Woody Allen: Blue Jasmine (2013)

Ihastuin kymmenisen vuotta sitten Bandits - Pankkirosvot (2001) elokuvassa Cate Blanchettin hahmoon yhdessä Bruce Willisin ja Billy Bob Thorntonin esittämien kidnappaajien kanssa. Woody Allenin uusimmassa Blanchett näyttelee leskirouvaa, johon on vaikeampi hurmaantua.

Toki Blanchett näyttelee hienosti hermoromahduksen partaalla sinnittelevää hersyvää hahmoa. Allen totisesti osaa loihtia neuroottisia henkilöhahmoja vuosi toisensa jälkeen. Ihmetellä täytyy miehen tuotteliaisuutta. Joka vuosi vanhukselta voi odottaa yhtä vuoden parhaimmista elokuvista.

Yleensä Allen on itse esittänyt pääroolia elokuvissaan, mutta on ilmeisesti jo niin vanha, ettei häntä jaksaisi enää katsella. Ehkä on hyvä, että Allen on keskittynyt ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen, ja jättänyt estraadin nuoremmilleen. Sitä paitsi olen purnannut jo aiemmin blogissamme miksei Allen enää näyttele elokuvissaan. Ehkä kestän sen, jos saan sillä ehdolla nauttia vielä hänen elokuvistaan.

Jasmine on siis vastikään leskeksi jäänyt hienostorouva, joka joutuu muuttamaan vaatimattomiin oloihin siskonsa luokse jouduttuaan miehensä kuoleman myötä myös vararikkoon. Jasmine pärjää päivästä toiseen paremmuudentunnollaan - ja jatkuvalla Xanaxien napsimisella. Jasminen mielen hetki hetkeltä nyrjähtäminen on antoisaa seurattavaa, sanottakoon se, vaikka kuulostaisin kuinka oudolta.

Kovaa ja korkealta tippuvan tirkistelystä kiinnostuneille.

Kouluarvosana: 8

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Lainasin uutuskirjojen hyllystä novellikokoelman työmatkoille. Helppoa luettavaa puolituntisiin sessioihin, ajattelin. Vai oliko? Yhtä pidempää novellia lukuunottamatta tarinat ovat toki lyhyitä ja siten sopivan pituisia lyhyille lukukerroille. Kepeitäkin ne ovat oikeastaan. Kirjoituksia ihan tavallisesta arjesta, jossa ei ihmeempiä tapahdu.

Mutta mitä sitten oikein tarkoitan. No, onhan Riikka Ala-Harja ollut kahteen kertaan Finlandia-ehdokkaana. Ovatko novellit täynnänsä jotain merkityksiä, jotka ovat luettavissa vain rivien välistä. Ihan niin kuin lukion äikän tunneilla.

Ehkä naakat kellotapulin ympärillä symboloivat jotain. Kuolemaa? Etenkin kun päähenkilö käy tämän jälkeen makaamaan keskeneräiseen hautaan. Mitä raiskio symboloi? (Sain selville, että metsään hakattua aukiota kutsutaan raiskioksi.) Oliko nuoren parin tarina loppu mökkimatkan jälkeen?

En tiedä, taidan jättää merkkitysten tulkinnan Parnassolle ja luen jatkossakin novellini kepeänä ajankuluna ja sellaiseen Ala-Harjan Reikä on omiaan. Teksti tuntuu syntyneen kuin itsestään, jossain hetken hurmassa, ja sellaisessa sitä saa myös lukea.

Jatkoon.

Kouluarvosana: 8 +

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013)

Luin jostain, että Riikka Pulkkinen on vaihtanut tyyliä. Onkohan se hyvä vai huono juttu, muistan aprikoineeni. Pidin Pulkkisen Rajasta ja Totasta, joskin Vieras jäi minulta aikoinaan kesken noin puolenvälin kieppeille. Miksi vaihtaa tyyliä, jos entinen tyyli toimii? No, ei auttanut muu kuin tarttua kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja katsoa itse, mistä on kyse.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilmestynyt jatkokertomuksena naistenlehdessä käsittääkseni jo muutama vuosi sitten, mutta viime syksynä se nidottiin yksiin kansiin kokonaisuudeksi. Ja kokonaisuutena se ainakin toimi mainiosti. Suorastaan ärsyttävän mainiosti.

Pulkkisen helmasynti (mukamas!) on aina ollut liika viilaaminen. Pulkkista lukiessani olen koko ajan ollut varpaillani ja sydän kurkussa pelosta, että kohta eteen tupsahtaa armoton moka. Riikka kirjoittaa niin kauniisti ja harkiten, ettei aina uskoisi tekstin syntyneen tavallisen tallustajan kynästä vaan jostain maailmaa suuremmasta olennosta. Vaikka aina jännitän Riikan ja tekstin puolesta, ei mokia ole koskaan tullut vastaan. Aina se homma toimii ja tehoaa. On se ihme nainen!

Tälläkin kertaa alkujännitys meinasi vallata kirjan ensimmäisillä lehdillä, mutta kun huomasin uudenlaisen rentouden Pulkkisen tekstissä, uskalsin lopulta jättää tarkkailun ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Ja millainen tarina se olikaan! Hilpeä, surkea, hauska, kepeä, kupliva, kesäinen, lyhyesti sanottuna tyttömäisen ronski. Pulkkinen kertoo tarinan Iiriksestä, koulupsykologista, joka säilyttää työpöydän laatikostossa olutpulloa ja Geisha-suklaata hätätilanteiden varalta. Iiris on harkittu ja koulutettu mutta aina sillä hilkulla, että ulkokuori hajoaa ja nainen muuttuu neidoksi hädässä. Silloin sihahtaa olutpullo ja tekstarit viuhuvat bestikselle ja siskolle. Kerrassaan mainio kaupunkilaisen ja koulutetun hipsterin karikatyyri.

Iiriksen valmiiksi tallattu elämänpolku saa uuden suunnan, kun pitkäaikainen poikaystävä sanoo sayonara ja Iiris joutuu kohtaamaan sinkkuuden karikot ja autuuden. Mukana kulkevat sisko ja siskon poikaystävä, jotka edustavat tarinassa "kypsempiä" elämänvalintoja vakiintumisineen ja lapsenhankintoineen. Heihin sekä naapurissa asuvan mummelin viisauksiin Iiris peilaa tuntojaan ja yrittää löytää tiensä takaisin elämänhallinnan pariin. Viisaudet ammennetaan Kauniista ja rohkeista ja terapiamuotona toimivat överikalliit kenkäostokset kuoharineuvoa-antavien kera.

Pulkkisen kirja on kevyt ja kuitenkin kirjailijalle tyypilliseen tapaan viimeistelty. Sitä lukiessa ei silti tarvinnut pelätä karille ajautumista, ja Iiriksen tarina oli herkullisen harkitun hulvaton. Tällaisia lukukokemuksia kaipaisin tasaisin väliajoin lisää.

Kouluarvosana: 9+

Tommi Liimatta: Rautanaula (2013)

Tommi Liimatalta on arvosteltu blogissamme aikaisemmin Aksel Sunnarborgin hymy (2004), Muovikorvo (2007) ja Nilikki (2009) ja nyt siis Rautanaula (2013). En vain tiedä olenko oikea henkilö tehtävään, siippani nimittäin on diggaillut aikanaan Liimatan musiikkia ja arvostellut blogiimme miehen aikaisemmat romaanit. Päätän lähteä hommaan puhtaalta pöydältä. En lue aikaisempia arvosteluja Liimatasta.

Rautanaula on vallan mainiota viihdettä. Minulla oli taas pieni kausi, jolloin en saanut kirjan kirjaa alkua pidemmälle, mutta sitten löysin taas kotimaisen uutuuskirjallisuuden. Ei ole sen voittanutta. Jostain syystä sellainen uppoaa tässä vaiheessa elämää kuin retkiluistelija heikkoihin jäihin.

Kirjan päähenkilö on Kai Malmirinne, josta puhutaan hieman häiritsevästi, toki hauskasti Kai Malmirinteenä lause toisensa jälkeen. Kai Malmirinne on varsinainen stand up -koomikko. Jokainen repliikki Kai Malmirinteen suusta on vitsiksi tarkoitettu one-liner. Kai Malmirinne on supliikkimies, jota naiset rakastavat. Kai Malmirinne on kaupparatsu, jolla on nainen tai kaksi vähän joka paikkakunnalla.

Tommi Liimatan edellistä romaania lainatakseni, Kai Malmirinne on nilikki, mutta mikäs siinä. Nilikkien edesottamuksia on ilo seurata. Onhan blogimme saanut nimensäkin nilikkien nilikin mukaan.

Vain hieman kirjasta paljastaen todettakoon, että paha saa kuitenkin palkkansa. Aikanaan pidin Bukowskin Postitoimiston nerokkaan yksinkertaista lopetusta parhaana lukemanani lopetuksena, mutta todettakoon tässä, että Rautanaulan lopetus lyö laudalta maailmankirjallisuuden klassikon.

Pentti, alkoholisti, on lopettanut dokaamiseen. Kertoja on miehen tyttö: " Isä sanoi että perhoja ei voi sitoa, jos on ottanut vaikka vain yhden kaljan, koska silmät menee kieroon. Minusta se on aika hyvä syy sitoa perhoja."

<3 p="">
Kouluarvosana: 8 1/2

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä on arvosteltu Rakkaus on koira helvetissä -blogissa vuonna 2011, ja se teki silloin allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Kun jatko-osa Samoilla silmillä (2013) tupsahti eteen kirjaston best seller -hyllyssä, oli se kiikutettava oitis lainausautomaatille. Olikin jo aika päivittää tiedot pikku-Peten edesottamuksista ja kehityskertomuksesta.

Samoilla silmillä -kirjassa Petestä on varttunut teini-ikäinen, nyrkkeilyä työväentalolla harrastava mopopoika, joka ottaa haparoivia ensiaskeliaan alkoholin ja tyttöjen kanssa. Eletään 1980-lukua, kuunnellaan Dingoa ja tuijotetaan Samantha Foxin julistetta. Teini-ikäinen Pete asuu Keminmaalla pikkusiskonsa Suvin kanssa. Äiti asuu suurimman osan ajasta opiskelijakämpässä Oulussa. Lapset saavat pärjäillä omin avuin keskenään, mitä nyt mummo ja ukki tuovat välillä karjalanpaistia muovirasiassa lasten syötäväksi. Erikoinen järjestely, joka ei taida aivan täyttää nykyajan lastenoikeusstandardeja.

Pete on aito ja rehellinen nuorimies, jonka lapsuuden turvan rikkoi väkivaltainen isäpuoli ja välinpitämätön isä. Pete pärjäilee kuitenkin mukavasti. Hänellä on ystävä Pekka, nyrkkeilyvalmentaja on luotettava aikuinen, isoisä ja isoäiti ovat läheisiä ja huolehtivia sekä onhan Petellä jo melkein-tyttöystäväkin. Ei hullummin, kun ottaa huomioon Peten lähtökohdat.

Tarina on kerrottu Peten näkökulman lisäksi myös äidin ja isäpuolen näkökulmista. Pertti-isä kamppailee elämänhallintansa kanssa ja työstää syyllisyydentunteitaan ja hakee anteeksiantoa. Äiti elää opiskelijaelämää ja etsii miesystävää. Isäpuolen näkökulma oli mielenkiintoinen, sillä hänen edesottamuksilleen halusinkin selityksiä, kun taas äidin miessotkut toivat tarinaan ehkä kaivattua kepeyttä. Kolmen kertojan lähtökohta tuntui mukavalta ja toimivalta.

Mukavinta kirjassa oli murteelliset dialogit. En itse osaa sanoa, oliko murre autenttinsta, mutta uskoisin niin. Herttaisimmat henkilöt olivat ilman muuta Peten isovanhemmat, joita ilman en uskoisi Peten mahdollisuuksiin pärjätä elämässä. Peter Franzén on hyvä kirjoittaja ja muutenkin multilahjakkuus. Jään innolla odottamaan, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi julkaisee.

Kouluarvosana: 7,5

Pelle Miljoona: Puerto Galera (2012)

Kirjojen tarjoamilla matkoilla on puolensa. Niihin ei kulu rahaa eikä niistä mene nuppi sekaisin. Puolisoni saattaa tosin olla toista mieltä. Olenhan käyttänyt kirjoihin pienen omaisuuden ja jankuttanut tajunnan eniten räjäyttäneistä kirjoista välillä maanisuuteen asti.

Joka tapauksessa Pelle Miljoonaan voi luottaa maailman matkaamisessa. Pelle on vienyt minut ainakin Goan hiekkarannoille, Brixtonin slummiin, Kreuzbergin uumeniin ja ties minne. Tällä kertaa päädyttiin Karibianmeren saaren viidakon kautta naapurimaan suurkaupunkiin, Euroopan turneelle ja Jenkkien kautta buddhamunkkien vuorille. Melkoista menoa siis. Suomessakin kirjassa käydään, ja siellä sattuu kirjan mainioin kohtaus. Oranssirastainen kirjailija-muusikko tekee cameo-roolin Vanhalla.

Mistä Puerto Galera sitten kertoo? Vankileiriltä paenneesta nuoresta miehestä, millaisesta yhdestä tositapahtumiin perustuvasta jutusta tehty mainio arvostelu löytyy täältä. Pelle on siis ajan hermoilla tykittänyt totuttuun kielien sekamelskaan perustuvaan tyylinsä raportin tällaisesta ihmiskohtalosta muinaisjäänteeltä tuntuvassa maailmassa.

Pakomatkaltaan kirjan päähenkilö Luz Volcano noukitaan vedestä hukkumiskuolemaan tuomittuna veneeseen, joka vie ystävällisten ihmisten luo Puerto Galeran vapaasatamaan. Mutkia oikoen päädytään seuraamaan kaverin elämää asunnottomana diktatuurimaan naapurivaltion pääkaupungissa. Sieltä tie vie buddhalaismunkkien veljeskuntaan vuorille, jossa hän kirjoittaa muistelmansa kirjaksi. Internet-nimisellä keksinnöllä kirjaa levitetään ympäri maailman ja siitä tulee hitti. Seuraa maailmankiertue ja rakastuminen ja sitä rataa.

Taattua laatua!

Kouluarvosana: 9+

Miika Nousiainen: Maaninkavaara (2009)

Miika Nousiaiseen on vaikea olla ihastumatta <3 avot="avot" ensin="ensin" ett="ett" harmaapantteri="harmaapantteri" hehkuttaneet="hehkuttaneet" heitt="heitt" hnyt="hnyt" huonot="huonot" hyv="hyv" ja="ja" kaverit="kaverit" kiinnostaisi="kiinnostaisi" korkisi="korkisi" kummallista="kummallista" kun="kun" kyr="kyr" l="l" makasiiniohjelmassa="makasiiniohjelmassa" miss="miss" mixun="mixun" n="n" naamalla="naamalla" nassun="nassun" nelikymppinen="nelikymppinen" nelosverkon="nelosverkon" niin="niin" omin="omin" on="on" ovat="ovat" p="p" pist="pist" pokalla="pokalla" pp="pp" pulloon.="pulloon." saisi="saisi" sen="sen" silmin="silmin" sitten="sitten" tuomas="tuomas" ty="ty" ukko="ukko" uutiset="uutiset" varsinkin="varsinkin" verran="verran" viel="viel">
Nousiaisen Vadelmavenepakolainen tuli joskus korkattua ja hyljättyä liian yleisöä kosiskelevana ja rautalangasta väännettynä. En tuolloin sulattanut ollenkaan Nousiaisen Kilon poliisi -tason ruotsalaisvitsejä ja pidin kirjaa suorastaan lukijan ala-arvioimisena. Suuri yleisö puolestaan oli sulaa vahaa ja hurrasi Vadelmavenepakolaiselle.

Itselläni vierähti muutama vuosi ja vaadittiin edellä mainittu Hyvät ja huonot uutiset -hurahdus, ennen kuin Nousiaisen Metsäjätti lähti lukuhaasteeseen. Eikä tarvinnut katua. Metsäjätti oli kerrassaan mainio lukunautintoja tällaisena kaikkea kärjistystä rakastavana nostalgikkona. Kirjassa oli runsaasti hyviä ainesosia. Siippani arvio Metsäjätistä löytyy täältä.

Näillä kokemuksilla en enää epäröinyt Maaninkavaaran suhtenkaan vaan kirja lähti lukuun heti kun sen alennusmyynnistä käsiini sain. Muutaman epäröintiä herättävän aloitussivun jälkeen tarina Martti Huttusesta lähti rullaamaan sellaiseen tahtiin että oksat pois. En olisi suonut sen päättyvän sanottiin jo ennen muinoin Huttusen Martin ihannoimalla seitkytluvulla, ja todellakin luin Maaninkavaaraa mielihalulla samalla kuitenkin hermostuneena kirjan vääjäämättömästä loppumisesta. Kamalaa kun kakkua ei voi samaan aikaan sekä syödä että säästää.

Kestävyysjuoksun nimeen vannovan Martti Huttusen tarina on makuuni juuri äärimmilleen viety, sopivan surullinen ollakseen aivan helvetin hauska. Tragikomedian reuna-alueilla painottelu on onnistunut Nousiaiselta mestarillisesti ja vitsien toistaminen juuri täydellisessä mittasuhteessa tragediaan toimii tunnetusti meikäläiselle. Joitakin lukijoita toisto arvatenkin ärsyttää, mutta itselleni uppoaa samakin vitsi kunhan sen kertoo niin hyvin kuin Nousiainen sen tekee. Maaninkavaara, kuten Metsäjättikin, iskee aika monella voltilla ja on lähellä sellaista kokonaisuutta, jonka itsekin haluaisin luoda, jos vain suinkin osaisin.

Uskaltanen antaa Vadelmavenepakolaisellekin vielä uuden mahdollisuuden, vaikka jo puoleen väliin sitä aikoinani lukeneena uskoisin Nousiaisen paranataneen menoa kuin hevonen juoksuaan kuluneiden viiden vuoden aikana. Jään mielenkiinnolla seuraamaan, mihin aiheeseen Nousiainen seuraavaksi pureutuu, on meinaa äijä tehnyt hyvät kirjat melko epäseksikkäistä aiheista. Juoksu ja metsäteollisuus. "Namu" Nousiainen osaa vetää niiiiin oikeista naruista, wink wink.

Kouluarvosana: 10