Markku Pääskynen: Enkelten kirja (2010)

Kirjoista ja elokuvista bloggaamisessa on se hieno puoli, että nykyään mitään kirjaa/elokuvaa ei viitsi jättää kesken, vaan sitä pakottaa itsensä kahlaamaan sellaisetkin teokset läpi, jotka tekisi mieli jättää kesken. Tosin se voi olla myös huonokin asia.

Markku Pääskysen Enkelten kirja teki mieli jättää vielä puolessa välissäkin kesken. Se oli niin masentavaa luettavaa. Kirja kertoo Tuomaksesta, joka on menettänyt vaimonsa ja menettää tulipalossa tyttärensäkin, vai menettääkö sittenkään? Joka tapauksessa, Tuomaksen sielunelämän synkkyyttä kuvataan niin raadollisesti, että tekee oikein pahaa.

Mutta. Kirjan takakannessa luvataan Tuomaksen vanhan kaverin, Okon, ottavan tehtäväkseen pelastaa Tuomas takaisin elävien puolelle. Tämän ansiosta jaksan lukea kirjan loppuun. Odotan synkkyyden vaihtuvan toivoon jossain vaiheessa, mutta vaihtuuko se sitten koskaan? Kyllä kai, mutta odotin jotain tajuntaa räjäyttävämpää. Nyt kirjasta taisi jäädä päällimmäiseksi tunteeksi paha olo. Tai en ole varma, kirja on kyllä todella hämmentävä.

Hämmentävää kirjassa on myös tyylilaji. Koko kirja on ikään kuin runoa. Se tekee kirjan todella raskaaksi lukea. Jossain vaiheessa annoin itselleni luvan lukea vauhdilla. En jaksanut enää jäädä maistelemaan jokaista säettä. Näin kirja oli paljon helpompi lukea ja uskon tehneeni oikean valinnan.

Toinen hämmentävä seikka on kertoja. Jossain vaiheessa kertoja ottaa etäisyyttä ja alkaa elää omaa elämäänsä ja puhuu itsestään minänä. Alussa kertoja on jotenkin erilainen, taisin luulla jopa, että se on itse Tuomas. Kaikkitietäväksi muuttuva kertoja ei kuitenkaan aina tiedä kaikkea, eikä halua kertoa jotain juttuja, jotka ovat kuulemma yksityisasioita.

Kaikesta hämmentävyydestä, raskaudesta ja synkkyydestä huolimatta ehdottomasti suosittelun arvoinen kirja!

Kouluarvosana: 8 1/2

P.S. Plussaa miljöökuvauksesta. Oli kiva lukea talsimisesta tutuilla kulmilla. Tallinnassa sekoilukin oli ihan virkistävää.

Jim Jarmusch: The Limits of Control (2009)

Jim Jarmuschin The Limits of Control on saanut imdb:n arvosteluissa vain ja ainoastaan ykkösiä ja kymppejä. Enkä yhtään ihmettele. Leffasta ei noin vain osaa sanoa onko se yksi paskimmista vai parhaimmista ikinä. Taidan kuitenkin asettua johonkin näiden ääripäiden turvalliseen välimaastoon, sanotaan vaikka seiskaan.

Haluaisin kovasti tykätä Jim Jarmuschista, mutta se on vain niin vaikeaa. Kaveri saisi kyllä päästää ihailijansa hieman helpommalla.

The Limits of Control on taas tyypillistä Jarmuschta = siinä ei tapahdu mitään. Ei niin yhtikäs mitään. Siinä seurataan vain kaverin (Isaach De Bankolé) kahvin juontia Epsanjassa, ensin Madridissa, sitten maadeudulla, Andaluciassa kai. Tyyppi ottaa kaksi espressoa, erillisissä kupeissa toiset toisensa jälkeen.

 
Välillä samaan pöytään istahtaa joku toinen, joka kysyy "et taida puhua espanjaa?", johon kaveri vastaa "en". Tämän pidempiä vuorosanoja De Bankolélla ei ole. Sitten he vaihtavat tulitikkuaskeja keskenään. Askissa on aina jokin viesti, jonka päähenkilö nielaisee luettuaan. Jotain rikollistahan heppu on tekemässä, mitä, selviää lopussa.

Kaunista katseltavaanhan leffa on, mutta ehkä jotain sisältöä, Jarmusch, jos satut tätä blogia lukemaan, voisit elokuviisi ympätä.

P.S. Kaurismäki-intoilijana Jarmusch oli sisällyttänyt maininnan oudosta suomalaisesta elokuvaversiosta Boheemielämää-kirjasta.

P.P.S. Hahmoista tulee kyllä eittämättä Lynchin leffat mieleen

P.P.P.S. Huomaa Gael García Bernalin edessä oleva espanjalainen olut - naurettavan kokoinen!

Kouluarvosana: 7

Nicholas Roeg: Outo intohimo (Bad Timing) (1980)

Nicholas Roegin Outo intohimo on outo eroottinen trilleri/love stoori vuodelta 1980. Tapahtumat sijoittuvat Wieniin, jossa amerikkalainen Milena (Theresa Russell) joutuu sairaalaan otettuaan yliannostuksen lääkkeitä. Naisen kanssa sairaalaan tulee tämän henkitoreissaan löytänyt amerikkalainen "ystävä" Alex (Art Garfunkel).

Sairaalassa psykiatrian professori Alexia kuulustelee komisario Netusil (Harvey Keitel). Päästään takutumien ihmeelliseen maailmaan. On vaikeaa pysyä kärryillä ajan hyppiessä sinne tänne melko mielivaltaisesti. Välillä samassa kuvassa on henkilöitä, jotka oikeasti ovat samassa paikassa eri aikaan. Aika kreisiä. On syytä olla skarppina, jos joskus erehdyt tätä leffaa katsomaan.

Takautumista selviää lopulta, että Milenalla ja Alexilla on ollut kuin ollutkin rakkaussuhde. Tietoa tapahtumista jaetaan todella niukasti ja katsojan kärsivällisyys on koko ajan koetuksella. Leffan edetessä selviää, että Milena on varsin impulsiivinen tapaus, eikä kummallakaan ole ollut helppoa suhteessa.

Lopussa päästään jännämään mitä kohtalokkaana yönä lopulta oikein tapahtuikaan. Tässä kohtaa Harvey Keitel pääsee sooloilemaan ja osoittamaan näyttelijänlahjojaan ratkaistessaan mahdollisesti tapahtunutta rikosta.

 
Jossain vaiheessa kai (Muistaakseni Sudenpesän aikoihin) Harvey Keitelia pidettiin seuraavana suurena tähtenä ennemmin kuin Robert de Niroa, mutta melko pian jälkimmäinen pyyhälsikin ohi. En tiedä mitä Keitelille sitten kävi, mutta jostain syystä mies ajautui tälläisiin outoihin leffoihin statistin rooliin. 1990-luvulla miehellä oli joku noste päällä (Reservoir Dogs, Paha poliisi, Smoke), mutta 2000-luvulla tyyppi ei taas ole ollut yhdessäkään merkittävässä leffassa mukana. Hassua miten näyttelijöillä on aina joitain lyhyitä kausia, jolloin he tuntuvat olevan mukana kaikessa mahdollisessa. Esimerkiksi James Francolla näyttäisi nyt olevan tällainen kausi menossa. Saas nähdä onko enää Oscar-gaalan floppauksen jälkeen (itse en tosin ole kyseistä suoritusta nähnyt, mutta yhtään ylistävää kommenttia en siitä ole lukenut).

Muista näyttelijöistä Art Garfunkelin osaksi jää yhden sanan repliikkien ynähtely ja nakuilu silloin tällöin. Ehkä miehen musiikilliset ansiot ovat sittenkin hieman suuremmat (täytyykin kuunnella pitkästä aikaa). Theresa Russellin suoritusta on ylistetty imdb:ssä. En tiedä, ainakin näytti hyvältä...


Kouluarvosana: 7

Oma hylly haltuun -haaste

Nyt on tullut tässäkin blogissa haasteen aika!

Kotoinen kirjahyllymme on täynnä enemmän ja vähemmän hyviä tai merkityksellisiä kirjoja, ja sitten on niitä, joita kumpikaan tai jompi kumpi meistä ei ole lukenut.Oman kirjahyllyn ns. haltuunotto on venähtänyt ajan- ja inspiraation puutteen takia vuosi tolkulla, joten ehkä pieni haaste saisi allekirjoittaneen tarttumaan lukemattomiin teoksiin, vaikkei aikaa eikä inspiraatiota edellenkään ole riittävästi.

Jotta kerkeäisin lukea myös muuta kirjallisuutta, aloitan haasteeni kymmenellä hyllystämme löytyvällä, aikaisemmin lukemattomalla kirjalla. Aikaa on tämän vuoden loppuun, ja jos saan nämä kaiken muun ohella luettua, kuka estää lisäämästä listaan enemmänkin kirjoja.

1. Heinrich Böll: Nainen ryhmäkuvassa

Nainen ryhmäkuvassa on kierrätyskeskusten vakiokamaa, eivätkä odotukseni sisällön suhteen ole kovin korkealla. Aikaisemmin Bölliltä lukemani Tohtori Murken kootut tauot miellytti kyllä suuresti, joten tiedä häntä, ehkä tämäkin kirja yllättää positiivisesti.

2. Fjodor Dostojevski: Idiootti

Hyvä on, tunnustan, en ole lukenut tätä yleissivistykseen kuuluvaa järkälettä *häpeää*. Ilman haastetta en kai uskaltaisi edes yrittää. Nyt tämä elämääkin suurempi teos on kuitenkin kohdattava.

3. John Fante: Wait until spring, Bandini

John Fante on yksi suurimmista idoleistani, mutta häntä on suomennettu valitettavan vähän. Englannin kielen kertauskurssi järjestyy ilmaiseksi, kun lukaisen Arturo Bandinin edesottamukset englanniksi.

4. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

Todella rumat kansilehdet omaava amerikkalainen klassikko. Tämä lienee haasteistani vaikein, sillä jotenkin tämä ei nappaa yhtään *joutuu ruoskimaan itseään*.

5. Gabriel García Márguez: Del amor y otros demonios

Kolumbian lahja maailmalle tuli kahlattua läpi parikymppisenä joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä läpyskä on yksi väliinjääneistä, ja lisähaastetta tuo alkuperäiskielellä painettu versio. Nim. "Perustaidot espanjassa"

6. Knut Hamsun: Mysteerioita

Vuonojen taiturilta on tullut luettua muutama loistava teos aikaisemmin, mutta tämä paksu paholainen on jäänyt hyllyyn pölyttymään.

7. Erlend Loe: Supernaiivi

Varmaankin aikanaan periaattepäätöksestä lukematta jäänyt lätyskä. (Siippa pakottaa nyt lukemaan)

8. David Mitchell: Pilvikartasto

Sammakon kustantama suomennos "modernista klassikosta" on näyttäytynyt liian pelottavana. En ole varma, pystynkö selättämään pelkoni tällä(kään) kertaa. Aikaisempia yrityksiä yksi.

9. Martin Page: Kuinka minusta tuli tyhmä

Kun riidan jälkeen mies ostaa syntymäpäivälahjaksi kirjan, joka kertoo "tyhmästä", kirja todennäköisesti jää hyllyyn kaiken muun taakse. Parin vuoden marttyyriyden jälkeen voisin kai yrittää leppyä ja tarkastaa tämän.

10. Jouko Turkka: Häpeä

Ystävä on ylistänyt tätä siihen malliin, että pakko kai se on lukea, kun kirja käveli kerran kirpparilla väkisin vastaan, ja sain sen ostettua. Tämä tulee olemaan lukuyritykseni nro. 2.

Michael Lehmann: Airheads - Sekopäät (1994)

Herättelimme pulppuilevaa ysärinostalgian kaipuutamme palaamalla takavuosien guilty pleasuremme, Airheadsin (1994), pariin. Otimme kyllä tietoisen riskin kaivaessamme elokuvan ajankultaamasta naftaliinista. Jos jotain on joskus rakastanut (tai edes vähän diggaillut), niin ei sitä pitäisi enää toista kertaa katsoa, sillä olihan tämä oikeasti ihan peestä.

Michael Lehmannin ohjauksessa Brendan Fraser, Steve Buscemi ja Adam Sandler esiintyvät toistaiseksi vielä marginaalissa pyörivän bändin, The Lone Rangersin, innokkaina jäseninä. Jo 1990-luvulla maailmassa oli virhe, sillä radiokanavat tuuttasivat pelkkää easy listening -musiikkia, ja kunnon rock-bändit jäivät ilman radiosoittoa. Chazz, Rex ja Pip (The Lone Rangers) yrittävät saada tuoreen demonsa levymogulien kuultavaksi, mutta mulkvistit eivät korvaansa lotkauta pitkätukkaisille rokkareille. Pojat alkavat jo lannistua, ja Chazzin tyttöystävä (Melrose Place -tähti Amy Locane) alkaa vihjailla oikeisiin töihin menosta.

Vaan eivätpä lopu keinot kesken, kun bändin aivoriihessä päätetään, että paras keino saada mainosta ja soittoaikaa omalle kappaleelle, on ujuttautua salaa radioasemalle ja pakottaa dj soittamaan bändin demo suorassa lähetyksessä. Tuumasta toimeen ja pojat setvivät tiensä Rebel Radion päämajaan ja suoraan studioon.

Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin elokuvissa, ja tilanteen eskaloituessa suorassa lähetyksessä hermoheikko Rex tempaisee lelupyssyn povaristaan ja panttivankidraama on valmis. Bändin jäsenet ovat hermoissaan, kun mikään ei ota onnistuakseen eikä demoa saada levylautaselle pyörimään. Dj on kuitenkin vanha roku, eikä vähästä säikähdä. Panttivankitilanne kesken työpäivän piristää myös muita radioaseman työntekijöitä, ja pian Chazz, Rex ja Pip alkavat chillata leluaseineen ja porukka rupeaa puhaltamaan yhteen hiileen. The Lone Rangersin demon varakopio on c-kasetilla Chazzin tyttöystävän käsilaukussa, ja pahaksi onneksi pariskunta on juuri eronnut riidoissa. Projektista saada biisi pyörimään radiossa tulee koko kaupungin yhteinen projekti, johon liittyvät isommatkin kuviot, kuten protesti radioasemien musiikkilinjausten yhtenäistämistä vastaan.

Peruukkipäiset Frazer ja Buscemi häärivät slackermäisesti elokuvan pääosissa. Uskomatonta tuo ajan henki. Adan Sandler joutui vielä vuonna 1994 tyytymään statistin rooliin. Seinfeldista elokuvamaailmaan siirtymistä yrittänyt Michael "Kramer" Richards oli kirjoitettu elokuvaan täysin nollapersoonaksi. Richardsin roolin merkitys elokuvalle on täysin olematon.

Airheads on objektiivisesti katsottuna täyttä kuraa, mutta näin ysärinostalgiasilmälasit nenällä ja viinilasi kourassa sen kuitenkin kesti katsoa.

Voi kun olisi aikakone, jolla palata viikoksi viattomalle 90-luvulle!! Paitsi että Amy Locanen roolihahmon päällään pitämän naisten bodyn jättäisin suosiolla tälläkin kertaa ostamatta, geez!! 

Kouluarvosana: 6 1/2

Rob Reiner: This is Spinal Tap (1984)

Rob Reinerin rocku- tai mocumentary, This is Spinal Tap (1984), on sellainen kulttiklassiko, joka on katsottava 5-10 vuoden välein, mutta ei yhtään useammin. Elokuva on edelleen ehdoton napakymppi, mutta vatsa kippurassa nauraminen ja parhaimpien kohtien edestakas kelaaminen oli, ainakin tänään, muuttunut täti-ihmisen noloksi hymistelyksi. Tiettyä mielentilaahan tämä vaatii varsinkin, kun nykyajan "oikeat" bändit eivät eroa Spinal Tapin parodiasta millään lailla *täti-ihminen siunailee*, ja huumorikohdat pitää spotata tarkalla silmällä.

This is Spinal Tap on kuitenkin törkeän hieno parodia rock-kliseistä, ja jokaisen itseään kunnioittavan on se joskus nähtävä. Kunniotan Tapia kuvasaasteella.

Kouluarvosana: 10 (ihan periaatteesta)

Thomas Winterberg: Submarino (2010)

Huh huh! Rankkaa - taas kerran. Perjantaina telkkarissa esitetyssä kotimaisessa Kohtaamisia -rainassa päihdeäiti oli jättänyt pienen poikansa heitteille, mutta tanskalaisessa Submarinossa mennään vielä pidemmälle. Suunnilleen saman ikäiset veljekset on jätetty paitsi heitteille, myös vastuuseen vastasyntyneestä vauvasta. Äidillä on putki ja meno päällä.

Seuraavaksi hypätään takaumasta veljesten aikuisuuteen. Ensin on vuorossa vanhempi veljeksistä. Tämä on päässyt vastikään vankilasta ja majailee rähjäisessä hostellissa, jossa käy purkamassa paineitaan välillä naapurin naisen luona hempeilemässä tai naapurin ukkelin luona kovistelemassa. Keskikalja maistuu miehelle. Mukaan kuvioon liittyy surullisen hahmon ritari Ivan.

Sitten siirrytään toiseen veljeksistä, jolla on kohta kouluikäinen pieni poika. Lapsen äiti on kuollut auto-onnettomuudessa. Mies rakastaa lastaan, mutta ei oikein osaa huolehtia hänestä. Kaikki rahat ja aika kun tahtovat mennä heroiiniin. Pojalle ei ole aamupalaa eikä evästä lastentarhaan. Aina ei edes meinaa muista viedä häntä tarhaan kun nukuttaa niin kovasti.

Kovin hyvin miehillä ei siis mene, mutta mitä muuta olisi voinut odottaa heidän lapsuuden nähtyään. Lopulta miehet löytävät itsensä ja toisensa vankilasta ja meno muuttuu entistä surullisemmaksi. En tiedä olinko erityisen herkässä tilassa elokuvaa katsoessani, mutta itkuhan siinä pääsi. Todella rankka elokuva - suosittelen.

Kouluarvosana: 10-