Rupert Goold: True Story (2015)

Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.

New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.

James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.

Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.

Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.

Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.

Antoi ymmärtää enemmän kuin oli.

Kouluarvosana: 7

Evan Goldberg & Seth Rogen: The Interview (2014)

Ensimmäiset ajatukseni saatuani Seth Rogenin uusimman käsiini (näitä ei suomessa näe isolta kankaalta, ug-kamaa siis): Nyt pelataan kovilla panoksilla. Ei vähemmillä kuin ydinaseilla ja maailman naurettavimman diktatuurin kustannuksella. Tähtinä miesrakkautta puhtaimillaan edustavat Rogen ja James Franco. Ohjaajina edellinen ja useiden Judd Apatow -genren revittelyiden takaa löytyvä Evan Goldberg (Superbad, Pineapple Express, This is the End).

Ensimmäinen ajatus leffaa hetken katsottuani oli häpeä: Näidenkö moloista ja essoista hauskuuden ammentavien antisankareiden takana olen seisonut koko blogini historian? No, annoin kavereille aikaa, ehkä tämä tästä muuttuu kun päästään itse asiaan.

Ja kohtahan oltiinkin jo Pohjois-Koreassa Kim Jong-Unin vieraana (varoituksen sanana aion tässä ja seuraavissa kappaleissa spoilata ensimmäisen kerran harrastelijakriitikon urani aikana). Dave Skylark (kerrassaan hieno nimi James Francolla) nimittäin isännöi suosittua talk show'ta, itse asiassa niin suosittua, että jopa maailman suljetuimman valtion diktaatoori rakastaa sitä. Ja niinhän siinä käy, että Skylark yhdessä tuottajansa Aaron Rapaportin (Rogen) kanssa lähtevät Pohjois-Koreaan haastattelemaan Kimiä tämän kutsumana.

Salainen palvelu kiinnostuu mahdollisuudesta murhata pahansuopa dikaattori ja niin kaverukset lähtevät Aasiaan myrkyn kanssa. Pahaksi onneksi Kim sattuu olemaan Skylarkin häneen tutustuessaan mitä mainioin länsimainen mies ja Daven sielunkumppani. Skylark ei siksi suostukaan tappamaan häntä.

Kim Jong-Unin allihoopit kipeine nilkkoineen olivat jo sinänsä tarpeeksi keskinkertaisen, mutta viihdyttävän komedian aineksiksi. Loppu äityy kuitenkin suorastaan nerokkaaksi Skylarkin käyttäessä vallankumouksen laukaisemiseen kahta maailman tehokkainta asetta: sanaa ja kameraa.

Skylark kun on julkkiksia haastatellessaan tottunut lypsämään näistä irti mitä tahansa, kuten Eminemin tunnustumaan homoutensa. Skylark saakin Kimin itkemään ja paskomaan housuunsa kansansa edessä, kansan, joka on uskonut, ettei heidän johtajallaan edes ole peräaukkoa!

Silkkaa neroutta!

Kouluarvosana: 10

David Gordon Green: Pineapple Express - Pilvinen pakomatka (2008)

Mahtavaa! Aivotonta komediaa yhdistettynä aivottomaan actioniin! Koirat helvetistä jatkavat Seth Rogen -linjalla Paksuna ja Funny People -leffojen rohkaisemina. Tällä kertaa Rogen on pääosan lisäksi vastuussa tekstistä.

Paksuna -elokuva antoi jo osviittaa Rogenin mieltymyksistä, joten mikään yllätys ei ollut, että Rogenin käsikirjoittaman leffan pääosaan nousee pilven pössyttely. Jo leffan nimi Pineapple Express viittaa pääosapariskunnan Dale Dentonin (Rogen) ja Saul Silverin (James Franco) polttelemaan marijuana-lajikkeeseen, joten kyllä, kyseinen pätkä voidaan luokitella puhtaaksi stoner comedyksi. Puolustukseksi sanottakoon, että leffaa katsoi kyllä parin punaviinilasin voimallakin, toisin kuin lajityypin aiempia edustajia, vaikkapa Half Baked, Dude, Where's my Car? tai Pilvessä -elokuvia, joita ei tiettävästi kukaan vähäisimmänkään aivotoiminnan vallitessa ole pystynyt katsomaan kokonaan.

Pineapple Expressin juoni on kaikessa yskinkertaisuudessaan seuraavanlainen. Dale Denton elää amerikkalaista unelmaansa. Hän on unelma-ammatissaan, jossa saa päivät pitkät olla tekemättä mitään pilveä poltellen. Tyttöystävä on elämäntavan salliva lukiolaisnuorukainen, jonka luokkatovereiden seurassa Dale tosin tuntee olevansa vanhempi, rumempi ja läskimpi kuin Angien ikätöverit. Tuoreen pilvidiilerin kanssa synkkaa hyvin ja Saulilta saa laatutavaraa. Kunnes eräänä kauniina päivänä Dalen elämä muuttuu katastrofiksi hänen joutuessa todistamaan pilvidiilerinsä diilerin diilerin tekemää murhaa. Siitä alkaa Dalen ja Saulin yhteinen pakomatka, jolla on aikaa bondailla bromance-hengessä ja poltella pajareita tietenkin.

Leffa kirvoitti muutamatkin hyvät naurut ainakin meikäläisessä ja lopun kieli poskella toteutettu action-pläjäys oli piristävä lisä komediaan. Pineapple Express on kyllä taattua Apatow Productions -laatua, ja Seth Rogen yksi mielenkiintoisimmista nuorista koomikoista elokuvan ala-arvoisesta (joskin joissakin fanaattista suhtautumista aiheuttavasta) aiheesta huolimatta.

Kouluarvosana: 7 - (Olisi moraalitonta antaa pistettäkään enempää, vaikka kyseessä ihan hauska revittely onkin)