Matthew Weiner: Are You Here (2013)

Matthew Weinerin Are You Here alkaa tavallisena stoner-komediana, mutta kasvaa henkilöidensä mukana aikuiseksi. Jotkut eivät tästä ehkä pidä, eihän Owen Wilsonia ole ennen nähty sohvalla lojuvana pilven pössyttelijänä, mutta minusta elokuvasta teki muistettavan juuri henkilöiden muutos, minusta parempaan.

Koska ennen pajauttelua ihannoivissa Hollywood-hömpissä on myönnetty kunnianhimottomalla aikamiespojalla olevan huumeongelma? Zach Galifianakisin esittämällä hepulla on sen lisäksi bipolaarinen oireyhtymä, mutta eihän hän lääkefirmojen suurta huijausta, kemikaaleja suostu ottamaan. Sehän tappaisi kaiken luovuuden hänessä, onhan hänellä luovia ideoita vailla vertaa.

Kun jokainen Jumalaa myöten on sanonut hänen ajatusten olevan harhaisia ja että olisi aika aloittaa lääkitys, mies lopulta suostuu siihen. Pian elämä voittaakin ja hän ajaa "antisosiaalisen" partansa ja sopii välinsä siskonsa (bitchin roolin vetävä Amy Poehler) kanssa ja aloittaa uuden bisneksen. Owen Wilsonin esittämä kaverikin luopuu päihteistä ja saa palkinnoksi valaistuneen kaunottaren. Ei huono diili.

Sisäpiirin vitsejä pilven pössyttelystä odottaville pettymys.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: They Came Together (2014)

Ihqudaat Amy Poehler ja Paul Rudd romanttisessa komediassa. Hetkinen, alkaapas elokuva tökerösti. No, sallittakoon, ehkä tämä tästä. Mitä v....a? Eihän kukaan voi tehdä näin huonoa elokuvaa. David Wain on ohjannut kuitenkin ihan normaalin rajoissa olevia komedioita kuten Wanderlust ja Role Models. Eiss... Miten Rudd ja Poehler voivat näytellä vakavalla naamalla näin imbesillissä elokuvassa.

Hetkinen...! Hehhee, vitseistä jotkut ovat jopa niin huonoja, että ne naurattavat! Useimmat eivät ole edes riittävän surkeita. Jättävät ihmettelemään kuinka tällaista roskaa voidaan tehdä. Hetkinen, onko tässä takana joku vuosisadan vedätys, jota en tajua. Ajattele, ajattele... Enhän ole nähnyt näin ala-arvoista komediaa sitten..., sitten Leslie Nielsenin!!! Jaa, tämähän on parodia, parodia romanttisista komedioista, sellaisista joiden pääosassa voisi nähdä Poehlerin ja Ruddin kaltaisen söpön parin.

Onpas romanttiset komediat tosiaan kömpelöitä, kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Ja miksei komedioissa laiteta kokonaan överiksi, kun kuitenkin flirttaillaan vessahuumorin kanssa. Miksei Halloween-juhlissa, sanotaan vaikka Ozissa linnakundia näytellyt kovanaama, voisi paskoa supersankarin pukuunsa, kun ei saa tyköistuvaa kokohaalariaan auki, ja näyttelisi sen jälkeen vaihtaneensa asunsa kylpytakkiin ja suihkumysyyn, koska haalarissa tuli kuuma ja kuka helvetti on käynyt paskomassa siihen!

Silläkin uhalla, että menetämme viimeisetkin lukijat:

Kouluarvosana: 7-

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (2012)

Astelin jokin aika sitten pokkareita myyvään liikkeeseen aikeissani ostaa jotakin viihdyttävää plärättävää työmatkoille. Silmäiltyäni chick lit -hyllyn totesin, ettei tarjonta vakuuttanut. Olin jo poistumassa kaupasta tyhjin käsin, kun jäin vielä tutkimaan oven viereen pinottuja kirjoja. Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012) pyysi selvästi minua lukemaan takakantensa, ja kerrankin voin sanoa, että olin törmännyt takakansitekstiin, joka vakuutti minut ostamaan opuksen, josta en ollut aiemmin kuullut halaistua sanaa. Myyntipuheessa todisteltiin, että olin ostamassa hykerryttävän hauskaa lukuelämystä, jonka pääosassa seikkaili keski-ikäinen ruotsalaisnyhverö, jonka tasaiseksi tallattuta polkua järkyttävät yllätyspotkut töistä ja ex-temporematka Intiaan. Ostin kirjan.

Jos nyt ei aivan hykerryttävä niin ainakin jollakin tapaa hellyttävä tarina Göran Borgista tässä Bergstrandin kirjassa kuoriutuu. Göran on viittäkymppiä lähestyvä, töitä kaikin keinoin kartteleva konttorirotta, joka laskee minuutteja ja päiviä kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta. Göran ei päätä mistään itse, edes hiuskampauksestaan, joten kaikkien onneksi Göranin pomo tarttuu härkää sarvista ja antaa Göranille potkut. Kultaisen kädenpuristuksen turvin Göran lähtee ystävänsä kannustamana lomalle Delhiin, eikä matkasta tietenkään tule pelkkä turistihöntyily vaan Göranin elämän radikaalisti muuttava odysseia.

Bergstrand taluttaa näyttämölle Göranin, kiltin ruotsalaismiehen, Yogin, vekkulin delhiläisen bisnesmiehen, joka osaa selittää tilanteet parhaaksi pseudohindiläisittäin, Yogin kärttyisen ammavanhuksen sekä kauneussalongin johtajattaren, Preetin, johon Göran ennalta-arvattavasti ihastuu. Tarina on selvää chick littiä miehen kynästä. Henkilöhahmot ovat ontohkoja, eikä Göranin ja Preetin rakkaussuhdetta pysty pyhä erkkikään käsittämään. Miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat, jää hataralle järkeilylle, mutta se ei haittaa, sillä kirjassa pusketaan koko ajan uusiin tilanteisiin, jolloin vanhoja kysymyksiä ei jouda juuri ihmettelemään. Viihdyttävyyttähän tällä tarinalla todennäköisesti haettiinkin. On mukavaa, kun solmut aukeavat kuin itsestään ja ratkaisut ongelmiin kärrätään kulman takaa esimerkiksi vekkulin delhiläisen bisnesmiehen toimesta.

Delhin kauneimmat kädet on (ruotsalaisen) miehen kirjoittama kirja, joka on häpeilemättömän viihteellinen. Se on sellaisenaan mukavan rehellinen. Suomalaisen kirjoittamana huumori olisi ollut väkisinkin vähintäänkin mustaa. Kertomus oli nautittavan kertakäyttöinen, juuri lajityypilleen ominainen ja siten kaiketi onnistunut.

Kouluarvosana: 7

Ron Currie Jr.: Juniorin erikoinen elämä (Everything matters!) (2011)

Juniorin erikoinen elämä tarjoaa kannenliepeen mukaan vaihtoehdon iänikuiseen harmaaseen kyllästyneille lukijoille. Ron Currie Juniorin luvataan kirjoittavan uskosta, toivosta ja rakkaudesta upeammin ja taianomaisemmin kuin muiden ja kirjan rakennetta kuvataan epätavalliseksi ja viimeistellyksi.

Kaikkea tätähän kirja myös tarjosi. Uskoa ihmiskuntaan omaperäisellä kerrontatekniikalla valavan kirjan luulisi sulattavan meikäläisen kuin kynttilän joulupöydässä. Miksi en sitten pysty kehumaan kirjaa kuin kustantajaa lainaamalla?

En tiedä, ehkä siksi, että luin vastikään David Foster Wallacen nyrjähtäneellä tyylillä kerrotun tajunnanräjäyttäjän. Ehkä siksi, että olin menettänyt neitsyyteni vaihtoehtoisten elämien fantasioille jo elokuvassa Mr. Nobody. Ehkä Juniorin erikoinen elämä piti sisällään paikallaan junnaavia ja tarpeettomilta tuntuneita vaiheita, kuten Juniorin tyttöystävän yliopistovuodet ja raajattoman kaverin katkeran elämän. Ehkä elämän kaavaa ei ollut osattu hyvästä yrityksestä huolimatta selittää tarpeeksi hyvin. Ehkä en vain tajunnut.

Ei sittenkään niin uniikista otteesta ja kaiken kattavan selityksen puutteesta huolimatta löytö uutuksien hyllystä unohdettavien aarteiden joukkoon pölyttymään joutuneiden joukoista.

Kouluarvosana: 8 1/2

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (2014)

Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!

Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.

Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.

Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.

Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.

Kouluarvosana: 9

Nicholas Stoller: Naapurit (Neighbors) (2014)

Mac (Seth Rogen) ja Kelly (Rose Byrne) ovat astumassa keski-ikäisten maailmaan. He ovat juuri saaneet vauvan ja ostaneet oman talon idylliseltä esikaupunkialueelta.

Heti kohta viereiseen taloon muuttaa kuitenkin naapuri helvetistä: läheisen collegen veljeskunta. Nuoripari päättää pysyä lujana heti alusta alkaen. Opiskelijoille on sanottava, ettei äänekästä juhlimista suvaita heidän naapurissaan, toki mahdollisimman rennosti, eihän tässä mitään kalkkiksia olla.

Veljeskunnan puheenjohtajat ovat kuitenkin mitä miellyttävimpiä ihmisiä ja pyytävät naapurit mukaan juhliin. Mac ja Kelly pääsevät nauttimaan nuoruuden hullutuksista ja naapurukset tekevät verivalan: kusevat ristiin. Elokuvassa pelataan siis säälimättä alapäävitseillä. Tuntuikin oudolta kun isoäiti oli tuonut hädin tuskin kymmenvuotiaat lapsenlapset katsomaan elokuvaa viereisille paikoillemme. Tai lapset tuoneet mummonsa, kuinka vaan, kumpikaan ei oikein tuntunut olevan kohderyhmää.

En osaa sanoa mikä sitten olisi tällaisten leffojen kohderyhmää. Dildojen tekemisen, rintojen lypsämisen ja palleista puristelujen lomassa näissä sethrogen-, juddapatow-, nicholasstoller -leffoissa on aina jotain aikuismaistakin mukana. Naapureissakin pohditaan onko elämä pilalla kun vapaus bilettää on lapsen mukana mennyttä vai onko lapsiperheellisen elämä sittenkin itsessään juhlaa.

Aluksi tuntui, ettei leffassa ole aineksia American Pieta kummemaksi tapaukseksi, mutta jossain vaiheessa Rogen, Byrne, Efron ja kumppanit riisuivat tällaisen 30+ kalkkiksenkin aseista ja tempauduin mukaan viihdyttävään komediaan. Naapurit tietenkin riitautuvat ja alkaa hillitön koston kierre, joka karkaa lopulta totaalisesti käsistä. Rakennellaan draaman kaari kaikkine jännitystihentymineen ja hyvän ja pahan välisine taistelukohtauksineen.

Kaikesta pinnallisuudestaan huolimatta lopulta tosi hyvän mielen komedia.

Kouluarvosana: 8

P.S. Robert de Niro -imitoinnit olivat parhautta!

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja (Brief Interviews with Hideous Men) (2014)

Unohtakaa Eckhart Tolle, Deepak Chopra ja mitä näitä nyt on. David Foster Wallace tekee sen viihdyttävämmin, oivaltavammin, hauskemmin ja kaikin mahdollisin hehkutusadjektiiveimmin.

Yhdestä tyhjänpäiväisestä Johnny Depp -filmatisoinnista jäi päähäni elämään yksi lausahdus: "Hän kirjoittaa filosofiaa runomitassa". Sitä mukaillen David Foster Wallace kirjoittaa psykologiaa kaunokirjallisessa muodossa (=nero).

Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja antoi ehkä enemmän ahaa-elämyksiä kuin yksikään selfhelp-kirja, maailmankirjallisuuden klassikko (so. Dostojevski tai Hesse) tai terapiatunti.

Tiedän, että minulla on tapana arvottaa suhteettoman korkealle viimeisimpiä hengellisiä kokemuksiani, joten laimennetaan nyt hehkutusta ja todetaan, että kirjan avulla on mahdollista avata jokaisen kaapista löytyviä luurankoja. Ja jos ei luurankoja saa kalistettua kokonaan pois kaapista, on niille vastenmielisten tyyppien lyhyiden haastattelujen avulla ainakin mahdollista nauraa päin naamaa (vrt. Arosusi). Niin itsekeskeisiksi ja mitättömiksi nykyihmisen ongelmat näyttävät kutistuvan Wallacen ruotiessa niitä piinavan yksityiskohtaisesti.

Vai kutistuvatko sittenkään, sillä toiseksiviimeinen novelli asettaa hykerryttävän nerokkaasti psykoottisen joukkoraiskaajakiduttajamurhaajan ja yhden yön suhteita metsästävän supliikkimiehen mielisairaudet saman viivan alle.

Hävettää, että olen antanut yhdellekään kirjalle ennen tätä täyden kympin.

Kouluarvosana: 10 (Kun ei enempääkään voi antaa)