Andrei Tarkovski: Nostalgia (1983) ja Uhri (1986)

Yleisön pyynnöstä vielä kerran neuvostoliittolaista taide-elokuvaa!


Niputan poikkeuksellisesti nämä kaksi Tarkovskin viimeistä yhteen, koska minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Harvemmin sitä tulee katsottua näinkin järkyttävää paskaa, josta jää kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä hyvä fiilis. Tiedä sitten onko kyseessä jokin itsensä voittamisen tunne kahden ja puolen tunnin itsensäkiduttamisen jälkeen vai osuuko rainat jollain tiedostamattomalla tasolla suoraan alitajuntaan. Varsinkin Uhrin kohdalla tuntui vahvasti jommaltakummalta tai molemmilta.

Nostalgia sijoittuu Italiaan, jossa venäläinen runoilija kulkee maanmiehensä, 1800-luvulla vaikuttaneen säveltäjän jalanjäljillä. Elokuvassa ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta visuaalisesti leffa on häikäisevän kaunis.

Uhri puolestaan sijoittuu Ruotsiin, jossa entinen näyttelijä viettää syntymäpäiviään. Syttyy maailmansota ja mies tarjoutuu Jumalalle uhriksi saadakseen mielttömyyden loppumaan. Tässä tapahtuu vielä vähemmän kuin Nostalgiassa, eikä kyseessä ole edes yhtä esteettinen katselukokemus. Silti vartti ennen loppua sitä tunsi lähes levitoivan yhdessä päähenkilön kanssa. Käsittämätöntä. En suoraan sanottuna osaa analysoida sanallakaan Uhria.

Aiemmassa postauksessa taisin mainita Tarkovskin obsessiosta maahan. Taisi hänellä olla sellainen veteenkin, sen verran paljon vesilätäköitä mahtuu miehen elokuviin. Tulella ja ilmallakin kaiketi on oma osuutensa.

Kouluarvosana: Täysin selittämätön 9

Andrei Tarkovski: Stalker (1979)

Tässäpä vasta erikoinen elokuva. Voisin väittää, ettei toista samanlaista, tai edes sinnepäin ole. Eikä monikaan elokuva ole yhtä kuolettavan pitkäveteinen kuin Tarkovskin Stalker. Hidastempoisuus ja tapahtumattomuus on kuitenkin Stalkerissa viety niin pitkälle, että sille on pakko nostaa hattua. Jostain syystä leffaa katsoessa ei kertaakaan pitkästynyt, vaan elokuvaa seurasi alusta loppuun suurella mielenkiinnolla. Tällä kertaa olin myös osannut varautua energiajuoman voimin haukotuksia ja pilkkimisiä vastaan.

Elokuvan tapahtumat ovat kaikessa yksinkertaisuudessaan kolmen miehen matka johonkin he.....n Huoneeseen. Kolmikko koostuu kirjailijasta (Anatoli Solonitsyn), fysiikan professorista (Nikolai Grinko) ja Stalkerista (Aleksander Kaidanovsky). Viimeisin heistä on tyyppi, joka järjestää halukkaita Alueelle Huoneeseen. Alue on ehkä meteoriitin tai muun sellaisen jäljiltä ja siellä sijaitsevassa Huoneessa huhutaan sinne astuvan toiveiden toteuvan. Aluetta vartioi aseistetut poliisijoukot, joiden ohi Stalkerin on opastettava asiakkaansa.


Alueen luonnetta valottava elokuvan alku on huvittava. "What was it? A meteorite? A visit of inhabitants of the cosmic abyss? One way or another, our small country has seen the birth of a miracle - the Zone. We immediately sent troops there." Maan asukkaista kun on kyse, heti ensimmäisenä paikalle lähetetään sotajoukot tervetulokomiteaksi.

Alueen vartijoiden lisäksi Stalkerin on osattava oikea reitti huoneeseen suojellakseen itseään ja asiakkaitaan paranormaaleilta ilmiöiltä. Monet ovat jääneet matkalle. Kolmikko etenee resiinalla puksuttaen, siksakkia niityllä muttereita heitellen, käsittämättömässä tunnelissa. Matka on uuvuttavan pitkä. Sillä kuvataan kai jokaisen tavoittelemaa selittämätöntä, mitä on kovin vaikea löytää.

Tiedemies ja kirjailija eivät Stalkerin harmiksi löytäneet periltä mitään. Häntä itkettää, kun nykyään ihmiset eivät usko mihinkään. Sillä kaiketi viitataan Neuvostoliiton materialistiseen maailmankuvaan, jossa henkimaailman hommelit olivat kiellettyjä.

Kouluarvosana: 10-

Andrei Tarkovski: Solaris (1972)

Sitten sitä paljon parjattua neuvostoliittolaista taide-elokuvaa. Kampesin itseni Orioniin katsomaan Tarkovskin Solarista, kuten muutama muukin. Näytös vaikutti nimittäin yllätyksekseni loppuunmyydyltä. Kyseessä siis Klassikko isolla Koolla.

Solaris alkaa luonnon kuvauksella järvimaisemassa. Tarkovskille tuttuun teemaan luontoa kuvataan ruohonjuuritasolla. On kieltämättä flipauttavaa kelailla, että maasta sitä on tultu ja maaksi tuleman.

Sitten lähdettiin auton kyytiin varsin futuristiselle matkalle johonkin Aasian(?) suurkaupunkiin. Ja sitten kävi niin kuin tällaisissa elokuvissa on vaarana - aloin pilkkimään ja torkahtelinkin tuon tuosta.

No, sitten alkoi onneksi tapahtumaan. Ryhdistäydyin. Kris Kelvin -niminen kaveri (Donatas Banionis) lähtee Solaris-nimiselle avaruusalukselle, joka on tutkimassa avaruudesta löytynyttä valtamerta. Kris on psykologi ja jokin hämäräksi jäänyt missio hänellä kaiketi aluksella on.

Psykologi joutuu heti alkuunsa tarkistamaan käsityksensä mielen syövereistä nähdessään millaista peliä aluksella pelataan. Valtamerestä nousee alukselle vähän väliä miehistön muistista materialisoituneita hahmoja.

Alkaa ankarat filosofiset väittelyt ja pohdinnat. On vaikea pysyä kolmea tuntia skarppina. Repliikitkin tuntuvat välillä vilahtavan turhan nopeasti kankaalla. Paljon jätetään kertomattakin. Loppu antaa kuitenkin onneksi paljon anteeksi, mutta sitä olisi kait turha yrittää alkaa tässä selittää.

Elokuvan loputtua joku huusi jihaa! Ja joku muistutti Tarkovskin kuolleen samana päivänä 24 vuotta sitten. Melko fanaattista.

Kouluarvosana: 10 Neroutta! (vaikka yli hilseen menikin)

Andrei Tarkovski: Peili

Blogiuran ensimmäinen arvioni koskee vaatimattomasti parasta näkemääni elokuvaa.

Kävellessäni eilen ulos elokuvateatterista tuntui samalta kuin Tarkovskista zeniläisyydessään; sanat eivät riittäneet kuvaamaan mitä sisälläni tunsin. 'Hyvä' ja 'mahtavakin' kuulostivat vain latteuksilta elokuvan jälkeisessä oudossa olotilassa ja kaduinkin heti, että viitsinkin sanoa mitään niin typerää. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa olen lupautunut erittelemään kokemuksiani näkemistäni elokuvista. No, toivotaan, että onnistun paremmin kuin tuoreeltaan tapauksen jälkeen.

Myönnettäköön heti kärkeen, että sorruin vetistelemään kahdesti elokuvan aikana. Se kertonee paljon elokuvan luomasta tunnelmasta, joka antoi tilaa erilaisille ajatuksille, joita ehti myös käsitellä kohtuullisen hitaan temmon ansiosta. Ajatukset jotka laittoivat mielen herkäksi eivät suoranaisesti liittyneet elokuvaan ja sisällöltään ne olivat jotakuinkin katkeransuloisia.

Tarkovskin elokuva on visuaaliselta ilmeeltään upea, ja ihme kyllä tuntuu, että elokuvan avulla hän saakin likimain täydellisesti ilmaistua sanottavansa. Tekstiäkin hän toki käyttää ja mieskertojan runoillessa saakin keskittyä silmä kovana kuullakseen sen sisällään pitämät hienoudet. Tarkovski myös lainaa (Godardmaiseen tyyliin peittelemättä sitaatin lähdettä niin, ettei katsojan yleisivistys joudu koetukselle huomatakseen huomaamattomasti viljellyt alluusiot), venäläisten rakastamaa Pushkinia, jonka avulla hän pystyy kritisoimaan valtaapitäviä, mutta se on merkityksetön ulottuvuus elokuvassa, joka tarjoaa katsojille totuuden.

Tarkovski on sanonut Orionin sivujen mukaan Peilistä että “se ei sisällä mitään muuta kuin mitä katsoja voi nähdä valkokankaalla”. Tarkovski pitääkin lupauksensa, vaikka pelkäsinkin, että en pysy mukana Tarkovskin surrealistisessa ilotulituksessa. Ajasta ja henkilöstä toiseen hyppelystä huolimatta sinnittelin loppuun, jossa odotti jotain kaunista; edelleen Orionin sivuilta Ywe Jalanderin sanoin "Peili päättyy kohtaukseen, jossa aika on lakannut olemasta, tai oikeammin sanottuna, jossa elokuvan erilaiset aikatasot ovat olemassa samanaikaisesti, ja olemme saavuttaneet rauhan kaiken kärsimyksen ja hävityksen keskellä".

Elokuvan jälkitohinassa jatkui lopun sanoin kuvailematon tunnelma ajan menetettyä merkityksensä nuorten ja vanhojen törmäillessä toisiinsa pasmat sekaisin yrittäen totuttautua siirtymiseen pimeydestä valoon jotain kaunista jollain tasolla ymmärtäneenä.

Saa nähdä käykö itselleni kuten eräälle imdb:n käyttäjistä, joka syyttää Tarkovskia Peilin jälkeisten elokuvien katsomisen mielekkyyden riistämisestä. Toivotaan ettei, ettei vasta alkanut blogikirjoittelu floppaa elokuvien osalta katkeraksi tilitykseksi elokuvien huonoudesta, vaan vastaisuudessakin löydän vastaavanlaisia helmiä. Ainakin Tarkovskia lisää kiitos.

Kouluarvosana: 10

Kuva Ruslanian sivuilta