F. W. Murnau: Auringonnousu (Sunrise: A Song of Two Humans) (1927)

Kävin hetken mielijohteesta Orionissa katsomassa F.W. Murnaun Auringonnousun (Sunrise: A Song of Two Humans). Jos rehellisiä ollaan, olin pitänyt 1920-lluvun leffoja sentään vanhanaikaisina, vaikken yleensä iästä hätkähdäkään leffojen kohdalla. Murnaultakin olin nähnyt ainoastaan Nosferatun, joka muistikuvani mukaan oli yksi edellä mainitun statementin vahvistajista.

Auringonnousu osoittautui kuitenkin mestariteokseksi. Liekö viiden vuoden ero Nosferatuun vai oma viidentoista vuoden ero Nosferatun katsomiskertaan syynä Auringonnousun noususta Nosferatua vaikuttavammaksi elokuvakokemukseksi.

Murhaan valmistautuva aviomies (George O'Brien) on hyytävämpi kuin Nosferatu konsanaan. Erikoisen hyvää näyttelemistä. Myös tekninen puoli yllättää näyttävällä visuaalisuudella. Kuvan haamu sopertelee miehen korvaan kamaluuksia. Juoni tarjoaa monta käännettä sinänsä simppelissä tarinassa.

Kouluarvosana: 10

Barry Levinson: Rock the Kasbah (2015)

Kuva täältä

Tämän elokuvan katsominen menee yksin ja ainoastaan Bill Murrayn ansioksi. Toki ennakoimme jo edeltä, että Bill Murray esittää varmaankin omaa itseään, ja oikeassahan me olimme. Ja mikäs siinä, vanha velmu sopii väljähtyneen rock-managerin rooliin kuin nyrkki silmään. 

Barry Levinsonin ohjaama Rock the Kasbah (2015) kertoo tarinan parhaat päivänsä nähneestä musiikkutuottajasta, Richie Lanz, jonka tallissa esiintyy vain yksi karaoketähti (Zooey Deschanel). Richie innostuu hyvästä ideasta lähteä kiertämään lavoja, joilla yleisö osaa arvostaa laulajatarta: solttujen viihdykkeenä Afganistanissa.

Kabuliin saavuttuaan Richien päätähti päättää ottaa hatkat parivaljakon rahat ja passit mukanaan, ja rockmanagerin seikkailu rahattomana sota-alueella voi alkaa. Richie päätyy asekauppaa käyvien jenkkien verkkoon ja lopulta autiomaassa sijaitsevaan pataanikylään. Kuin salamaniskusta uransa aallonpohjassa rämpivä Ritcie kohtaa öisin luolaan laulamaan pakenevan tytön. Tämä on enne, ja Ritchie päättää nostaa kultakurkun maineeseen ja samalla uransa uuteen nousuun. Afganistanissa vaan ei sallita naisen laulavan (ei tietenkään!!), joten Ritcien uusi kiinnitys uhmaa kuolemaa noustessaan lavalle lurittelemaan. 

No joo, elokuvahan ei sinänsä ole kummoinen, mutta viihdyttävä se toki on. Bill Murray esittää itseään, mikä siis sopii meille, ja elokuvassa naureskellaan vieraassa (ja brutaalissa) kulttuurissa temmeltäville jenkeille ja hassulla aksentilla posmottaville, asetta heiluttaville afgaaneille. Murrayn hahmo kokee moraalisen opetuksen, Kate Hudsonin esittämä luksushuora osoittautuukin yllättäen sydämelliseksi ja älykkääksi ja vanhoillinen afgaanipappa ei käännykään tytärtään vastaan. Muutos on mahdollista. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kohellusta ja naurettavia tilanteita leffassa piisaa, ja ainakin allekirjoittanut nauroi useasti ääneen. Toisaalta pelkän Murrayn naaman näkeminenkin olisi siihen riittänyt, mutta anyway, harmiton matinea oli ihan ansaittu.

Kouluarvosana: 7-

James Ponsoldt: The End of the Tour (2015)

Kuva: Indiewire.com

Rakkautta & Anarkiaa -festareilla oli yllätyksekseni elokuva David Foster Wallacesta, James Ponsoldtin the End of the Tour. Huomattuani vielä Jason Segelin näyttelevän Foster Wallacea, innostuin toki leffasta heti.

Segel FosterWallacena epäilytti kuitenkin, vaikka olenkin ktsonut paljon hyviä leffoja, joissa hän näyttelee. Osasin ehkä odottaa tiettyjä maneereita, joista kävisi ilmi kyllä että valkokankaalla heiluu Jason Segel eikä David Foster Wallace.

Toinen odotuksia laskenut tekijä oli Jesse Eisenberg, josta en ole koskaan löytänyt mitään sympaattista. Hän on ehkä roolinsa vanki nihkeinä tyyppeinä kuten Mark Zuckerberg.

Eisenberg ei pettänyt odotuksia, hänen esittämänsä toimittaja-kirjailija oli kenties vielä epämiellyttävämpi kuin sosiaalisesti rajoittunut Facebookin perustaja. Segel sen sijaan onnistui hetkittäin uskottelemaan olevansa edesmennyt kulttikirjailija.

Jokin leffassa jäi kuitenkin vaivaamaan, ja tavoistani poiketen googlailinkin mitä mieltä muut leffasta olivat. Wallacen ystävä kirjoittikin Guardianissa, ettei leffassa ollut hänen ystävänsä. Segel oli ymmärtänyt kohteensa väärin, mikä saattoi johtua oikeasti Wallacea haastatelleen David Lipskyn näkökulmasta. Tyyppi väitti Wallacea leffassakin teeskentelijäksi, ja on varmasti keskiluokkaistanut kateuden kohteuttansa.

Vaikka silmiin pistikin Jason Segelin maneerit ja pöllämystyin arkisena kuvatusta nerosta, ja vaikka epäilyt tulivatkin todistetuksi Wallacen oikean ystävän kirjoituksesta, jäi leffasta kuitenkin hyvä maku. Leffan katsoi jo sen ansioista, että joinain hetkittäisinä välähdyksinä uskoin Foster Wallacen juttelevan haudan takaa siinä edessäni.

Kouluarvosana: 8 1/2

Elmo Nüganen: 1944 (2015)

Elmo Nügasen 1944 taitaa olla ensimmäinen arvostelu virolaisesta elokuvasta tässä blogissa. Samalla se on muistaakseni myös ensimmäinen arvostelu sotaelokuvasta.

Viro ja sotasaavutukset eivät ehkä ensimmäisenä tule mieleen. Rakkautta & Anarkiaa -näytöksessä vieraillut tekijäkaarti tuntuikin olevan häpeissään sodan alun antautumisesta ilman vastarintaa ja toisteli elokuvan tärkeyttä virolaisille.

1944 muistuttaa, että myös virolaiset tarttuivat aseisiin hulluina vuosina, vaikkei heillä olekaan talvisodan torjuntavoiton kaltaista legendaa kerrottavanaan. Sen sijaan heillä on ehkä yksi karuimmista tarinoista maailmalle. Kun suurvalta toisensa jälkeen pyyhkäisi maan läpi, värvättiin virolaisia taistelemaan vuoroin kummallekin puolelle.

Vuonna 1944 tilanne oli se, että veljet taistelivat toisiaan vastaan. Sattui tilanteita, että vasta kun koko joukko vihulaisia oli kaadettu huomattiin heidän olleen virolaisia myös. Myös rakkaudessa sattuu elokuvassa skitsofreenisiä koukeroita naapureiden välille.

Pääparia näytelleet nuorukaiset olivat kovin kauniita ja komeita. Heille sodan mielettömyys ja turhuus oli tärkein sanoma elokuvassa kyynelten kera. Kun kysyttiin Venäjän suhtautumista elokuvaan, kuultiin ehkä hämmentävin vastaus. Käsikirjoittaja ylisti nettipiratismia, jonka ansiosta elokuva on levinnyt sellaisiin maihin, joissa sensuuri muuten kieltäisi katselun. Totta, myös tässä blogissa on toivottu Kim Jong-Unin häpäisevää The Interview -elokuvaa piraattien levitettäväksi suljettuun dikatuuriin.

Yhdyn päätähden toiveeseen maailmanrauhasta.

Kouluarvosana: 9-

Jacques Audiard: Dheepan (2015)

Dheepan on elokuva, jonka jokaisen eurooppalaisen tulisi katsoa. Miksi ja miten tänne tulvii turvapaikanhakijoita on viiltävän ajankohtainen ja tärkeä aihe juuri nyt. Dheepanin tarina kertoo kaiken mitä olet aina halunnut tietää siirtolaisen menneestä, nykyisestä ja tulevasta elämästä.

Elokuva alkaa pakolaisleiriltä. Nainen kiertää kiireessä leiriä kysyen äideiltä ovatko tyttäret heidän omiaan. Lopulta löytyy orpotyttö, jonka avulla Yalini pääsee Eurooppaan. Mieheksi tekaistaan joku äijä.

Perillä "perhe" huomaa päätyneensä Ranskaan, vaikka salakuljettajat lupasivat viedä Englantiin. Kielikin olisi ollut hallussa.

Alkaa välitön kotouttaminen. Itsekin maahanmuuttaja hoitaa Dheepanille ja Yalinille töitä talkkarina ja henkilökohtaisena avustajana. Tytär aloittaa koulussa. Pitäisi opetella olemaan perhekin. Pitääkö saman katon alla nukkuvia rakastaakin? Entä tutustuminen paikallisiin?

Menneestä saadaan viitteitä Dheepanin painajaisessa. Olkoonkin surkea slummi Pariisin laidalla, menneeseen ei taida tehdä mieli. Ranskassa rikolliset ovat pikkutekijöitä Tamilien kauhuun nähden.

Tulevaisuus siintää unelmina Iso-Britanniasta. Onko Dheepanin tartuttava vielä kerran aseisiin päästäkseen perheensä kanssa turvaan?

Paitsi, ettei Dheepan ole oikea henkilö. Elokuvaa katsoessa unohdin, etten katso dokumenttia, vaan puhdasta sepitettä. Kuka ikinä antoikaan Kultaisen Palmun Audiardille, olisi pitänyt sanoa hänelle, kuten Tarantino Michael Moorelle: "Valinta ei ollut politiikkaa."

Kouluarvosana: 9 1/2

Nancy Myers: Harjoittelija (The Intern) (2015)

Kuva täältä

Nancy Myersin elokuvassa Harjoittelija (2015) liippaa moni asia läheltä: muuttuva työelämä, digitalisaatio, online-kauppa, yrittäjyys... ja tietysti Robert DeNiro. En aktiivisesti seuraa Bobin tekemisiä, mutta onhan legendan uraa vähän pidettävä silmällä. Ennakoin Bobin lähteneen tällä(kin) kertaa mukaan draamakomediaan, johon on räätälöity rooli naamaansa vääntelevälle seniorimafiosolle.

Ennustukseni ei onneksi käynyt toteen, vaan DeNiron roolihahmo osoittautuikin suorastaan vähäeleiseksi ja kohteliaan sympaattiseksi. Ben Whittaker on 70-vuotias toimeton leski, joka haluaa vielä vanhoilla päivillään tehdä jotakin ja tuntea olevansa tarvittu. Päiväkävelyllään pappa törmää ilmoitukseen, jossa Anne Hathawayn roolihahmon luotsaama online-muotiyritys etsii riveihinsä senioriharjoittelijaa. Ben taklaa tekniikan, tekee videohakemuksen ja tulee valituksi muodikkaan ketterään uuden ajan yritykseen.

Elokuvassa hörähdellään tietenkin vanhan koulukunnan ja diginatiiviuden yhteentörmäykselle, kiireiseen startupiin liitetyille yleistyksille ja seniorikansalaisten eroottiselle potentiaalille. Ben ei osaa käyttää tietokonetta mutta ymmärtää syvemmin muita perusasioita työelämästä ja työyhteisössä toimimisesta. Hathawayn roolihahmo on koppava startup-yrittäjä, jonka kovan pinnan alle Ben pääsee vähän kuin vahingossa ja jonka kehitys naisjohtajana, vaimona, äitinä ja ystävänä on elokuvan kantava teema. Ben osoittaa, että alaiset eivät ole vain työmuurahaisia vaan ihan ihmisiä myös, joskus jopa parhaita ystäviä.

DeNiro välttää pahimmat maneerinsa ja tekee roolihahmostaan perusjämäkän ja luotettavan vanhan ajan miehen. Kun firman muut urokset laahustavat töissä tennareissa ja t-paidassa, Ben sonnustautuu aina pukuun ja istuu konttorilla aina siihen asti, kun pomo lähtee iltamyöhällä töistä kotiin. Ben on firman mies loppuun asti, mikä ei tietenkään jää huomaamatta toimitusjohtajaa firmalleen etsivältä yrittäjältä.

Elokuva on ihan ok, harmiton puolustuspuhe ystävyydelle ja lojaaliudelle. DeNiro ja Hathaway pelaavat yhteen mukavasti, kumpikaan ei varasta show'ta toiselta. Itselleni oli yllätys nähdä kasari-ysäritähti Rene Russo elokuvan seniorivampirellana. Niin se aika vain menee.

Kouluarvosana: 7

Rupert Goold: True Story (2015)

Totuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. "Perustuu tositapahtumiin" tuntuu olevan elokuvalle yhtä arvokas onelineri kuin Guardianin neljä tähteä.

New York Timesin toimittaja Michael Finkel on vienyt mainoskikan aina kirjansa nimeen asti. Rupert Goold on ohjannut kirjasta samannimisen elokuvan.

Mielestäni True Story kuitenkin kaatuu dogmaansa. Tarinasta olisi saanut vaikka mitä irti, jos sen ei olisi tarvinut olla nimensä vanki. Leffaa katsellessani keksin mitä erilaisimpia käänteitä tarinalle todetakseni lopuksi sen olleen tarua tylsempää.

James Franco esittää perheensä surmasta epäiltyä miestä. Christian Longo oli syytettynä tapauksesta vuonna 2002. Sinänsä asetelma on mielenkiintoinen, koska jotenkin teko tuntui poikkeuksellisemmalta kuin sittemmin median arkipäiväistämät totaaliset flippaukset.

Etsintäkuulutettuna Longo oli esiintynyt jostain syystä ihailemansa lehtimiehen nimellä. Saatuaan potkut toimittaja Finkel (Jonah Hill) käy vapaa-ajan ongelmia ratkoakseen kysymässä identiteettinsä varastaneelta vangilta, miksi minä.

Longo lupaa kertoa tarinansa yksinoikeudella Finkelille, jos tämä lupaa opettaa Longon kirjoittamaan hyvin. Alkaa rajoitetut vankilatapaamiset, joiden myötä miehet ystävystyy. Kai.

Välillä miesten välillä on lupaavia jännitteitä. Näistä olisin toivonut syntyvän yllättävän käänteen tarinassa, varsinkin kun siihen ikään kuin vihjaillaan erikoisilla tunnelmapaloilla, jotka eivät lopulta liity tarinaan millään tavalla. Ainakaan mielestäni. Ehkä en tajunnut kuinka tarinan perustuminen tositapahtumiin oli jo sinänsä käänteentekevää.

Antoi ymmärtää enemmän kuin oli.

Kouluarvosana: 7

Asif Kapadia: Amy (2015)

Sennan (2010) ohjaaja Asif Kapadia paljastaa dokumentissaan "oikean Amyn". Elokuva sisältää paljon kotivideoita, joista käy heti ilmi naisen lahjakkuus. Ensimmäisessä klipissä Amy laulaa paljon onnea vaan -renkutuksen kuin kyseessä olisi elämää suurempi kappale. Kaverit jäävät hieman monttu auki.

Myös katsojana ei voi kuin ihmetellä naisen ääntä. Käy ilmi, ettei lahjakkuus ole pelkkää sattumaa, vaan kyseessä on työnarkomaani, joka kuuntelee jazzlevyjä toinen toisensa jälkeen ja opettelee laulamaan yhtä hyvin kuin idolinsa.

Tyttö on syntynyt roskasakkiin, mutta musiikki on hänelle keino paeta masennusta ja henkistä köyhyyttä. Hän sanoo olevansa onnekas, koska hänellä on musiikki eikä ymmärrä miten muut samanlaisessa tilanteessa olevat pystyvät elämään.

Amyn kasvatti äiti, joka ei sanonut mitään kun tyttö 14-vuotiaana kertoi keksineensä mahtavan dieetin. Hän voisi syödä niin paljon kuin halusi, kunhan oksensi mättämisen jälkeen.

Pahempi on silti Amyn isäukko, joka hylkäsi hänet, kun Amy oli 8-vuotias. Jostain syystä Amy kuitenkin piti isäänsä mukana kuvioissa ja kysyi kaikesta isän mielipidettä.

Kun laulajan läheiset ovat tehneet intervention ja saaneet suostuteltua Amyn katkaisuun, päättää hän kysyä vielä mitä isä on mieltä. Vielä tänä päivänä ukko väittää kirkkain silmin, ettei hänen mielestään Amy tarvinut hoitoa.

Läheisistä Amyn alamäkeä joudutti myös tämän poikaystävä, joka esitteli aina uuden ja kovemman huumeen hänelle. Lopulta Amyn suostuttua katkaisuun vaati poikkis päästä mukaan ja otti mukaansa valtavat määrät aineita.

Media oli viimeinen naula laulajattaren arkkuun. Paparazzeja pyöri Amyn ympärillä enemmän kuin prinsessa Dianan turma-auton kintereillä. Media rakasti seurata uusia käänteitä Amyn päihdekuvioissa ja teki avoimesti pilaa hänestä.

Kun Amy lähti paratiisisaarelle pakoon kameroita kaikki näytti menevän paremmin. Kunnes isä paukkasi paikalle kameraryhmä mukanaan. Äijä oli ryhtynyt tositv-tähdeksi.

Voi voi, ja Amy olisi vain halunnut esiintyä viidellekymmenelle hengelle hämyisellä jazz-klubilla. Ennen kuolemaansa hän sanoi valitseneensa toisin, jos olisi tiennyt laulamisen johtavan nähdynlaiseen julkisuuteen.

Rankkaa.

Kouluarvosana: 9

Ken Scott: Unfinished Business (2015)

Kuva: Rotten tomatoes

Francon suvun geeneihin on kirjoitettu vain Irvikissalle kakkoseksi jäävä virne. Se sopii hyvin stonerin tai kehitysvammaisen näyttelemiseen. James Franco on kunnostautunut edellisissä (ks. esim Pineapple Express). Pikkuveljen, Dave Francon, rooliksi jää jälkimmäinen elokuvassa Unfinished Business.

Vince Vaughn puolestaan on omimillaan liikemiehenä, jonka on taivuteltava jokin puolelleen pitkällä palopuheellaan. Mieluiten moneen kertaan elokuvan aikana. Kohde voi olla vaimo, lapsi, portinvartija tai osakkeenomistaja. Unfinished Business -elokuvassa ohjaaja Ken Scottin luottomies saa taas tällaisen roolin.

Itse asiassa Vaughn on elävä taideteos, American Businessman no. 42, yöpyessään berliiniläisessä hotellissa. Dan Trunkman (Vaughn) on päätynyt liikematkalle Eurooppaan kahden alaisensa kanssa. Firma on koottu menestyvän korporaation tähteistä sen jälkeen, kun Trunkman on ottanut loparit kyllästyttyään jatkuvaan kyykyttämiseen. Kolmikko on tehnyt bisnestä nyt vuoden ajan Dunki'n Donutsin kahvilassa. Sitten horisonttiin tulee siintämään orastava mahdollisuus isoon kauppaan.

Saksassa on vakuutettava läskin, eläkeläisen ja vajakin muodostaman kolmikon tarjoavan paremman diilin paikallisille kuin heidän jättämänsä huippufirmansa. Haasteet Euroopassa syntyvät jo autobahnalla vasemmalle kääntymisestä. Bilettämisen, homostelun, maratonin, skypettamisten ja muiden kaavaan kuuluvien kautta päästään kuin päästäänkin lopulta puristamaan kättä.

Kaava on vanha, mutta toimiva. Muutamaan otteeseen nauroin vedet silmissä. Eurooppalainen miljöö on virkistävä, ja tuttuja paikkoja pystyy bongaamaan melkein kuin Happy-videon Helsinki-versiosta.

Kouluarvosana: 7-

Gillian Robespierre: Obvious Child (2014)

Kaikki kuvat: IMDB:sta

Lena Dunhamin Tiny Furnituren jälkeen kun katsoo minkä tahansa feministiseksi ilosanomaksi luokitellun romanttisen komedian saa pettyä karvaasti. Suuret odotukset eivät täyttyneet Gillian Robespierren vuonna 2014 ohjaaman Obvious Childinkaan kohdalla. 

Elokuvan pääosassa on Donna (Jenny Slate), kituvassa kirjakaupassa myymäläapulaisena työskentelevä parikymppinen (as if!) nainen. Iltaisin Donna heittää läppää omasta elämästään stand up -klubin lavalla, ja naisen paljastavista jutuista suivaantunut poikaystävä päättääkin heivata Donnan kankaalle. Siitäkös naisen via dolorosa alkaakin, ja samaan syssyyn lähtee vielä duunipaikkakin alta. Perussettiin kuuluu tietenkin drink and dial -sessiot, ja Dontsukka tempookin suruunsa kokonaisen viinipullon ja soitteleen puhelimestaan kaikki miespuoliset läpi sopertaen luuriin kännisiä kähinöitään. Tässä elokuvassa ei siis karteta elokuvien peruskliseitä, olkoonkin mukamas independent-elokuva. 

Jenny Slate on tehnyt uraa komediennenä muun muassa Saturday Night Livessa ja nyt siis siirtynyt elokuvamaailmaan esikuviensa kuten Tina Feyn viitoittamalla tiellä. Ongelma on, että Jenny Slate on ainakin tässä elokuvassa ihan sietämättömän ärsyttävä!! Neuroottisesti huonoja juttuja juutalaisuudestaan suoltava, välillä lapsellisen lähesriippuvainen kähisijä ei vain ole sellainen elokuvahahmo, jota jaksaisin kokonaisen elokuvallisen katsoa, sorry vaan. En tunne Jenny Slaten muita hankkeita mutta en ole toisaalta kovin kiinnostunut ottamaan niistä selvää.

Elokuvan teemoja ovat sinkkuus, työttömyys, yllätysraskaus, epätodennäköinen ihastus jne. Näistä aineksista on uskottu sukeutuvan ravisuttavan feministinen independent-komedia, mutta lopputulos on ennalta-arvattava, muka-älykäs läjä latteuksia. Loppuratkaisu voi toki ärsyttää monien eri uskontokuntien edustajia radikaaliudellaan, mutta itseni kaltaista modernia naista se lähinnä haukotuttaa.

Kouluarvosana: 5

Lena Dunham: Tiny Furniture (2010)

Kuva: ifcfilms

Yleensä koitan olla kovasti ajan hermoilla ja katsoa leffat hyvissä ajoin ennen parasta ennen päiväystä. Yritän mukamas myös kertoa mielipiteeni leffoista ennen kuin niistä olisi jo yleinen konsensus niin sanotuissa asian_tuntia_piireissä.

Lena Dunhamiin tutustuin kuitenkin vasta saatuani tietää kyseessä olevan ilmeisesti yksi Y-sukupolven kiistattomimmista neroista. Koirakaverini yritti tuputtaa Dunhamin Girls-sarjaa, mutta minulla on kiusallinen taipumus asettua aina silloin tällöin vastakarvaan jonkun minulle uuden asian noustessa ilmiöksi. Sitä paitsi HDMI-piuhamme oli rikki, enkä halunnut tihrustaa sarjaa sivusta läppärin ruudulta.

Kun perjantaiksi järjestyi pyytämättä ja yllättäen vapaailta, suostuin irtopisteiden toivossa katsomaan vastikään telkkariesityksessä olleen Dunhamin elokuvan Tiny Furniture. Dunham on ohjannut, käsikirjoittanut ja näytellyt elokuvan ennen huippusuosion saanutta Girls-sarjaansa. Vahvasti omaelämän makuisessa elokuvassa Aura (Dunham) on juuri valmistunut collegesta ja muuttanut takaisin New Yorkiin äitinsä luokse.

Leffan alkaessa ihmettelin ääneen, näinkö reilu kaksikymppisen kotona asuvan naisen elämästä saa kokopitkän elokuvan verran irti. Aura tulee alussa kotiin, kutsuu äitiään kullaksi ja hengailee tämän ja siskonsa kanssa. Aineksia johonkin elämää suurempaan, siis...

Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin muuttuneeni sulaksi vahaksi Dunhamin käsittelyssä. Talouskriisin puhjettua työttömäksi valmistuneen nuoren aikuisen elämään oli helppo samaistua. Sukulais- ja ystävyyssuhteissakaan kaikki ei menekään kuin kirjoissa, vaan esimerkiksi äiti ja sisko (joita näyttelevät Dunhamin oikea äiti ja sisko) muodostavat naurettavan ärsyttävän jengin Auraa vastaan.

Poikaystävä, joka ei siedä kosketusta ja vaikeasti tavoiteltava työkaveri ovat riemastuttavan 2010-lukulaisia miehen malleja. Edellinen on kiinnostava, koska on "jonkin sortin nimi Youtubessa". Äidille saa selitellä joka toinen päivä valmistumisen ja työllistymisen ja parisuhteesta toiseen siirtymisen välisen vaiheen  olevan vaikea. Sitä paitsi äitikin on elänyt täysin samanlaista vaihetta kolmekymmentä vuotta sitten.

Auraan nyt vaan on miljoona kertaa helpompi samaistua kuin Sinkkuelämän leikeltyihin pintaliitäjiin. Dunham vain jotenkin on Aurana, ja se tuntuu enemmän kuin riittävältä. Samanlainen aitous on huokunut viime aikoina muistaakseni vain Linklaterin Boyhoodista.

Parasta ennen -päivä ei näemmä aina mene umpeen seuraavan vuoden Oscar-ehdokkaiden valloittaessa valkokankaat.

Kouluarvosana: 10

Charlie McDowell: The One I Love (2014)

Se tunne, kun katsoo elokuvan ilman ennakkotietoja ja -odotuksia, suorastaan vain otsikon perusteella, ja yllättyy sataprosenttisen positiivisesti näkemästään! Se tunne valtasi allekirjoittaneen tämän elokuvan kohdalla. Charlie McDowell on IMDB:n mukaan noviisi ohjaaja, jolla ei ennen The One I Lovea (2014) ole pohjalla muuta kuin lyhytelokuva ja satunnaisia näyttelijänpestejä. Ensimmäiseksi pitkäksi ohjaukseksi tässä elokuvassa on onnistuttu tuurilla tai taidolla harvinaisen hyvin.

The One I Love kertoo Ethanista (Mark Duplass) ja Sophiesta (Elisabeth Moss), parista, jonka avioliitto narisee liitoksissaan. Pari saa terapeutiltaan suosituksen lähteä pidennetylle viikonlopulle maaseudun rauhaan piilopirttiin, jossa aiemmin käyneet avioparit ovat uudistuneet ja palanneet arkeen uudelleen rakastuneina. Ethan ja Sophie haluavat tehdä kaikkensa pelastaaksen liittonsa, joten he pakkaavat kimpsunsa ja ajavat kohteeseen avoimin mielin.

Se, mikä pariskuntaa odottaa, yllättää kaikki. Kuvankauniissa pihapiirissä kelpaa elvyttää rakkauttaan ja nauttia illallista hyvän viinin kera. Vapaa-ajantalon lisäksi puutarhan toisella puolella sijaitsee viehättävä vierastalo, johon Sophie ja Ethan tutustuvat heti ensimmäisenä iltana. Pari kohtaa toisensa stressittömässä ja rennossa ilmapiirissä ja kokee avioliittonsa olevan vielä pelastettavissa. Kun aamu koittaa, Ethan kuitenkin kieltää muistavansa mitään koko illasta vierastalossa, hänhän oli nukahtanut jo alkuillasta päätalon sohvalle. Ihmetys ja närkästys on suuri. Kenet Sophie sitten tapasi vierastalossa? Ethanin vai jonkun Ethanin näköisen miehen?

Elokuvan alkupuolisko on komediallista romanttista elokuvaa parhaimmillaan. Toisiaan rakastava mutta alkukipinän menettänyt pariskunta kohtaa yhteisen haasteen selvittäessään, mitä vierastalossa tapahtuu. Sophie käy vierastalossa tapaamassa ihanneversiota Ethanista, ja Ethan vierailee vierastalossa tapaamassa täydellistä Sophieta. Tilanne on arkijärjen tavoittamattomissa. Ketä Ethan ja Sophie oikeasti rakastavat? Toisiaan vai ideaaliversioita toisistaan? Voiko täydellistä hologrammiaviomiestä rakastaa ja onko se edes oikeaa rakkautta?

Puolivälin jälkeen elokuvassa koittaa ahdistavampi osuus, kun liiton kipupisteet nostetaan käsittelyyn. Romanttinen dramedia saa mustia ja maagisia sävyjä, eikä elokuva suoraan paljasta, mistä vierastalon kiemuroissa on oikeasti kyse. Elokuvan lopetus on täysin erilainen, millaiseksi olin esimerkiksi itse sen ennakoinut. Juonen kaari ei todellakaan noudattanut perinteistä dramedian kaavaa.

Kaikki kuvat IMDB:sta.

Elokuva on ilmeeltään jotenkin minimalistinen. Tapahtumapaikkana on kaksi taloa ja puutarha, olkoonkin, että miljöö on runsas ja kaunis, ja näyttelijöitä on käytännössä vain kaksi. Vähemmän on kaunista, ja tunnelma säilyy intensiivisenä, sillä Mark Duplass ja Elisabeth Moss tekevät uskottavat roolisuoritukset.

The One I Love on elokuva, jota en osannut odottaa näkeväni. Se on pieni ja vaatimaton pinnaltaan, sisältään kuitenkin monisyinen ja -tulkintainen. Tällaiset elokuvat ovat juuri oikeanlaisia, posiitiivisia yllättäjiä omaan makuuni.

Kouluarvosana: 10

Evan Goldberg & Seth Rogen: The Interview (2014)

Ensimmäiset ajatukseni saatuani Seth Rogenin uusimman käsiini (näitä ei suomessa näe isolta kankaalta, ug-kamaa siis): Nyt pelataan kovilla panoksilla. Ei vähemmillä kuin ydinaseilla ja maailman naurettavimman diktatuurin kustannuksella. Tähtinä miesrakkautta puhtaimillaan edustavat Rogen ja James Franco. Ohjaajina edellinen ja useiden Judd Apatow -genren revittelyiden takaa löytyvä Evan Goldberg (Superbad, Pineapple Express, This is the End).

Ensimmäinen ajatus leffaa hetken katsottuani oli häpeä: Näidenkö moloista ja essoista hauskuuden ammentavien antisankareiden takana olen seisonut koko blogini historian? No, annoin kavereille aikaa, ehkä tämä tästä muuttuu kun päästään itse asiaan.

Ja kohtahan oltiinkin jo Pohjois-Koreassa Kim Jong-Unin vieraana (varoituksen sanana aion tässä ja seuraavissa kappaleissa spoilata ensimmäisen kerran harrastelijakriitikon urani aikana). Dave Skylark (kerrassaan hieno nimi James Francolla) nimittäin isännöi suosittua talk show'ta, itse asiassa niin suosittua, että jopa maailman suljetuimman valtion diktaatoori rakastaa sitä. Ja niinhän siinä käy, että Skylark yhdessä tuottajansa Aaron Rapaportin (Rogen) kanssa lähtevät Pohjois-Koreaan haastattelemaan Kimiä tämän kutsumana.

Salainen palvelu kiinnostuu mahdollisuudesta murhata pahansuopa dikaattori ja niin kaverukset lähtevät Aasiaan myrkyn kanssa. Pahaksi onneksi Kim sattuu olemaan Skylarkin häneen tutustuessaan mitä mainioin länsimainen mies ja Daven sielunkumppani. Skylark ei siksi suostukaan tappamaan häntä.

Kim Jong-Unin allihoopit kipeine nilkkoineen olivat jo sinänsä tarpeeksi keskinkertaisen, mutta viihdyttävän komedian aineksiksi. Loppu äityy kuitenkin suorastaan nerokkaaksi Skylarkin käyttäessä vallankumouksen laukaisemiseen kahta maailman tehokkainta asetta: sanaa ja kameraa.

Skylark kun on julkkiksia haastatellessaan tottunut lypsämään näistä irti mitä tahansa, kuten Eminemin tunnustumaan homoutensa. Skylark saakin Kimin itkemään ja paskomaan housuunsa kansansa edessä, kansan, joka on uskonut, ettei heidän johtajallaan edes ole peräaukkoa!

Silkkaa neroutta!

Kouluarvosana: 10

J.C. Chandor: Väkivallan vuosi (A Most Violent Year) (2014)

Viittä tähteä elokuva-arvosteluissa paukutellut Väkivallan vuosi pääsi heti vapun jälkeen must see -leffojen listalle. Uusi ohjaajatuttavuus, J.C. Chandor, on onnistunut vakuuttamaan maailman kriitikot kuvauksellaan suoraselkäisestä liikemiehestä ja tämän taistelustaan pysyä kaidalla tiellä liiketoiminnassaan. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat New Yorkin talvisiin maisemiin vuonna 1981; vuoteen, jonka väitetään olevan väkivaltaisin suurkaupungin historiassa. Maahanmuuttajataustainen lämmitysöljyn kauppaaja Abel Morales (Oscar Isaac) pyörittää appiukoltaan perimäänsä yritystä, jonka toimintaa sabotoi tuntematon gangsteriliiga ryöstämällä öljysäiliöautoja väkivaltaisella tavalla. Abel Morales on kivikasvoinen mies, joka uskoo hyvän voittoon eikä halua antaa periksi kiusanteolle lähtemällä mukaan väkivallan kierteeseen. Abelin vaimolla (Jessica Chastain) meinaa palaa hihat väkivallan uhkan alla, ja hänestä paljastuukin puolia, joita ei herkästä ulkokuoresta osaisi ennalta päätellä.

Elokuvan kerronta on hidasta ja harrasta, ja loppujen lopuksi elokuvassa ei tapahdu kovin paljon mitään. Ajallisesti tarina rajoittuu yhteen talveen, joten kaiketi joutokäynti on vain realistinen olotila. Verkkaisessa menossa kohtaukset vaikuttavat tulevan toisinaan hyppäyksittäin mutta kuitenkin kuvallisesti yhtenä, vakuuttavana mattapintaisena jatkumona. Elokuvan kuvallista maailmaa on ylistetty hatunnostoksi New Yorkille, rumankauniille kaupungille. Iltapäivälehden arviossa Väkivallan vuosi rankattiin parhaaksi New York -kuvaukseksi Taksikuskin ja Manhattanin jälkeen. Mielestäni rankkaus on ehkä ylilyönti, mutta tokihan harmaa ja tyylitelty kuva miellyttää urbaania maisemaa arvostavaa silmää. Se tässä elokuvassa kai vähän mättikin, sisällön kumisevuutta ei voi täysin korvata tyylitellyllä pinnalla. Juonen tasapaksuus ja draaman puute sekä Oscar Isaacin ilmeetön olemus eivät onnistuneet vakuuttamaan tätä vaikeasti miellytettävää katsojaa.

Kuva täältä: http://bit.ly/1vl3Zdx

Elokuva ei missään nimessä ole sysihuono, mutta ei se ole mielestäni grandioottisiin mittasuhteisiin kasvaneen maineensa veroinenkaan. Jos elokuva olisi oikeasti vuodelta 1981 ja Oscar Isaac olisi Al Pacino, voisi mielipiteeni kääntyä vahvemmin positiivisen puolelle. Gangsterielokuva, joka ei ole gangsterielokuva, ei toimi pelkästään retrohenkisenä pukuleikkinä ja silmäkarkkina.

Kouluarvosana: 8

Theodore Melfi: St. Vincent (2014)

Theodore Melfi (ei aiempia elokuvia joihin viitata) on tehnyt Bill Murraylle täydellisen roolin = pääsee näyttelemään itseään. Osa oli alunperin kuulemma kirjoitettu Jack Nicholsonille, mutta Murray vanhana ilkeänä juoppona käy koiralle aivan yhtä mainiosti.

Vincent (Murray) saa naapurikseen yh:n ja tämän koululaispojan, jonka iltapäiväohjaajaksi Vin ajautuu rahapulassaan ja sattuman oikusta. Vin muistuttaa erehdyttävästi erästä toista vanhaa likaista miestä laukkakisoineen, räkälöineen ja yön naisineen.

Koska Vin ei välitä yhteiskunnan säännöistä, ottaa hän holhokkinsa mukaan kaikkialle missä käy. Naapurin setä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti paha, vaikka tutustuttaakin kuoripojan milloin mihinkin paheeseen. Siinä sivussa mies tekee nimittäin paljon hyviäkin tekoja, jotka jäävät rujon ensivaikutelman alle.

Hieman siirappisesti Oliver (jota näyttelee ihmeellisen vaivattomasti Jaeden Lieberher, katsotaan onko nimi hyvä muistaa) tekee koulussa esityksen Vincentistä, kun aiheena on pyhimys, jonka tunnet. Ehkä pinnan raaputtamisessa on jokin opetus, en tiedä.

Ihmelapsen lisäksi elokuvaa kantaa hienot näyttelijät kautta linjan. Melissa McCarthy saa ansaitsemansa isomman roolin. Naomi Watts näyttelee venäläistä tankotanssijaa niin vakuuttavasti, etten tajunnut kyseessä olevan Watts vasta kuin krediiteistä. Niin, ja Murray: Kuka tekisi leffan, jossa "Bill f****n' Murray" pääsisi näyttelemään Henry Chinaskia!?

Kouluarvosana: 8 1/2

Matthew Weiner: Are You Here (2013)

Matthew Weinerin Are You Here alkaa tavallisena stoner-komediana, mutta kasvaa henkilöidensä mukana aikuiseksi. Jotkut eivät tästä ehkä pidä, eihän Owen Wilsonia ole ennen nähty sohvalla lojuvana pilven pössyttelijänä, mutta minusta elokuvasta teki muistettavan juuri henkilöiden muutos, minusta parempaan.

Koska ennen pajauttelua ihannoivissa Hollywood-hömpissä on myönnetty kunnianhimottomalla aikamiespojalla olevan huumeongelma? Zach Galifianakisin esittämällä hepulla on sen lisäksi bipolaarinen oireyhtymä, mutta eihän hän lääkefirmojen suurta huijausta, kemikaaleja suostu ottamaan. Sehän tappaisi kaiken luovuuden hänessä, onhan hänellä luovia ideoita vailla vertaa.

Kun jokainen Jumalaa myöten on sanonut hänen ajatusten olevan harhaisia ja että olisi aika aloittaa lääkitys, mies lopulta suostuu siihen. Pian elämä voittaakin ja hän ajaa "antisosiaalisen" partansa ja sopii välinsä siskonsa (bitchin roolin vetävä Amy Poehler) kanssa ja aloittaa uuden bisneksen. Owen Wilsonin esittämä kaverikin luopuu päihteistä ja saa palkinnoksi valaistuneen kaunottaren. Ei huono diili.

Sisäpiirin vitsejä pilven pössyttelystä odottaville pettymys.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: They Came Together (2014)

Ihqudaat Amy Poehler ja Paul Rudd romanttisessa komediassa. Hetkinen, alkaapas elokuva tökerösti. No, sallittakoon, ehkä tämä tästä. Mitä v....a? Eihän kukaan voi tehdä näin huonoa elokuvaa. David Wain on ohjannut kuitenkin ihan normaalin rajoissa olevia komedioita kuten Wanderlust ja Role Models. Eiss... Miten Rudd ja Poehler voivat näytellä vakavalla naamalla näin imbesillissä elokuvassa.

Hetkinen...! Hehhee, vitseistä jotkut ovat jopa niin huonoja, että ne naurattavat! Useimmat eivät ole edes riittävän surkeita. Jättävät ihmettelemään kuinka tällaista roskaa voidaan tehdä. Hetkinen, onko tässä takana joku vuosisadan vedätys, jota en tajua. Ajattele, ajattele... Enhän ole nähnyt näin ala-arvoista komediaa sitten..., sitten Leslie Nielsenin!!! Jaa, tämähän on parodia, parodia romanttisista komedioista, sellaisista joiden pääosassa voisi nähdä Poehlerin ja Ruddin kaltaisen söpön parin.

Onpas romanttiset komediat tosiaan kömpelöitä, kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Ja miksei komedioissa laiteta kokonaan överiksi, kun kuitenkin flirttaillaan vessahuumorin kanssa. Miksei Halloween-juhlissa, sanotaan vaikka Ozissa linnakundia näytellyt kovanaama, voisi paskoa supersankarin pukuunsa, kun ei saa tyköistuvaa kokohaalariaan auki, ja näyttelisi sen jälkeen vaihtaneensa asunsa kylpytakkiin ja suihkumysyyn, koska haalarissa tuli kuuma ja kuka helvetti on käynyt paskomassa siihen!

Silläkin uhalla, että menetämme viimeisetkin lukijat:

Kouluarvosana: 7-

Nicholas Stoller: Naapurit (Neighbors) (2014)

Mac (Seth Rogen) ja Kelly (Rose Byrne) ovat astumassa keski-ikäisten maailmaan. He ovat juuri saaneet vauvan ja ostaneet oman talon idylliseltä esikaupunkialueelta.

Heti kohta viereiseen taloon muuttaa kuitenkin naapuri helvetistä: läheisen collegen veljeskunta. Nuoripari päättää pysyä lujana heti alusta alkaen. Opiskelijoille on sanottava, ettei äänekästä juhlimista suvaita heidän naapurissaan, toki mahdollisimman rennosti, eihän tässä mitään kalkkiksia olla.

Veljeskunnan puheenjohtajat ovat kuitenkin mitä miellyttävimpiä ihmisiä ja pyytävät naapurit mukaan juhliin. Mac ja Kelly pääsevät nauttimaan nuoruuden hullutuksista ja naapurukset tekevät verivalan: kusevat ristiin. Elokuvassa pelataan siis säälimättä alapäävitseillä. Tuntuikin oudolta kun isoäiti oli tuonut hädin tuskin kymmenvuotiaat lapsenlapset katsomaan elokuvaa viereisille paikoillemme. Tai lapset tuoneet mummonsa, kuinka vaan, kumpikaan ei oikein tuntunut olevan kohderyhmää.

En osaa sanoa mikä sitten olisi tällaisten leffojen kohderyhmää. Dildojen tekemisen, rintojen lypsämisen ja palleista puristelujen lomassa näissä sethrogen-, juddapatow-, nicholasstoller -leffoissa on aina jotain aikuismaistakin mukana. Naapureissakin pohditaan onko elämä pilalla kun vapaus bilettää on lapsen mukana mennyttä vai onko lapsiperheellisen elämä sittenkin itsessään juhlaa.

Aluksi tuntui, ettei leffassa ole aineksia American Pieta kummemaksi tapaukseksi, mutta jossain vaiheessa Rogen, Byrne, Efron ja kumppanit riisuivat tällaisen 30+ kalkkiksenkin aseista ja tempauduin mukaan viihdyttävään komediaan. Naapurit tietenkin riitautuvat ja alkaa hillitön koston kierre, joka karkaa lopulta totaalisesti käsistä. Rakennellaan draaman kaari kaikkine jännitystihentymineen ja hyvän ja pahan välisine taistelukohtauksineen.

Kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lopulta tosi hyvän mielen komedia.

Kouluarvosana: 8

P.S. Robert de Niro -imitoinnit olivat parhautta!

Jared Hess: Nacho Libre (2006)

Tällainen komedia lähes kymmenen vuoden takaa on mennyt minulta aikanaan täydellisen ohi. En tiedä pidettiinkö tästä ollenkaan melua Suomessa, vai olenko jättänyt leffan vain tylysti huomioimatta. Aina en ole nimittäin ollut tällainen roskakomediafanaatikko. Enkä Jack Black -fani. Kaikki muuttui kuitenkin nähtyäni Bernien.

Bernie vakuutti minut ärsyttäväksi luokittelemani Jack Blackin kyvyistä naurattaa. Onhan leffa toki Linklaterin, laatuohjaajan, elokuva, mutta ehkä Black tarvitsisi sellaisen nostaakseen uransa uudelle tasolle silmissäni. Bernien jälkeen nostin Blackin hetkeäkään harkitsematta samaan kastiin Will Ferrellin kanssa, mikä voidaan katsoa kovan luokan meriitiksi tässä blogissa.

Nacho Libre alkaa kuitenkin vaisusti. Black ihan kuin oikein pyytelisi anteeksi olemassaoloaan. Onneksi hän rupeaa kuitenkin ennen pitkää perseilemään, kirjaimellisesti, painitrikoissaan ja yltyy ääneen naurattaviin tempauksiin, kuten improvisoituun lauluun mariachina.

Täydellinen elokuva nollaukseen, jos tosi-tv ei jaksa kiinnostaa.

Kouluarvosana: 6 1/2

Ben Stiller: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty) (2013)

Walter Mittyn ihmeellinen elämä on lähes täydellinen hyvän mielen komedia. Oikeastaan elokuva ei ole varsinainen komedia, vaikka sitä tähdittävätkin kuoliaaksinaurattajat Ben Stiller ja Kristen Wiig. Molemmat suoriutuvat kuitenkin erinomaisesti myös sympaattisena romanttisen komedian parina. Sean Penn tekee pienen osan mystisenä seikkailijana. Kusipäitä mainiosti näyttelevä Adam Scott on ilmeinen ihmiskyrpä YT-neuvotteluiden vetäjänä.

Walter Mitty (Stiller) on reppana antisankari, paitsi omassa mielessään. Mies jäätyy tuon tuosta julkisillakin paikoilla unelmiinsa. Kaveri muun muassa tylyttää potkuja antamaan tullutta inhokkia: "I was saying you know who looks good in a beard? Dumbledore. Not you." Googlamalla selvisi, että Dumbledore on joku Harry Potteirn hahmo. Joka tapauksessa nauratti kovasti. Ted kuitenkin todellisuudessa on se, joka nöyryyttää Walter Mittyä, eikä toisin päin.

Walter Mittyn päiväuniin kuuluu tietysti myös seurustelu Cherylin (Wiig) kanssa. Walter myös pääsee elämään unelmiaan seikkailemalla Seanin O'Connellin (Penn) perässä ympäri maailmaa. Perustavanlaatuisia romanttisen komedian aineksia siis.

En tiedä, tykkäsin silti. Tässä oli sitä jotain.

Kouluarvosana: 9