tarkoituksella tai tahattomasti, tuskallisen venytettyjä. Samasta aiheesta vedettiin aaria jos toinenkin ja yhtä ja samaa kertosäettä hoettiin kymmeniä kertoja. Tämän tyylikeinon ymmärtämättömyyskö jo paljastaa sivistymättömyyteni?

Okei, näytelmässä käsitellään Venäjää, kaikkea Venäjässä. Pala historiaa sieltä täältä, satiiria propagandasta, vankileireistä, sivistyksestä, Neuvostoliitosta, Putinista, dekadenssin kitkemisestä. Oli balettitossuissa loikkivia sotilaita ja Pohjois-Korean suklaata rakastavaa diktaattoria. Kaikkea. Ja kaikkea kerralla. Samaan aikaan lavalla sekoilevat Iivana Julma, Katariina Suuri ja avaruuskypärä kädessä pyörivä Juri Gagarin. Tilannetta sekoittivat vielä oudot kissahahmot, jotka tulivat ja sulkivat Katariina Suuren ilmeisesti hautaa esittävään lattialuukkuun. Sitten taidettiin taas laulaa jotain käsittämätöntä ennen kun taivaasta ilmestyi Jumala/Jeesus Conchita Wurstina. Taas laulettiin pari kolme laulua, joissa yhdessä veivattiin uudestaan ja uudestaan seuraavaa kertsiä: "Siirrän vuoria kuin huoria...." ja niin edelleen. Sitten Conchita ja Juri Gagarin nousivat rakastuneina taivaaseen tai ehkä jopa avaruuteen. Who knows.

Näytelmässä ei todennäköisesti pyritty ymmärrettävään kronologisuuteen tai tavanmukaisuuteen, ja sen ymmärrän, hyväksynkin. Silti paikka paikoin jouduin pohtimaan, miten tällaiseen surrealistiseen sekametelisoppaan tulisi suhtautua. Väliajalla monet kaivoivat taskuistaan älypuhelimet ja lukivat Hesarin ja muiden kulttuuriasiantuntijoiden arvostelut näytelmästä, ennen kuin uskalsivat itse ottaa kantaa. Päätelmäni oli se, että ensimmäisen puoliajan jälkeen kaikki haukkuivat näytelmän käsittämättömäksi tuubaksi, mutta toisen puoliajan jälkeen ylistävät kulttuurikritiikit netistä haravoituaan suurin osa taviksista oli kääntänyt tekniset tuulitakkinsa ja hehkutti nerokasta poliittista satiiria.

Itse näin 12 tuntia myöhemmin alkujärkytyksestä toettuani saatan jopa ymmärtää sen, että jotkut näkevät sekoilun ja roiskeen alla siintävän timantin. Itse olisin arvostanut tiivistämistä ja timanttisen ytimen helpompaa valottamista. Edelleen olen sitä mieltä, että ihoni alle sujahtavat helpommin pienten teattereiden intensiiviset ja riisutut näytelmät. Isot spektaakkelit ovat minulle usein vain näyttäviä koreografioita, täydellisesti synkronoituja vaihtoja ja muuta, sinällään arvostettavaa silmäkarkkia. Sisimpääni tällaiset stadionnäytelmät eivät pääse.

Kouluarvosana: Jotain nelosen ja kympin väliltä

Juha Muje ja Puntti Valtonen veljeksinä Obeda ja Pobeda.

Putin-kloonit marssivat täydellisessä synkroniassa.

Hei, sehän on Kim Jong-Un Pohjois-Koreasta!

Putinin näköinen johtaja Volodja ja Kim Jong-Un terkkarilla ottamassa botoxia.

Iivanalla on jotain sydämellään, Katariina on kaatunut ja katsos, sieltähän laskeutuu Conchita Wurstia muistuttava Jumala!

Pirkko Saisio: Lokikirja (2010)

Onnellisen uuden vuoden toivotukset kaikille kolmelle Rakkaus on koira helvetistä -blogin lukijalle! Hupijuhlan kunniaksi tarjoamme vuoden viimeisenä arvosteluna esimerkin hyvästä hupikirjallisuudesta. Voilà (tai ilman): Pirkko Saision Lokikirja.



Ensinnäkin, <3 Pirkko Saisio, oot ihq!! En pysty kertomaan Lokikirjasta mitään puolueettomasti. Puolisonikin kysyi eilen: "Eikö tuo Saisio epäonnistu missään?" ja vastaukseni oli: "Ei niin missään."

Lokikirja (2010) on Saision käsinkirjoittama ja kuvittama itseoppineiden seiloreiden lokikirja vuosilta 1988-1994. Kaikki alkaa siitä, kun Saikki ja Honksu (Pirjo Honkasalo) päättävät mielijohteesta ostaa Dianan, mahonkiveneen, jossa on "hieno puinen ruori ja upea kattolamppu". Jo ensimmäisellä matkallaan Paimionjokea merelle päin mahonkiristelijän uudet onnelliset omistajat saavat tuta Dianan oikeasta luonteesta. Dianassa nimittäin reistaa aivan kaikki, ja merihätään joudutaan lähestulkoon joka kerta kun porukka lähtee matkaan.

Hauskinta Lokikirjassa on tietysti sarjakuvamaisuus, mutta myös Saikin pistämätön huumorintaju. Kirjaa ei varsinaisesti lue, sitä hörähtelee eteenpäin. Saikki ja Honksu tekevät pesäeron suomenruotsalaiseen ökyilyyn yhdistettyyn muskeliveneilyyn. Dianan kyydissä vettä äyskäröivät Suomen kulttuurieliitti, Saikin tytär Elsa, räävitön pehmoeläin Kengu, ja kaikenkarvaisia muitakin kippareita käy menoa ihmettelemässä. Whisky virtaa, HK-bleuta kuluu ja kansanlauluja veisataan satoja säkeistöjä. Hienostelua ei Diana-paatilla nähdä.

"Illan ensimmäiset erimielisyydet koskivat leipää, teetä, maksamakkaraa, maitoa ja Wetabixia. Tulos oli aika hyvä, kun ottaa huomioon, Honksulla ja Hampulla oli ’ne’, Ristolla kolme naista mukanaan, Saikilla vaikea luonne, Sannalla murrosikä, Elsalla liikaa seuraa, Saaralla liian vähän korppuja, Jakella liikaa rajoituksia, Nipalla liian vähän kaikkea."

Paitsi bättre folken kustannuksella, Saikki pilailee myös sisämaan immeisten kieroudella. Vuonna 1994 Saikki ja Honksu ohjastavat purtilon kohti Saimaata ja Pielistä, ja kohtaavat järkyttyneinä vieraan itäsuomalaisen heimon ja kulttuurierot. Viäräleuvat olivat yhtä diminutiivia:

"Mie ajan teiät satammaa, kolome jos annatte markan lanttiloita, kyytilöitä tiälä saa heittee, immeiset assuu pitki korpiloita ja autoloita ei monella o vanaholoilla muoriloilla."

Tyrskin koko kirjan ilman kyllästymistä pakollisiin, päiväkirjamaisiin merkintöihin, kuin että ketkä ovat laivassa, mistä puhaltaa ja miten kovaa. Itsenikaltainen vannoutunut maakrapukin saa merenkulusta hillittömän kuvan.

Lokikirja on hyväntuulen kirja sanan varsinaisessa merkityksessä! Ja miten kesäinen fiilis siitä tulikaan! Suosittelen, varsinkin näin keskitalvella.

Arvosanassa ehkä hieman saisio-lisää, mutta ehdottomasti hyvä lukukokemus.

Kouluarvosana: 9



Topakat naisimmeiset linnassa, Saikki ja Honksu.