torstai 20. toukokuuta 2010
Bruce Robinson: Onnen kiertolaiset (Withnail & I)
Ylistystä!! Mahtavuutta!! <3 <3 Withnail and I (1987) on riemastuttavaa katsottavaa kaikille Hunter S. Thompsonin ystäville ja miksei muillekin. Elokuva kertoo parivaljakosta, Withnailista ja "minusta" (I) (Richard E. Grant ja Paul McGann), kahdesta huumehuuruisia lepopäiviään vuoden 1969 Lontoossa viettävästä ystävyksestä. Molemmat ovat kunnianhimoisia, Shakespeare-tason näyttelijöitä, jotka nyt vain sattuvat olemaan työttömiä suurimman osan ajastaan. Ympyröissä pörrää lisäksi pökerryksissä oleva huumediileri.
Luusereiksi kieltäytyvät näyttelijät päättävät ryhdistäytyä ja lähtevät lomailemaan huumeista vapaina Withnailin eksentrisen ex-näyttelijä-sedän, Montyn, maalaiskartanoon. Kartanoksi ymmärretty lomanviettopaikka osoittautuukin kylmäksi lääväksi, jossa ei ole polttopuita eikä muruakaan ruokaa. Kaupunkilaiskokelaat joutuvat kursimaan itse pötyä pöytään ja törmäävät eläimellisiin maalaisiin ja muihin tolloihin. Vettäkin sataa aamusta iltaan.
Juuri kun Withnail ja "minä" ovat saaneet tarpeekseen alkeellisesta maalaiselämästä ja päättävät lähteä takaisin Lontooseen, paikalle tupsahtaa Monty, tuo Withnailin homoskuukkeli-setä, joka on iskenyt silmänsä tarinankertojaan eli "minään". Monty ei päästä vieraitaan lähtemään, vaan vaatii saada viettää rentouttavan viikonlopun ystävysten kesken.
Seuraa armotonta mässäilyä ja dokaamista, sekä Montyn hurjia lähentely-yrityksiä, jotka saavat "minän" hien otsalle. Poikia masentaa Montyn pessimistiset totuudet tyyliin "jossain vaiheessa sitä tajuaa, ettei koskaan tule vetämään Hamletin roolia".
Withnailin ja "minän" välinen ystävyys on taianomaista, ja katsojaa jää askarruttamaan, liekö kyseessä platoninen rakkaus lainkaan. Parivaljakon palattua takaisin Lontooseen, välit alkavat rakoilla. "Minä" saa kuin saakin pestin teatterista. Roolin vastaanottaminen merkitsee siistiytymistä ja raitistumista. Withnail luisuu takaisin pilvenkatkuiseen elämäänsä. Tiet eroavat, Withnail saattaa "minän" maailmalle kuitenkin lämpimissä ja ystävällisissä merkeissä.
Withnailin rankkasateessa lausuma Hamletin säe ja loppuratkaisu jää katsojan tulkinnan varaan. Kuka rakasti ketä, ja mikä on Withnailin tulevaisuus? Withnail and I on todella nautinnollinen elokuva myös yleensä brittihuumoria kammoksuville. Tämä elokuva imaisi mukaansa heti kättelyssä ja päähenkilöt olivat karismaattisia, musiikkikin toimi. Kaikki osaset olivat kerrankin kohdallaan. Parhautta.
Bruce Robinsonilta on tulossa Hunter S. Thompsonin kirjaan perustuva leffa Rommipäiväkirja. Se tulee olemaan ehdottomasti katsottavien listalla.
Kouluarvosana: 10
maanantai 17. toukokuuta 2010
Mirjam Lohi: Nuttu
Nuttu (2008) on Mirjam Lohen esikoiskirja. Lyyrinen (= koukeroinen) proosa johdattaa lukijan todennäköisesti Lohen omakohtaisiin kokemuksiin lapsena, sisarena ja äitinä olemisen vaikeudesta. Nuttu edustaa siis sitä nykytrendikästä "äitiys on elämän v*ttumaisin asia" -genreä. Kun kaikki ongelmat puskevat läpi lapsen saamisen jälkeen (huom. yhtään vähättelemättä aiheen tärkeyttä).
Kirja ei kulje lineaarisesti päähenkilö Ursulan lapsuudesta aikuisuuteen, vaan aikajaksot heittävät häränpyllyä koska sattuu, enkä ainakaan minä pysynyt kärryillä, milloin puhuttiin Ursulan lapsuudesta, milloin Ursulan omista lapsista. Noh, lukijan hämmentäminenhän on myöskin trendikästä nykyään. Lohi tykittää erikoisia kielikuvia, jotka onnekseen toimivat usein ihan kiitettävästi, hajuja ja muistikuvia milloin mistäkin; lapsuuden tärkeistä ihmisistä, äidistä ja isovanhemmista, tädeistä jne. sekä oman aikuisuuden kynnyksellä tapahtuneista tragedioista; lapsettomuudesta, hedelmällisyyshoidoista ja lopulta lasten syntymän jälkeisestä masennuksesta. Kun kaiken piti olla täydellistä, mikään ei ollutkaan. Päähenkilön tuttavakin toteaa: "Eikö sinulle mikään riitä!?"
Koko kirjan tunsin kiusallista tietoisuutta siitä, että olin lukemassa Lohen omaa tilinpäätöstä tämän siihenastisesta elämästä. Ursula, kuten Lohikin, oli menestynyt kauppatieteiljä vaatebisneksessä, joka uransa huipulla päätti heittää jakkupukunsa nurkkaan ja antautua kotiäidiksi (työelämässä poukkoilevat naiset kadehtivat kotiäitejä, uupuneet kotiäidit puolestaan bisnesnaisia) vastarakennetussa Aurinkolahdessa. Pian Ursula huomaakin haukanneensa melkoisen palan, kun tällä on kaksi pientä lasta lahkeessa roikkumassa, ja samalla pitäisi hoitaa ulkonäköä, tehdä väitöskirjaa yms. yms. Kaikkea sellaista "pientä", mitä äitiys"lomalla" helposti puuhailee...
Samaan tunteiden hyökyaaltoon sotkeutuvat sisarkateus, ankarahko lapsuus jne. Lukijana minulle jäi silti tunne, että mistä tämä kaikki ahdistus lopulta kumpusi. Ursulan lapsuudesta ei noussut esiin mitään todella traumaattista, eikä Ursulan oma perhekään käynyt läpi suurempia kriisejä. Tosin Ursulan miestä ei mainittu tuskin kertaakaan, mikä on melko omituista perhe-elämää ja vanhemmuuden tunteita kuvattaessa. Kirjan lopussa pilkahtaa valo. Ursulan lapset osoittavat äidilleen rakkautta tyyliin "annan kaiken anteeksi", vaikka koko kirjassa ei käynyt ilmi, mitä anteeksi annettavaa äidilleen lapsilla olisi pitänyt olla (muutakin kuin että äiti pyöritti tv:ssä Pikku Kakkosta ruokaa tehdessään??).
Rättikässän mestarina Lohi on ympännyt joka kappaleen alkuun täysin irralliset ja turhat katkelmat nutun tekemisestä. Loimen pituuden laskeminen lähtee luonnollisesti kankaan pituudesta. Siihen on lisättävä lankojen sitoutumisesta johtuva loimen kutistuminen, joka vaihtelee eri materiaaleissa. Pientä taiteellisen liikayrittämisen makua, sanoisin... Ei hyvä.
Nuttu jätti minut melko haaleaksi. Ei se ihan scheissea ollut muttei paljon muutakaan. Kieli oli ihan nautittavaa, ja jos sisällöstäkin voisi sanoa samaa, niin mikä ettei! Esikoiskirjailijan on vain tempaistava tällainen terapiakirja alta pois, ennen kuin voi siirtyä eteenpäin. Jatkoa odotellessa.
Kouluarvosana: 7+
Kirja ei kulje lineaarisesti päähenkilö Ursulan lapsuudesta aikuisuuteen, vaan aikajaksot heittävät häränpyllyä koska sattuu, enkä ainakaan minä pysynyt kärryillä, milloin puhuttiin Ursulan lapsuudesta, milloin Ursulan omista lapsista. Noh, lukijan hämmentäminenhän on myöskin trendikästä nykyään. Lohi tykittää erikoisia kielikuvia, jotka onnekseen toimivat usein ihan kiitettävästi, hajuja ja muistikuvia milloin mistäkin; lapsuuden tärkeistä ihmisistä, äidistä ja isovanhemmista, tädeistä jne. sekä oman aikuisuuden kynnyksellä tapahtuneista tragedioista; lapsettomuudesta, hedelmällisyyshoidoista ja lopulta lasten syntymän jälkeisestä masennuksesta. Kun kaiken piti olla täydellistä, mikään ei ollutkaan. Päähenkilön tuttavakin toteaa: "Eikö sinulle mikään riitä!?"
Koko kirjan tunsin kiusallista tietoisuutta siitä, että olin lukemassa Lohen omaa tilinpäätöstä tämän siihenastisesta elämästä. Ursula, kuten Lohikin, oli menestynyt kauppatieteiljä vaatebisneksessä, joka uransa huipulla päätti heittää jakkupukunsa nurkkaan ja antautua kotiäidiksi (työelämässä poukkoilevat naiset kadehtivat kotiäitejä, uupuneet kotiäidit puolestaan bisnesnaisia) vastarakennetussa Aurinkolahdessa. Pian Ursula huomaakin haukanneensa melkoisen palan, kun tällä on kaksi pientä lasta lahkeessa roikkumassa, ja samalla pitäisi hoitaa ulkonäköä, tehdä väitöskirjaa yms. yms. Kaikkea sellaista "pientä", mitä äitiys"lomalla" helposti puuhailee...
Samaan tunteiden hyökyaaltoon sotkeutuvat sisarkateus, ankarahko lapsuus jne. Lukijana minulle jäi silti tunne, että mistä tämä kaikki ahdistus lopulta kumpusi. Ursulan lapsuudesta ei noussut esiin mitään todella traumaattista, eikä Ursulan oma perhekään käynyt läpi suurempia kriisejä. Tosin Ursulan miestä ei mainittu tuskin kertaakaan, mikä on melko omituista perhe-elämää ja vanhemmuuden tunteita kuvattaessa. Kirjan lopussa pilkahtaa valo. Ursulan lapset osoittavat äidilleen rakkautta tyyliin "annan kaiken anteeksi", vaikka koko kirjassa ei käynyt ilmi, mitä anteeksi annettavaa äidilleen lapsilla olisi pitänyt olla (muutakin kuin että äiti pyöritti tv:ssä Pikku Kakkosta ruokaa tehdessään??).
Rättikässän mestarina Lohi on ympännyt joka kappaleen alkuun täysin irralliset ja turhat katkelmat nutun tekemisestä. Loimen pituuden laskeminen lähtee luonnollisesti kankaan pituudesta. Siihen on lisättävä lankojen sitoutumisesta johtuva loimen kutistuminen, joka vaihtelee eri materiaaleissa. Pientä taiteellisen liikayrittämisen makua, sanoisin... Ei hyvä.
Nuttu jätti minut melko haaleaksi. Ei se ihan scheissea ollut muttei paljon muutakaan. Kieli oli ihan nautittavaa, ja jos sisällöstäkin voisi sanoa samaa, niin mikä ettei! Esikoiskirjailijan on vain tempaistava tällainen terapiakirja alta pois, ennen kuin voi siirtyä eteenpäin. Jatkoa odotellessa.
Kouluarvosana: 7+
sunnuntai 16. toukokuuta 2010
Rosa Liksom: Bama Lama
Takakannessa kerrotaan Bama Laman "marsittavan esiin ne ihmiskohtalot, jotka yleensä räjähtävät silmille sensaatiolehtien mainoksista ja iltapäivälehtien lööpeistä". Ensimmäisten novellien jälkeen tuntuukin kutkuttavalta. Nyt mässäillään roskasakin raflaavilla elämäntarinoilla. Ehkä saadaan tietää ihmisten motiiveista ja huomataan rikollistenkin olevan inhimillisiä olentoja.
Mutta sitten alkaa kyllästyttää. Novellit alkavat toistaa toisiaan hyvin nopeasti. Tarinoiden puitteetkin muuttuvat tylsemmiksi. Etelän sekakäyttäjistä siirrytään jänkhälle ja pahoihin poliiseihin, joita riittää tarina toisensa jälkeen. Muistan etten oikestaan koskaan ole ollut niin innostunut roskalehtien sosiaalipornosta. Henkilöistäkään ei avaudu mitään sen syvällisempää. He ovat yksinkertaisesti ilkeitä ja vittumaisia.
Arvio: No, ihan viihdyttävää, helppoja, lyhyitä (siis tosi lyhyitä) novelleja. Ihan hyvin oli eläydytty kirjailijalle varmasti vieraisiin maailmoihin. Yhtä soittoa lukiessa tuppasivat kyllästyttämään. Ehkä parempia pieninä annoksina nautittuna.
Kouluarvosana: 7
Anand Tucker: Karkausvuosi (Leap Year)
Hoh hoijaa.... Ilman ennakkotietoja katsottu elokuva haaskasi pari tuntia elämästäni, enkä enää koskaan saa niitä takaisin. Luulin, että tällaista sontaa olisi kielletty esitettävän.
Ärsyttävä bostonilainen stailaaja, Anna (ärsyttävä Amy Adams), turhautuu, kun kardiologi-poikaystävä ei tajua kosia nipottaja-tyttöystäväänsä. Anna päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja lentää sulhonsa perässä Irlantiin kosiakseen tätä karkausvuonna helmikuun 29. päivänä. Irlannissa kun kuulemma on tämä yksi päivä kerran neljässä vuodessa, jolloin nainen voi kosia miestä.
Kuinka ollakaan, Annan reissu Dubliniin mutkistuu, kun myrskyn vuoksi kone tekee pakkolaskun Walesiin, josta Anna, rahanainen kun on, ostaa oman lauttakyydin Irlannin puolelle ja rantautuu kyläpahaseen, jonka ainoaa pubia isännöi Declan (yhden ilmeen Matthew Goode). Rahapulassa oleva Declan suostuu ajamaan Annan Dubliniin rahallista korvausta vastaan. Loppu onkin ennalta-arvattavaa p*skaa. Anna ja Declan eivät voi aluksi sietää toisiaan, ja katsoja joutuu kärsimään parivaljakon mukahauskasta naljailusta ja Irlannin aksentin kustannuksella väännetyistä vitseistä, sekä irkku-huru-ukkojen veljellisestä dialogista Declanin pubissa. Matkaa Dubliniin taitetaan kiduttavan pitkään, ja kliseisiä kohtauksia, kuten Annan ja Declanin riitelyä hotellin parisängyn jakamisesta jankataan ja jankataan. Jokainenhan kuitenkin tietää, että lopussa pariskunta huomaa rakastavansa toisiaan. Muutaman eipäs-juupas -juonikuvion jälkeen ällötykset lopulta saavatkin toisensa.
Tätä roskaa en suosittele kenellekään. Aivan karseaa potaskaa.
Kouluarvosana: 4
keskiviikko 12. toukokuuta 2010
Richard Linklater: Slacker, Dazed and Confused, Before Sunset, Fast Food Nation
Jostain kumman syystä viime aikoina katsantoomme on ajautunut tukku Richard Linklaterin elokuvia. Seuraa tiivistelmä neljän sarjasta:
Slacker (1991)
Slacker on erään sukupolven (X) kulttikamaa! Kuin sekarotuinen rakki, joka puree pohkeeseen. Tämä leffa on äänitorvi siinä missä Douglas Coupland, Nirvanan Nevermind ja koko grunge-skene. Slacker on Singles ennen Singlesiä. Ah, mitä nostalgiaa! Nyt kaikki trendi-ihmiset kopsaamaan näitä vaatteita ja hiustyylejä.
Slacker tapahtuu yhtenä iltapäivänä USA:n Austinissa. Otsikkonsa mukaisesti elokuvassa esiintyvät tyypit (nopea laskutoimitus Imdb:ssä: n. 80 henkilöhahmoa) ovat "laiskottelijoita" ja "lorvailijoita" (sillä kenenkään hahmon ei näytetä painavan duunia?). Kamera kulkee kadulla harhailevien ihmisten mukana ja nappaa keskusteluja sieltä täältä ja lähtee seuraamaan seuraavia dialogeja tai monologeja suoltavia ihmisiä. Kukaan ei nouse tarinasta selvästi erottuvaksi persoonaksi, kaikki saavat saman verran "lähetysaikaa".
Puolessa välissä elokuvaa hyväntahtoinen vastaanottavaisuus vaihtuu, ainakin minulla, pyrkivän haukotuksen estämiseksi. Alkaa jo puuduttaa. Pointti tuli selväksi. Miten kauan vielä?
Loppukohtaus pelastaa kuitenkin paljon. Joukko lorvailijoita pinkoo jyrkän mäen päälle ja sinkoavat kameran alas jontkaan. En tiedä miksi, mutta lopetus oli ihan ykkönen ja elokuvasta jäi hyvä maku. Tuntui siltä, kuin olisi todella katsonut jotain vallankumouksellista. Ja eittämättä Slacker on lajinsa tienraivaaja samalla tapaa kuin Godardin À bout de souffle. Vaikka kumpikaan elokuva ei mielestäni ole itsessään 10:n arvoinen, on niiden merkitys jälkipolville melkoinen, ja siksi ne on hyvä katsoa.
Sympaattista!
Kouluarvosana: 8
Surutta sekaisin (Dazed and Confused, 1993)
Siinä missä Linklater onnistui Slackerissä tekemään jotakin historiallista, Surutta sekaisin ei tarjoa juuri mitään uutta. Tuntuu, kuin 90-luvun alku olisi ollut hiljaiseloa, mitä lukiolaiselokuviin tulee. Siinä genressä Surutta sekaisin on ollut melko yksinäinen tuohon aikaan. Elokuva kertoo tutun tarinan amerikkalaisen lukion "uusista" ja "vanhoista" ja jälkimmäisten harjoittamasta mopotuksesta. Vietetään ykkösluokkalaisten kastajaisia, joihin kuuluu nöyryytys ja väkivalta. Ketsuppia roiskitaan viattomien keltanokkien naamaan ja poitsuen persuuksen punoittavat mailoilla läimimisen jäljiltä. Hohhoohhoo, hauskaa! En tiedä, onko Linklater oikeasti halunnut moisten lapsellisuuksien naurattavan vai onko hän halunnut mennä pintaa syvemmälle ja taiten yrittänyt osoittaa nuoruuden tyhmyyksien todella olevan tyhmiä....
No, yksi asia, mikä Linklaterin high school -komediassa(?) on uutta, on paasaamattomuus. Elokuvassa ei oteta kantaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Paha ei saa palkkaansa, jäynää saa tehdä ja pilveä saa polttaa. Kaikki tämä on glorifioitu nuoruuteen kuuluvaksi ihanaksi sekoiluksi. Elokuvassa sekoillaan melko lailla ilman päätä ja häntää, kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja juoni on olematon. Jos nämä puutteet ovat tarkoituksellisia, niin siinä tapauksessa Linklater on mestari.
Elokuvassa kuulemma esiintyy tukku myöhempien aikojen staroja. Itse en tunnistanut kuin Milla Jovovichin ja Matthew McConaugheyn, joka oli täysin kreisissä roolissa lukioon jo huomattavasti liian vanhana hännystelijänä.
Ainoat plussat elokuva saa saarnaamattomuudestaan. Siinä suhteessa Sekaisin surutta on eri kastia kuin uuden polven päättömät koululaissekoilut.
Kouluarvosana: 6
Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Katsoimme Rakkautta ennen auringonlaskua ihan irrallisena pläjäyksenä vain nähdäksemme Pariisin maisemia sekä tietääksemme, mitä Celinelle ja Jesselle kuuluu, kun 10 vuotta reilaajien kulttielokuvasta on kulunut. Rakkautta ennen aamua (1995) päättyi siihen, kun toisiinsa Wienin kesäyössä tutustuneet nuoret erosivat jakamatta yhteystietojaan vain luottaen siihen, että he näkisivät, jos näkisivät, toisensa puolen vuoden kuluttua sovittuna aikana sovitussa paikassa. Katsoja jäi suu auki ilman tietoa siitä, mitä pariskunnalle lopulta kävi. Nyt sekin selvisi, Rakkautta ennen auringonlaskua palauttaa uskon todelliseen rakkauteen.
Jessestä on kymmenessä vuodessa tullut isä, aviomies ja kirjailija. Herra promoaa Pariisissa esikoiskirjaansa, joka muuten kertoo rakkaudesta Celineen. Liekö yllätys, että Celine-neiti saapuu promotilaisuuteen kohdatakseen Jessen. Siitähän se puhetulva sitten alkaa, eikä katkea ennen lopputekstejä. Tämä elokuva-settihän on kuuluisa siitä, ettei näissä oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin tallustelua siellä täällä ja jatkuvaa, sulavaa dialogia.
Juu, kaksikko pälättää keskenään taas siihen malliin, että Jesse on myöhästyä kotilennolta (koko leffan ajan mietin eikö sitä lentoa olisi voinut siirtää?). Jätetään paljastamatta loppuratkaisu, jos joku nyt ei ole vielä tätä nähnyt. Itsenäisenä elokuvana tämä ei toimi. Kakkososan kohtalo.
Kouluarvosana: 7
Fast Food Nation (2006)
Tähän meidän 4 elokuvan kollaasiin on kertynyt toisistaan aikalailla poikkeavia pätkiä. Richard Linklaterin tuotantoa suuremmin tuntematta täytyy sanoa, että Fast Food Nation on melko erikoinen aihevalinta kenelle tahansa ohjaajalle. Elokuva perustuu Eric Schlosserin samannimiseen kirjaan, joka osui samaan boomiin Michael Mooren kirjallisten hittien kanssa.
Kun joku tekee elokuvan pikaruokabisneksestä, olettaisin luvassa olevan komediaa. Linklater on kuitenkin ohjannut surullisen ja ahdistavan poliittisen draaman. Elokuva valottaa taustoja pikaruokakulttuurin mädännäisyyksistä. Kyse ei ole pelkästään huonosta ja epäterveellisestä ruoasta, vaan roska lävistää yhteiskunnan kaikki tasot pohjamutiin asti. Schlosserin kirja on toki elokuvaa yksityiskohtaisempi, mutta Linklater on nitonut yhteen elokuvan, joka liikkuu monella eri tasolla.
Greg Kinnearin esittämä Don Anderson on pamppu Mickey's hampurilaisketjusta. Hän saa tehtäväkseen lähteä kentälle tutkimaan erään puolueettoman tutkimusryhmän väitettä, jonka mukaan Mickey's ravintoloiden ykköstuote Big One sisältää silkkaa p*skaa. Siis sitä itseään.
Matkallaan Coloradoon Don näkee 100 000 lehmän lahtaustehtaita. Kierros pihvilinjastoilla on sliipattu, eikä mitään moitittavaa näy, mutta muista lähteistä Donille kerrotaan hygieniarikkomuksista ja työtekijöiden turvallisuuden laiminlyönneistä. Schlosser kirjoitti kirjassaan, että työtekijöiltä silppureissa leikkautuneet ruumiinjäsenet mössättiin naudanlihan sekaan että upsis vaan, ja tarjoiltiin Big Macin seassa onnellisille amerikkalaisille. Ja toden totta, lehmän kakkaa lipsahtaa joka päivä tuotantolinjalta makoisiin hampparipihveihin. Bakteerit kuolevat toivottavasti grillissä.
Don Andersonin lisäksi elokuvassa seikkailevat laittomasti USA:an pyrkivät meksikolaiset työläiset, jotka henkensä kaupalla tienaavat elantonsa eläintentappotehtailla ja milloin missäkin roskaduuneissa. Meksikolaisten elinolosuhteet olivat elokuvan surullisinta antia. Maailma näyttäytyi aika härskinä paikkana. Kolmantena päälinjana seurattiin lukiolaistytön selviämistä koulun ja mäkkäriduunin kurimuksessa. Lapsityövoimalla pyörivät hampurilaisravintolat riistivät tytön aikaa biologianläksyiltä. Tyttö oli saanut proleuden verenperintönä, sillä tämän yksinhuoltaja-äitikin tarjoili työkseen pikaruokaa. Lopulta nuori neiti päätti aktivoitua ja alkaa taistella kaupunkia hallitsevaa karjanjalostusbisnestä vastaan.
Elokuva loppui melko pessimistisiin tunnelmiin. Teiniaktivistien puuhastelut epäonnistuivat, Don Anderson sulki silmänsä esiintulleilta ongelmilta ja keskittyi vain massin haalimiseen, ja meksikolaiset menettivät kaiken, terveytensä ja olemattoman maallisen omaisuutensa. Tuulimyllyjä vastaan on hankala taistella. Elokuva on tosiaankin poliittinen manifesti kaikkien sydäntä lähellä olevasta aiheesta, pikaruoasta. Tämän jälkeen kasvissyöjäksi ryhtyminen lienee todellisempaa kuin koskaan.
Kouluarvosana: 9 1/2
Slacker (1991)
Slacker on erään sukupolven (X) kulttikamaa! Kuin sekarotuinen rakki, joka puree pohkeeseen. Tämä leffa on äänitorvi siinä missä Douglas Coupland, Nirvanan Nevermind ja koko grunge-skene. Slacker on Singles ennen Singlesiä. Ah, mitä nostalgiaa! Nyt kaikki trendi-ihmiset kopsaamaan näitä vaatteita ja hiustyylejä.
Slacker tapahtuu yhtenä iltapäivänä USA:n Austinissa. Otsikkonsa mukaisesti elokuvassa esiintyvät tyypit (nopea laskutoimitus Imdb:ssä: n. 80 henkilöhahmoa) ovat "laiskottelijoita" ja "lorvailijoita" (sillä kenenkään hahmon ei näytetä painavan duunia?). Kamera kulkee kadulla harhailevien ihmisten mukana ja nappaa keskusteluja sieltä täältä ja lähtee seuraamaan seuraavia dialogeja tai monologeja suoltavia ihmisiä. Kukaan ei nouse tarinasta selvästi erottuvaksi persoonaksi, kaikki saavat saman verran "lähetysaikaa".
Puolessa välissä elokuvaa hyväntahtoinen vastaanottavaisuus vaihtuu, ainakin minulla, pyrkivän haukotuksen estämiseksi. Alkaa jo puuduttaa. Pointti tuli selväksi. Miten kauan vielä?
Loppukohtaus pelastaa kuitenkin paljon. Joukko lorvailijoita pinkoo jyrkän mäen päälle ja sinkoavat kameran alas jontkaan. En tiedä miksi, mutta lopetus oli ihan ykkönen ja elokuvasta jäi hyvä maku. Tuntui siltä, kuin olisi todella katsonut jotain vallankumouksellista. Ja eittämättä Slacker on lajinsa tienraivaaja samalla tapaa kuin Godardin À bout de souffle. Vaikka kumpikaan elokuva ei mielestäni ole itsessään 10:n arvoinen, on niiden merkitys jälkipolville melkoinen, ja siksi ne on hyvä katsoa.
Sympaattista!
Kouluarvosana: 8
Surutta sekaisin (Dazed and Confused, 1993)
Siinä missä Linklater onnistui Slackerissä tekemään jotakin historiallista, Surutta sekaisin ei tarjoa juuri mitään uutta. Tuntuu, kuin 90-luvun alku olisi ollut hiljaiseloa, mitä lukiolaiselokuviin tulee. Siinä genressä Surutta sekaisin on ollut melko yksinäinen tuohon aikaan. Elokuva kertoo tutun tarinan amerikkalaisen lukion "uusista" ja "vanhoista" ja jälkimmäisten harjoittamasta mopotuksesta. Vietetään ykkösluokkalaisten kastajaisia, joihin kuuluu nöyryytys ja väkivalta. Ketsuppia roiskitaan viattomien keltanokkien naamaan ja poitsuen persuuksen punoittavat mailoilla läimimisen jäljiltä. Hohhoohhoo, hauskaa! En tiedä, onko Linklater oikeasti halunnut moisten lapsellisuuksien naurattavan vai onko hän halunnut mennä pintaa syvemmälle ja taiten yrittänyt osoittaa nuoruuden tyhmyyksien todella olevan tyhmiä....
No, yksi asia, mikä Linklaterin high school -komediassa(?) on uutta, on paasaamattomuus. Elokuvassa ei oteta kantaa, mikä on oikein ja mikä on väärin. Paha ei saa palkkaansa, jäynää saa tehdä ja pilveä saa polttaa. Kaikki tämä on glorifioitu nuoruuteen kuuluvaksi ihanaksi sekoiluksi. Elokuvassa sekoillaan melko lailla ilman päätä ja häntää, kohtaukset tuntuvat irrallisilta ja juoni on olematon. Jos nämä puutteet ovat tarkoituksellisia, niin siinä tapauksessa Linklater on mestari.
Elokuvassa kuulemma esiintyy tukku myöhempien aikojen staroja. Itse en tunnistanut kuin Milla Jovovichin ja Matthew McConaugheyn, joka oli täysin kreisissä roolissa lukioon jo huomattavasti liian vanhana hännystelijänä.
Ainoat plussat elokuva saa saarnaamattomuudestaan. Siinä suhteessa Sekaisin surutta on eri kastia kuin uuden polven päättömät koululaissekoilut.
Kouluarvosana: 6
Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset, 2004)
Katsoimme Rakkautta ennen auringonlaskua ihan irrallisena pläjäyksenä vain nähdäksemme Pariisin maisemia sekä tietääksemme, mitä Celinelle ja Jesselle kuuluu, kun 10 vuotta reilaajien kulttielokuvasta on kulunut. Rakkautta ennen aamua (1995) päättyi siihen, kun toisiinsa Wienin kesäyössä tutustuneet nuoret erosivat jakamatta yhteystietojaan vain luottaen siihen, että he näkisivät, jos näkisivät, toisensa puolen vuoden kuluttua sovittuna aikana sovitussa paikassa. Katsoja jäi suu auki ilman tietoa siitä, mitä pariskunnalle lopulta kävi. Nyt sekin selvisi, Rakkautta ennen auringonlaskua palauttaa uskon todelliseen rakkauteen.
Jessestä on kymmenessä vuodessa tullut isä, aviomies ja kirjailija. Herra promoaa Pariisissa esikoiskirjaansa, joka muuten kertoo rakkaudesta Celineen. Liekö yllätys, että Celine-neiti saapuu promotilaisuuteen kohdatakseen Jessen. Siitähän se puhetulva sitten alkaa, eikä katkea ennen lopputekstejä. Tämä elokuva-settihän on kuuluisa siitä, ettei näissä oikeastaan tapahdu mitään muuta kuin tallustelua siellä täällä ja jatkuvaa, sulavaa dialogia.
Juu, kaksikko pälättää keskenään taas siihen malliin, että Jesse on myöhästyä kotilennolta (koko leffan ajan mietin eikö sitä lentoa olisi voinut siirtää?). Jätetään paljastamatta loppuratkaisu, jos joku nyt ei ole vielä tätä nähnyt. Itsenäisenä elokuvana tämä ei toimi. Kakkososan kohtalo.
Kouluarvosana: 7
Fast Food Nation (2006)
Tähän meidän 4 elokuvan kollaasiin on kertynyt toisistaan aikalailla poikkeavia pätkiä. Richard Linklaterin tuotantoa suuremmin tuntematta täytyy sanoa, että Fast Food Nation on melko erikoinen aihevalinta kenelle tahansa ohjaajalle. Elokuva perustuu Eric Schlosserin samannimiseen kirjaan, joka osui samaan boomiin Michael Mooren kirjallisten hittien kanssa.
Kun joku tekee elokuvan pikaruokabisneksestä, olettaisin luvassa olevan komediaa. Linklater on kuitenkin ohjannut surullisen ja ahdistavan poliittisen draaman. Elokuva valottaa taustoja pikaruokakulttuurin mädännäisyyksistä. Kyse ei ole pelkästään huonosta ja epäterveellisestä ruoasta, vaan roska lävistää yhteiskunnan kaikki tasot pohjamutiin asti. Schlosserin kirja on toki elokuvaa yksityiskohtaisempi, mutta Linklater on nitonut yhteen elokuvan, joka liikkuu monella eri tasolla.
Greg Kinnearin esittämä Don Anderson on pamppu Mickey's hampurilaisketjusta. Hän saa tehtäväkseen lähteä kentälle tutkimaan erään puolueettoman tutkimusryhmän väitettä, jonka mukaan Mickey's ravintoloiden ykköstuote Big One sisältää silkkaa p*skaa. Siis sitä itseään.
Matkallaan Coloradoon Don näkee 100 000 lehmän lahtaustehtaita. Kierros pihvilinjastoilla on sliipattu, eikä mitään moitittavaa näy, mutta muista lähteistä Donille kerrotaan hygieniarikkomuksista ja työtekijöiden turvallisuuden laiminlyönneistä. Schlosser kirjoitti kirjassaan, että työtekijöiltä silppureissa leikkautuneet ruumiinjäsenet mössättiin naudanlihan sekaan että upsis vaan, ja tarjoiltiin Big Macin seassa onnellisille amerikkalaisille. Ja toden totta, lehmän kakkaa lipsahtaa joka päivä tuotantolinjalta makoisiin hampparipihveihin. Bakteerit kuolevat toivottavasti grillissä.
Don Andersonin lisäksi elokuvassa seikkailevat laittomasti USA:an pyrkivät meksikolaiset työläiset, jotka henkensä kaupalla tienaavat elantonsa eläintentappotehtailla ja milloin missäkin roskaduuneissa. Meksikolaisten elinolosuhteet olivat elokuvan surullisinta antia. Maailma näyttäytyi aika härskinä paikkana. Kolmantena päälinjana seurattiin lukiolaistytön selviämistä koulun ja mäkkäriduunin kurimuksessa. Lapsityövoimalla pyörivät hampurilaisravintolat riistivät tytön aikaa biologianläksyiltä. Tyttö oli saanut proleuden verenperintönä, sillä tämän yksinhuoltaja-äitikin tarjoili työkseen pikaruokaa. Lopulta nuori neiti päätti aktivoitua ja alkaa taistella kaupunkia hallitsevaa karjanjalostusbisnestä vastaan.
Elokuva loppui melko pessimistisiin tunnelmiin. Teiniaktivistien puuhastelut epäonnistuivat, Don Anderson sulki silmänsä esiintulleilta ongelmilta ja keskittyi vain massin haalimiseen, ja meksikolaiset menettivät kaiken, terveytensä ja olemattoman maallisen omaisuutensa. Tuulimyllyjä vastaan on hankala taistella. Elokuva on tosiaankin poliittinen manifesti kaikkien sydäntä lähellä olevasta aiheesta, pikaruoasta. Tämän jälkeen kasvissyöjäksi ryhtyminen lienee todellisempaa kuin koskaan.
Kouluarvosana: 9 1/2
Tunnisteet:
6,
7,
8,
9,
arvostelu,
draama,
elokuva,
Ethan Hawke,
Fast Food Nation,
hömppä,
ihmissuhteet,
Julie Delpy,
Rakkautta ennen auringonlaskua,
Richard Linklater,
Sekaisin surutta,
Slacker,
ysäri
tiistai 11. toukokuuta 2010
Kreetta Onkeli: Kutsumus
Kreetta Onkelin uusin opus on nimeltään Kutsumus. Se kertoo kirjailijan kutsumuksesta, tai oikeastaan sen puutteesta. Tarinassa on kaksi naista. Sanelma Salminen on jo aiemmin julkaistu, vähänmyyvä kirjailija, ja Gunnevi Björknheim Sanelman esikoisrunokokoelmaansa omakustanteena painattava tuttava.
Sanelma ei ollut koskaan tuntenut kutsumusta kirjailijan hommiin, vaan hän ajautui kirjallisuusalalle työkkärin kautta ensin kustantamoon esilukijaksi ja sittemmin kirjallisuuskriitikoksi sanomalehteen. Kenkää tuli molemmista duuneista. Sitten syntyi lapsi yhden yön hairahduksesta. Jossain vaiheessa Sanelmalta kuitenkin saatiin julkaistua eksistentialistiset teokset: Tilillä ei ollutkaan mitään, Ihmisiä jotka tuntevat toisensa vaikka eivät haluaisi, Tänä aamuna hyvin hautunutta puuroa ja Yksinäisyys sallittu suojatiellä. Sanelma on peeaa, ja parikymppinen tytär rypee työttömänä kotona, koska ei suostu ylioppilaana siivoajaksi. Viini on Sanelman kutsumus, kirjoittaminen ei. Sanelman uunituorein on vain 46-sivuinen.
Gunnevi Björkenheim on matkalla painattamaan esikoisrunokokoelmaansa Postia terveyskeskuksesta, jota tämä on synnytellyt 50 vuotta. Hän kohtaa Sanelma Salmisen, ja leidit dokaavat kirjan painattamiseen tarkoitetut rahat. Viimeisillä penneillään Gunnevi ostaa postimerkit ja lähettää runokokoelman kustantajalle. Ja heti tärppää! Postia terveyskeskuksesta on bestseller ja Gunnevista tulee julkinen eläin kirjaansa promotessaan. Uutta tekstiä ei vain tahdo syntyä, vaikka kustantaja painostaa, menihän ensimmäisenkin kirjan kirjoittamiseen puoli vuosisataa.
Naisista Sanelma on realistinen, Gunnevi haihattelija, mutta pinnalliset kirjat myyvät. Gunnevin toinen kirja syntyy lopulta yllättäen; Gunnevi varastaa elämäntarinan lentokoneessa tapaamaltaan naiselta. Gunnevi ei tajunnut vaihtaa edes sankarittarensa nimeä. Sanelma Salminen puolestaan pokkaa viimein valtionpalkinnon 46-sivuisella teoksellaan Yksinäisyys sallittu suojatiellä, jonka päähenkilö on niin hyljeksitty, ettei autotkaan aja hänen päälleen.
Onkelin kirja on taas ihanan pieni ja kompakti. Päälauseilla taituroiva Onkeli onnistuu satiirisessa teoksessaan täydellisesti. Olin todella helpottunut huomatessani Onkelin pistävän parastaan Kotirouvan jälkeen, joka mielestäni oli pettymys. Kutsumus on erilaista Onkelia, hauskaa, napakkaa ja hirtehistä dialogia tykittävää. Koko kirjallisuusala saa vettä niskaansa ja glamour kirjailijan urasta ropisee roskakoppaan.
Kutsumuksensa kanssa taistelevat kirjailijat Salminen ja Björkenheim kohtaavat kirjan lopussa Lapin matkallaan todellisen kutsumustaiteilijan, itsensä Vesa-Matti Loirin. Aivan loistava lopetus kirjalle! Bravo!
Kouluarvosana: 9 1/2
maanantai 10. toukokuuta 2010
Maarit Verronen: Karsintavaihe
Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) kertoo tulevaisuuden kauhuskenaarion, jossa maailma on pullollaan turhia ihmisiä, joista on päästävä eroon keinoja kaihtamatta. Vertausta Vuonna 1984 ja Uljas uusi maailma -opuksiin on mahdoton välttää.
Verrosen dystopian päähenkilö on kolkyt ja risat -ikäinen Lumi, joka on liian vanha palveluammatteihin. Lumi paiskii D-luokituksen saaneissa paskaduuneissa, kuten raivaajana rakennuksilla. Hän asuu työmaa-asuntolassa muiden pätkäduunareiden kanssa. Valtaosa ihmisistä syö jaksamispillereitä pärjätäkseen kilpailuyhteiskunnan kurimuksessa, jossa paskaduunari saattaa saada määräyksen hommiin tunnin varoitusajalla.
Kadut ovat vallanneet raivokuskit, jotka tähtäävät autoillaan muihin kadullakulkijoihin, polkupyöräily on tuomittu. Rakennuksiin pääsee sisälle vain parkkihallin kautta. Jokainen on sirutettu, ja tulemista ja menemistä vahditaan turvallisuusyritysten toimesta. Turvallisuuden nimissä tuttavia ja tuntemattomia on määrä tarkkailla ja raportoida näiden edesottamuksista. Ihmiset on luokiteltu väristatuksilla sen mukaan, kuinka yhteiskuntakelpoinen on. Lumi on onnekseen "vihreä" eli hänellä on etuuksia, kuten pääsy vartioituihin puistoihin tai tiettyihin kaupunginosiin ja kauppakeskuksiin. Roskasakki seilaa paikasta toiseen potkujen ja uuden duunipätkän mukaan. Kymmenien tuhansien ihmisten kansoittamat asuntovaunualueet häviävät yhden yön aikana, kun puhdistusoperaatio iskee. Lumi joutuu raivaamaan "kadonneiden" ihmisten jälkiä. Seuraava päivä alkaa kuin mikä muu päivä tahansa, ainut vain että tuhansia ihmisiä on hävinnyt rekistereistä.
Lumin elämänkumppaniksi löytyy Kalevi, 69-vuotias työtätekevä eläkeläinen. Yhdessä pariskunta hoivaa heitteille jäänyttä 1,5-vuotiasta Verneriä. Vernerin äiti on "kadonnut" Paratiisisaarelle, jonne kuskataan nuoria naisia friikkiseksiorjiksi. Osa ihmisistä muuttaa kertarysäyksellä rakennettuihin innovaatiokaupunkeihin, joissa työtahti on sadistinen ja joissa tehokkuuden kannustimena käytetään julkista nöyryytystä ja silpomista. Elantonsa voi kääriä myös lääketeollisuuden koekaniineina, omalla vastuulla tietenkin.
Päähenkilö Lumin lisäksi Verrosen kirjassa vilistää henkilöitä kuin Vilkkilässä kissoja. Lumin asuntolatovereita on varovaisen arvion mukaan kymmenen, joille jokaiselle Verronen on luonut kammottavat tragediat. Tämäntyyppisissä dystopioissa täytyy tietenkin olla paljon esimerkkitapauksia, jotta mielikuvituksillisimmatkin kauhunäytelmät saadaan esitetyksi. Tällöin vain menetetään mahdollisuus hahmojen syvällisempään tarkasteluun. Jokainen henkilö jäi vain pintaraapaisun tasolle Tapaus1:ksi, Tapaus2:ksi, Tapaus3:ksi...jne. -tyyliin.
Lumi oli äärimmäisyyksien maailmassa harmaavarpunen, jonka sielunmaailmaa Verronen piti roskanarvoisena. "Lumi sai tietää kuolevansa tappavaan tautiin, Lumi tuli kotiin, Lumi pesi kätensä, Lumi kävi sänkyyn, pisti silmänsä kiinni ja nukahti." End of chapter. Yhteiskunnan mädännäisyyksien kuvaamiselta Verronen ei juuri kerennyt perehtyä edes päähenkilönsä motiiveihin. Ehkä tähänkin oli syynsä, joku message... Kenties Verronen oli vain taidokkaasti kuvannut robottimaista putkiaivoihmistä Karsintavaiheen painajaismaisessa maailmassa (vaikka Lumin oli kai tarkoitus edustaa inhimillisyyttä ja pientä ihmistä koneiston osana).
Tämäntyyppisillä kirjoilla on aina paikkansa, mutta ne tuppaavat aina olemaan vähän saarnaavia. Tätä lajia ei millään jaksaisi kahlata reipasta kolmeasataa sivua. Kirjan puolessa välissä aloin kiristellä hampaita, "eikö tässä oikeasti tapahdu yhtään mitään? tarina ei etene!" Ainoita valonpilkahduksia olivat uudet Verrosen keksimät yksityiskohdat, jotka nekin olivat ilmeisiä, johtuen tarkasta nykymaailman observoinnista. Verrosen maailmassa kolmevuotiailta vaaditaan lukutaitoa ja lapsille syötetään kehityspillereitä. Vanhasen nyky-Suomessa päiväkotilapset ovat karjalaumaa ja lapsia patistetaan aikaisemmin koulunpenkille.
Verrosen tulevaisuuden visiot eivät olekaan niin kovin utopistisia. Onhan meillä jo nytkin mm. autoilla saavutettavat pakettitalolähiöt, teinivartijat kauppakeskuksissa, autonavigaattorit, paikantimet kännyköissä, turvakamerat jne. Mieti sitä, kun seuraavan kerran höyläät bonuskorttia supermarketissa.
Kouluarvosana: 7
Verrosen dystopian päähenkilö on kolkyt ja risat -ikäinen Lumi, joka on liian vanha palveluammatteihin. Lumi paiskii D-luokituksen saaneissa paskaduuneissa, kuten raivaajana rakennuksilla. Hän asuu työmaa-asuntolassa muiden pätkäduunareiden kanssa. Valtaosa ihmisistä syö jaksamispillereitä pärjätäkseen kilpailuyhteiskunnan kurimuksessa, jossa paskaduunari saattaa saada määräyksen hommiin tunnin varoitusajalla.
Kadut ovat vallanneet raivokuskit, jotka tähtäävät autoillaan muihin kadullakulkijoihin, polkupyöräily on tuomittu. Rakennuksiin pääsee sisälle vain parkkihallin kautta. Jokainen on sirutettu, ja tulemista ja menemistä vahditaan turvallisuusyritysten toimesta. Turvallisuuden nimissä tuttavia ja tuntemattomia on määrä tarkkailla ja raportoida näiden edesottamuksista. Ihmiset on luokiteltu väristatuksilla sen mukaan, kuinka yhteiskuntakelpoinen on. Lumi on onnekseen "vihreä" eli hänellä on etuuksia, kuten pääsy vartioituihin puistoihin tai tiettyihin kaupunginosiin ja kauppakeskuksiin. Roskasakki seilaa paikasta toiseen potkujen ja uuden duunipätkän mukaan. Kymmenien tuhansien ihmisten kansoittamat asuntovaunualueet häviävät yhden yön aikana, kun puhdistusoperaatio iskee. Lumi joutuu raivaamaan "kadonneiden" ihmisten jälkiä. Seuraava päivä alkaa kuin mikä muu päivä tahansa, ainut vain että tuhansia ihmisiä on hävinnyt rekistereistä.
Lumin elämänkumppaniksi löytyy Kalevi, 69-vuotias työtätekevä eläkeläinen. Yhdessä pariskunta hoivaa heitteille jäänyttä 1,5-vuotiasta Verneriä. Vernerin äiti on "kadonnut" Paratiisisaarelle, jonne kuskataan nuoria naisia friikkiseksiorjiksi. Osa ihmisistä muuttaa kertarysäyksellä rakennettuihin innovaatiokaupunkeihin, joissa työtahti on sadistinen ja joissa tehokkuuden kannustimena käytetään julkista nöyryytystä ja silpomista. Elantonsa voi kääriä myös lääketeollisuuden koekaniineina, omalla vastuulla tietenkin.
Päähenkilö Lumin lisäksi Verrosen kirjassa vilistää henkilöitä kuin Vilkkilässä kissoja. Lumin asuntolatovereita on varovaisen arvion mukaan kymmenen, joille jokaiselle Verronen on luonut kammottavat tragediat. Tämäntyyppisissä dystopioissa täytyy tietenkin olla paljon esimerkkitapauksia, jotta mielikuvituksillisimmatkin kauhunäytelmät saadaan esitetyksi. Tällöin vain menetetään mahdollisuus hahmojen syvällisempään tarkasteluun. Jokainen henkilö jäi vain pintaraapaisun tasolle Tapaus1:ksi, Tapaus2:ksi, Tapaus3:ksi...jne. -tyyliin.
Lumi oli äärimmäisyyksien maailmassa harmaavarpunen, jonka sielunmaailmaa Verronen piti roskanarvoisena. "Lumi sai tietää kuolevansa tappavaan tautiin, Lumi tuli kotiin, Lumi pesi kätensä, Lumi kävi sänkyyn, pisti silmänsä kiinni ja nukahti." End of chapter. Yhteiskunnan mädännäisyyksien kuvaamiselta Verronen ei juuri kerennyt perehtyä edes päähenkilönsä motiiveihin. Ehkä tähänkin oli syynsä, joku message... Kenties Verronen oli vain taidokkaasti kuvannut robottimaista putkiaivoihmistä Karsintavaiheen painajaismaisessa maailmassa (vaikka Lumin oli kai tarkoitus edustaa inhimillisyyttä ja pientä ihmistä koneiston osana).
Tämäntyyppisillä kirjoilla on aina paikkansa, mutta ne tuppaavat aina olemaan vähän saarnaavia. Tätä lajia ei millään jaksaisi kahlata reipasta kolmeasataa sivua. Kirjan puolessa välissä aloin kiristellä hampaita, "eikö tässä oikeasti tapahdu yhtään mitään? tarina ei etene!" Ainoita valonpilkahduksia olivat uudet Verrosen keksimät yksityiskohdat, jotka nekin olivat ilmeisiä, johtuen tarkasta nykymaailman observoinnista. Verrosen maailmassa kolmevuotiailta vaaditaan lukutaitoa ja lapsille syötetään kehityspillereitä. Vanhasen nyky-Suomessa päiväkotilapset ovat karjalaumaa ja lapsia patistetaan aikaisemmin koulunpenkille.
Verrosen tulevaisuuden visiot eivät olekaan niin kovin utopistisia. Onhan meillä jo nytkin mm. autoilla saavutettavat pakettitalolähiöt, teinivartijat kauppakeskuksissa, autonavigaattorit, paikantimet kännyköissä, turvakamerat jne. Mieti sitä, kun seuraavan kerran höyläät bonuskorttia supermarketissa.
Kouluarvosana: 7
keskiviikko 5. toukokuuta 2010
Johnny Lee Hancock: Elämä pelissä (The Blind Side)
Vakavaa Sandra Bullockia. Hmm... Johnny Lee Hancockin vuonna 2009 ohjaama Elämä pelissä (The Blind Side) on siis se elokuva, joka toi Sandralle Oscar-pystin. Olen kyllä sympannut Sandraa jo pidemmän aikaa, onhan rouvan tilillä sellaiset klassikot kuten Speed ja Miss Kovis.
Elämä pelissä -rainassa unohdin ensimmäistä kertaa katsovani Sandra Bullockia. Riutuneen laiha S.B veti kyllä pisteet kotiin, ja totuuden nimissä Oscarithan eivät koskaan kerro totuutta vuoden parhaista suorituksista. Ihan hyvin pokaalin olisi voinut käydä pokkaamassa kuka muu tahansa, tällä kertaa päätettiin kuitenkin näin.
Michael Lewisin kirjaan ja tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo tarinan köyhästä, kouluttamattomasta, suurikokoisesta mustasta pojasta, Michael Oherista (Quinton Aaron), joka säälistä hyväksytään hyvätuloisten valkoisten kristittyjen kouluun. Michael räpiköi eikä meinaa saada otetta mistään, kunnes S.B:n esittämä Leigh Anne Tuohy kohtaa kylmässä sadeillassa värjöttelevän mastodontin ja kerää tämän autonsa kytiin, vie kotiinsa ja petaa tälle vuoteen kymppitonneja maksaneelle sohvalle. Leigh Anne ja perheensä edustavat amerikkalaista unelmaa, he ovat valkoisia kristittyjä, sikamaisen rikkaita ja yrittäjähenkisiä. Rautarouva-Leigh Anne ottaa Michaelin siipiensä suojaan ja saa sormiaan näpäyttämällä pojan oikeille urille. Uudet kuteet nostavat itsetuntoa, palkattu kotiopettaja tutoroi Michaelin arvosanat sille mallille, että pojalle avautuvat ovet yliopistoon jalkapalloa pelaamaan.
Yököttävää soopaa, pistää vihaksi. Mutta. Mitä väliä, tämähän on vain ELOKUVAA (olkoonkin, että tarina perustuu tosielämään), ei haittaa vaikka kaikki menee moraalisesti pyllylleen. Vai...
Kyllähän tässä paljon pelataan ennakkoluulojen varassa, ja uskonnolliset asenteet olivat sanalla sanoen karmeita, mutta kyllä tarinaa silti kelpasi katsella oikeassa mielentilassa. Ehkä vielä kriittisimpinä 20+risat -vuosina olisin heittänyt elokuvalla vesilintua, nyt mankeloitunut omatuntoni antaa jo anteeksi tällaisetkin leffanautinnot.
Michal Oherin hahmo muistutti paljon Preciousia. Noiden kahden hahmon käsittely elokuvissa poikkeaa kuitenkin toisistaan melkoisesti. Precious ei päässyt jenkkifutis-stipendillä yliopistoon. Nih!
Kouluarvosana: 8- (moraalinen miikka, muuten perushuttu-kahdeksikko)
Elämä pelissä -rainassa unohdin ensimmäistä kertaa katsovani Sandra Bullockia. Riutuneen laiha S.B veti kyllä pisteet kotiin, ja totuuden nimissä Oscarithan eivät koskaan kerro totuutta vuoden parhaista suorituksista. Ihan hyvin pokaalin olisi voinut käydä pokkaamassa kuka muu tahansa, tällä kertaa päätettiin kuitenkin näin.
Michael Lewisin kirjaan ja tositapahtumiin pohjautuva elokuva kertoo tarinan köyhästä, kouluttamattomasta, suurikokoisesta mustasta pojasta, Michael Oherista (Quinton Aaron), joka säälistä hyväksytään hyvätuloisten valkoisten kristittyjen kouluun. Michael räpiköi eikä meinaa saada otetta mistään, kunnes S.B:n esittämä Leigh Anne Tuohy kohtaa kylmässä sadeillassa värjöttelevän mastodontin ja kerää tämän autonsa kytiin, vie kotiinsa ja petaa tälle vuoteen kymppitonneja maksaneelle sohvalle. Leigh Anne ja perheensä edustavat amerikkalaista unelmaa, he ovat valkoisia kristittyjä, sikamaisen rikkaita ja yrittäjähenkisiä. Rautarouva-Leigh Anne ottaa Michaelin siipiensä suojaan ja saa sormiaan näpäyttämällä pojan oikeille urille. Uudet kuteet nostavat itsetuntoa, palkattu kotiopettaja tutoroi Michaelin arvosanat sille mallille, että pojalle avautuvat ovet yliopistoon jalkapalloa pelaamaan.
Yököttävää soopaa, pistää vihaksi. Mutta. Mitä väliä, tämähän on vain ELOKUVAA (olkoonkin, että tarina perustuu tosielämään), ei haittaa vaikka kaikki menee moraalisesti pyllylleen. Vai...
Kyllähän tässä paljon pelataan ennakkoluulojen varassa, ja uskonnolliset asenteet olivat sanalla sanoen karmeita, mutta kyllä tarinaa silti kelpasi katsella oikeassa mielentilassa. Ehkä vielä kriittisimpinä 20+risat -vuosina olisin heittänyt elokuvalla vesilintua, nyt mankeloitunut omatuntoni antaa jo anteeksi tällaisetkin leffanautinnot.
Michal Oherin hahmo muistutti paljon Preciousia. Noiden kahden hahmon käsittely elokuvissa poikkeaa kuitenkin toisistaan melkoisesti. Precious ei päässyt jenkkifutis-stipendillä yliopistoon. Nih!
Kouluarvosana: 8- (moraalinen miikka, muuten perushuttu-kahdeksikko)
David Frankel: Paholainen pukeutuu Pradaan
Tulipahan tuijotettua tällainenkin tekele männä iltana televisiosta. Kyseessä siis klassikon leiman saanut Paholainen pukeutuu Pradaan vuodelta 2006. Ohjaaja David Frankelilla on ollut näppinsä pelissä Sex and the City -sarjassakin, ja tuon sarjan jatkumostahan tässäkin leffassa on pohjimmiltaan kyse. Nykin muoti-ikonien vanavedessä tehty elokuva sijoittuu muotilehden toimitukseen, jonne Anne Hathawayn esittämä Andy hakee töihin. Andy on mummokuteisiin pukeutuva, lihava (?) nörtti, jolla ei ole huippumuodista minkäänlaista käsitystä. Kuinka ollakaan, ajan kuluessa Andystä kuoriutuu huippureleissä sipsuttava uraohjus. Jo kyseisen hikipingon hakeutuminen Meryl Streepin luotsaaman lehden assistentiksi on niin epäuskottavaa, että loput elokuvasta saattoi antaa mennä samaan konkurssiin. Ja ihan viihdyttävähän tekele kaikessa ennalta-arvattavuudessaan lopulta olikin.
Elokuvan kantavia teemoja ovat siis pinnallisuus ja huippumuoti kaikkine oikkuineen. Otsikon paholaiseksi osoittautu Meryl Streepin jäätävän kylmä, karikatyyrinen hahmo muotialan mogulista. Streep oli taas kerran aivan mahtava!! Se nainen vaan osaa.
Muuta tästä elokuvasta en jaksa yrittää keksiä. Aikamoista sontaahan se rehellisesti oli, mutta minkäs teet. Kesäkuussa ensi-iltansa saava Sex and the City vol.2 tulee olemaan 100% kuraa mutta kyllä sitä nannaa on vain saatava heti kuin vain mahdollista.
Kouluarvosana: 6 1/5 (puolikas lisäpiste muotikledjuille ja cameo-rooleille)
Michel Gondry: The Science of Sleep
Ohjaaja Michel Gondryn tilillä on jo klassikoita kuten Tahraton mieli, joten The Science of Sleep (2006) on epäreilusti jäänyt varjoon. The Science of Sleep on kerrassaan mahtava, ihana, upea, HIENO ELOKUVA!
Elokuva kertoo Gael García Bernalin ja Charlotte Gainsbourgin tunteella tulkitsemista Stéphanesta ja Stéphaniesta. Stéphane on meksikolainen taiteilija, joka palaa käymään äitinsä luona Ranskassa, ja rakastuu äitinsä seinänaapuriin, Stéphanieen, samanhenkiseen elämäntaiteilijaan. Bernalin roolihahmon psyyke myllertää sekä unissa että mielikuvituksessa, ja todellisuuden tapahtumat hämärtyvät häneltä surrealistiseen ilotulitukseen, jonka ohjaaja Gondry pitää hallitusti kasassa. Lopputuloksena on ihanaa, romanttista satua, johon haluaa mukaan lillumaan. Hahmoja haluaisi pitää omalla kämmenellään ja piilottaa kämmenkuppiin sekä tiirata heidän lapsenomaista rakkaustarinaansa.
The Science of Sleepistä on todella vaikea sanoa mitään, ihan kuin uniakaan ei pysty selittämään. Elokuva on nähtävä itse. Pidin siitä niin paljon, etten olisi halunnut sen loppuvan lainkaan!
Olen todella hämmästynyt, miten vähän tämä helmi on saanut huomiota. Tahraton mieli -faneille tämä on ihan must-see.
Kouluarvosana: 10
Traileri täältä.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Arto Halonen: Magneettimies
Loistoa!
Magneettimiehessä ohjaaja Arto Halonen glorifioi nuorena nukkuneen muusikon Pekka Strengin ja siinä sivussa hieman itseäänkin ja tähän katsojaan upposi kuin vanhaan ihmiseen.
Tasavallan presidentin ystävänä on levysoittimeeni joskus eksynyt Strengiäkin, mutta hieman huvittuuneena olen tainnut kyseiseen herraan suhtautua. Vaan tämän elokuvan nähtyäni on hankittava uudelleen Strengiä stereoihin ja kuunneltava tarkemmin, tulihan dokumentista vakuuttuneeksi hänen loistokkuudestaan.
Halosen työt olen onnistunut sivuuttamaan kokonaan, vaikka olenkin ollut tietoinen jonkinasteisesta hypetyksestä miehen dokkareiden ympärillä. Pyhän kirjan varjo on joskus tv:n myöhäisillassa jäänyt kesken, ja todennäköisesti olisi tämäkin jäänyt ilman YLE Areenaa. Propsit sille siis!
Kyseessähän on siis varsin ansiokas dokumentti, jossa kaikki palaset tuntuisivat olevan kohdillaan. Aihe on mielenkiintoinen ja Strengin valovoimaisuus kantaa osaltaan elokuvaa. Hyviä haastateltavia on löytynyt ja he mystifioivat Strengiä ansiokkaasti. Halonen itsekin on muiden joukossa kertomassa suhteestaan Strengiin, mikä istuu kyllä hyvin elokuvaan. Koululaisen stoori kertoo Strengin puhuttelevan aina uusia sukupolvia. Maisemakuvat luonnosta ja kaupungista ovat onnistunutta kuvitusta kertomukselle.
Strengin laulujen lisäksi kuullaan miehen kirjoituksia, jotka tekivät vähintään yhtä suuren vaikutuksen Koiriin. Kirjoituksia tulkitsee erittäin ansiokkaasti Olavi Uusivirta, joka vaikuttaisi olevan tämän ja jokin aika sitten näkemäni Ganesin jälkeen ehdottomasti myös ennakkokäsitysten tarkistamisen arvoinen tapaus!
Asetelma on tietenkin otollinen Strengin nostamiseksi puolijumalan asemaan Suomen omaksi Jim Morrisoniksi. 26-vuotiaana kuollut hippi, joka ehti levyttää pari levyä ja runoilla. Dokkarin nähtyään ei voi kuitenkaan olla kahtaa mieltä Strengin erityisyydestä. Eipä tässä muuta voi kuin koittaa henkistyä Strengin viitoittamalla tiellä.
Arvosana: 9+
Magneettimiehessä ohjaaja Arto Halonen glorifioi nuorena nukkuneen muusikon Pekka Strengin ja siinä sivussa hieman itseäänkin ja tähän katsojaan upposi kuin vanhaan ihmiseen.
Tasavallan presidentin ystävänä on levysoittimeeni joskus eksynyt Strengiäkin, mutta hieman huvittuuneena olen tainnut kyseiseen herraan suhtautua. Vaan tämän elokuvan nähtyäni on hankittava uudelleen Strengiä stereoihin ja kuunneltava tarkemmin, tulihan dokumentista vakuuttuneeksi hänen loistokkuudestaan.
Halosen työt olen onnistunut sivuuttamaan kokonaan, vaikka olenkin ollut tietoinen jonkinasteisesta hypetyksestä miehen dokkareiden ympärillä. Pyhän kirjan varjo on joskus tv:n myöhäisillassa jäänyt kesken, ja todennäköisesti olisi tämäkin jäänyt ilman YLE Areenaa. Propsit sille siis!
Kyseessähän on siis varsin ansiokas dokumentti, jossa kaikki palaset tuntuisivat olevan kohdillaan. Aihe on mielenkiintoinen ja Strengin valovoimaisuus kantaa osaltaan elokuvaa. Hyviä haastateltavia on löytynyt ja he mystifioivat Strengiä ansiokkaasti. Halonen itsekin on muiden joukossa kertomassa suhteestaan Strengiin, mikä istuu kyllä hyvin elokuvaan. Koululaisen stoori kertoo Strengin puhuttelevan aina uusia sukupolvia. Maisemakuvat luonnosta ja kaupungista ovat onnistunutta kuvitusta kertomukselle.
Strengin laulujen lisäksi kuullaan miehen kirjoituksia, jotka tekivät vähintään yhtä suuren vaikutuksen Koiriin. Kirjoituksia tulkitsee erittäin ansiokkaasti Olavi Uusivirta, joka vaikuttaisi olevan tämän ja jokin aika sitten näkemäni Ganesin jälkeen ehdottomasti myös ennakkokäsitysten tarkistamisen arvoinen tapaus!
Asetelma on tietenkin otollinen Strengin nostamiseksi puolijumalan asemaan Suomen omaksi Jim Morrisoniksi. 26-vuotiaana kuollut hippi, joka ehti levyttää pari levyä ja runoilla. Dokkarin nähtyään ei voi kuitenkaan olla kahtaa mieltä Strengin erityisyydestä. Eipä tässä muuta voi kuin koittaa henkistyä Strengin viitoittamalla tiellä.
Arvosana: 9+
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)