Lauri Maijala: Juopppohullun päiväkirja (2012)

Juoppohullun päiväkirjat on kaksipiippuinen juttu. Kyseistä kirjasarjaa en ole lukenut, mutta Juha Vuorisen Helmiä hanurista olen arvostellut aikanaan. Koitan siis esiintyä asiantuntijana yhden kokonaan luetun ja kahden keskenjääneen kirjan kokemuksella.

Helmiä hanurista -kirjoituksessa haukuin kirjaa, mutta en voinut olla antamatta kasia kaikkien aikojen naurunpyrskähdyksien ansiosta. Juoppohullun päiväkirjalle olisi kiva antaa samanlainen arvostelu, mutta joutunen antamaan seiskan. Elokuva ei nimittäin tarjonnut parhaita nauruja ikinä.

Toki leffan aikana sai nauraa kerran, jos toisenkin, mutta olen joskus enemmänkin nauranut. Alapään tyylille leffassakin saa nauraa, vaikkei niissä periaatteessa pitäisi mitään naurettavaa olla. Kuten homostelussa. Jotenkin ne vaan iskeee, kun ne yhdistetään tolkuttomaan juopotteluun ja karrikatyyrimaisiin hahmoihin.

Päähenkilöstä, Juha Bergistä (Joonas Saartamo), ei oikein saa otetta, liekö liian normaali, mutta Bergin kaverit, Kristian (Santtu Karvonen) ja Mikael (Johannes Holopainen) onnistuvat naurattamaan. Tiinan (Krista Kosonen) hammastikkuilutkin toimivat.

Oma lukunsa on elokuvan ympäristö, Kallio. Mielelläänhän sitä katsoo. Ja jos täytyy valita juopottelusta Kalliosta kertova leffa tai kirja, kallistun sittenkin karkeakulttuuriin (Juopphullun päiväkirja) ennemmin kuin korkeakulttuuriin (Pussikaljaromaani/elokuva).

Ihan ok viihdettä Suomen Kalliossa.

Kouluarvosana: 7-

Petri Tamminen: Rikosromaani (2012)

Petri Tamminen on jälleen yksi niistä kirjailijoista, joista ei voi olla pitämättä, ainakaan julkisesti. Kahlasin Enon opetukset läpi vuonna 2007 tuskissani kieriskelleen. Yhtään mitään niin turhaa en ollut siihen astisen elämäni aikana lukenut. Vasta jälkikäteen ymmärsin olleeni väärässä ja että ikään ja kokoon katsomatta kaikki Suomen kansalaiset olivat rakastuneet Tammiseen juuri tuon kirjan takia. Enon opetukset oli kuulemma kotimaisen nykykirjallisuuden uusi kulmakivi, aforismimaisuuden riemuvoitto. Omasta mielestäni aforismikokoelmasta ei saa lukukelpoista romaania millään, tosin en ole pystynyt lukemaan ainuttakaan Paolo Coelhon opusta alkua pidemmälle...  Puolisoni on arvostellut Tammisen Mitä onni on (2008) täällä. Hänen suhtautumisensa Petrin menestyskirjaan on ollut miellyttävän positiivista.

Tammisen Rikosromaani kertoo komisario Vehmaksesta, jolta hämäräheikki Ångströmin tekemiset vievät yöunet ja pian mielenterveydenkin. Ångström on rikollinen, jonka tihutyöt liikkuvat lain ja rikoksen harmaassa välimaastossa. Kelmi kylvää mielipahaa ja tehtailee toisinaan ihan maallisia menetyksiä tavallisille Suomen kansalaisille. Auervaaramainen Ångström huijaa rakkauteen höynähtäneitä, esiintyy väärillä nimillä ja vie itsetunnon viattomilta urheiltaan.

Komisario Vehmas tuntuu olevan ainoa Pasilan koppalakeista, joilla on aikaa ja tahtoa perehtyä Ångströmin rikolliseen mieleen ja päästä tätä kautta nalkittamaan syyllisen sopivan paikan tullen. Vehmas on eräänlainen mentalisti, joka pyrkii askelen edemmäs havittelemaansa rikollista mutta joka pian sotkeutuukin omiin analyyseihinsä mielenterveyden hinnalla. Lukijalle ei ole läheskään aina selvää, onko Ångströmiä edes olemassa vai onko kaikki koettu vain Vehmaksen vilkkaassa mielessä.

Tätä soppaa Tamminen siis hämmentää varsin pohdiskellusti. Kivoja yksityiskohtia toki löytyy, ja alussa jaksoin jopa toisinaan hymähtää. Itsestäänselvyydet alkavat kuitenkin pian puuduttaa ja ainakin allekirjoittanut alkoi kaivata jotakin oikeasti tapahtuvaksi. Oli pakko kuikuilla jäljellä olleita sivuja turhautuneena; loppuuko tämä vai alkaako tämä koskaan?!?

Rikosromaani on varmasti hykerryttävä ja kekseliäs ja antaa ohjakset parempaan elämään, jos olet keski-ikäinen ja mieluiten nainen, siistissä sisätyössä, pidät punaviinistä ja omistat torkkupeiton, luet mielelläsi elämänhallintaoppaista mutta kaipaat toisinaan syrjähyppyä "vaarallisten" pikkurikollisten maailmaan. Näillä eväillä valut varmasti hunajaa Petri Tammisen kyydissä.

Itselleni ei valitettavasti taaskaan uponnut.

Kouluarvosana: 7

Petri Karra: Pakenevat unet (2012)

Petri Karra on kirjailijana minulle uusi tuttavuus. Ennen Pakenevien unien lukemista olin antanut itselleni kerrottavan, että Karra on mies Haarautuvan rakkauden talon takana. Kyseisestä kirjasta olin nähnyt ainoastaan Kaurismäen Mikan käsialaa olevan filmatisoinnin, joka ei itsessään ollut kovin kummoinen tai mieleenjäävä. Tuntematta kirjailijaa tahi hänen aikaisempaa tuotantoaan tartuin tähän kirjaan vain ja ainoastaan takakansitekstin perusteella. Kyseessä on romaani ryövätystä lapsuudesta. !4-vuotias Nasta tietää, miten karkottaa amfetamiinin asetonihaju ennen sossujen vierailua ja miten irrottaa ruisku äidin käsivarresta.

Kirjan päähenkilö on siis teini-ikäinen poika Nasta, joka joutuu itsensä lisäksi huolehtimaan sekä 5-vuotiaasta siskostaan sekä huumekokoussa rypevästä yh-äidistään.Henkilöhahmot ovat mielestäni melko ohuita, vaikka Nastalle on aseteltu päähän monenmoista kypsää ajatusta. Tämä ilmenee sarjakuvasta, jota Nasta kirjoittaa ja kuvittaa ja johon hän heijastaa ryöstetyn lapsuuden vaikeat tunteet. Kirjan rakennne koostuu vuoroin Nastan perheen kuvauksesta, vuoroin pojan piirtämän sarjakuvan juonesta. Itse hypin kuvitteellisen Nahuki-pojan edesottamukset ronskisti yli, sen verran epäkiinnostavia ne olivat. Toki silmäilin suurimman osan, mutta kaikenlainen fantasia kuvottaa meikäläistä sen verran paljon, etten halunnut tehdä tämänkin kirjan lukemisesta vaikeampaa kuin se jo oli.

Mielestäni kirjan tarina Nastasta oli kiinnostava, valitettavasti sille ei annettu tarpeeksi tilaa kasvaa. Ehkä henkilöhahmojen ohuus johtui juuri tästä, että paukut oli ladattu sarjakuvamaailman kuvaamiselle. Tällaisena Nastan kohtalosta ja hänen ympärillään pörränneistä ihmisistä ja heidän ratkaisuistaan jäi todella haalea maku. Karra ei ilmeisesti tiennyt itsekään, minkä kannan olisi ottanut narkkariperheen joutuessa sosiaalityöntekijöiden kynsiin.  

Pakenevat unet on jostain, mielestäni käsittämättömästä syystä, saanut osakseen suitsutusta kirjabloggareilta. Itselleni tämä oli vain "salonkikelpoinen" (mutta ei edes sitä) tapa käsitellä heikomman aineksen edesottamuksia nykypäivän Suomessa. Tällä hetkellä tämä toimii vielä shokkiterapiana tynnyrissä kasvaneille, mutta kirjan todellisuus on kohta entistä näkyvämpää. Silloin tarinan kertojaksi tarvitaan nuoremman polven kirjailijaa, josta löytyy ehkä vähän kantaaottavuuttakin.

Kouluarvosana: 7

Markku Rönkkö: Metsänpoika (2012)

Markku Rönkön Metsänpoika on outo yhtälö: scifiä metsässä. Yleensä tämän lajityypin, kuten myös Rönkön aiemmat, teokset sijoittuvat urbaaniin ympäristöön. Nimensä mukaisesti Metsänpoika kertoo kuitenkin pojasta metsän siimeksessä. Hatunnosto entiselle mainosmiehelle seikkaperäisestä luontokuvauksesta.

Kirjan edetessä ympäristökin muuttuu. Metsänpojan metsä hakataan ja pojan on lähdettävä evakkoon. Poika aloittaa vaelluksen kohti kaupunkia. Tulevaisuuden Suomi, kuten kirjakin jakautuu Rönköllä metsään, katveeseen ja kaupunkiin.

Metsästä poika vaeltaa soiden yli katveeseen. Suomen nimikin tulee Rönkön mukaan soista. Hyvä oivallus. Katveessa on pientaloja ja kapakka, kauppa-auto käy. Siellä poika tekee tuttavuutta ihmisten kanssa. Aiemmin hän ei ole ollut tekemisissä kuin metsänvartijan ja välittäjän kanssa. Metsänvartija on kasvattanut hänet, välittäjä ostanut riistaa ja välittänyt ässäkeksejä ja muuta tarpeellista, jota luonnosta ei saa.

Katveesta matka käy kaupunkiin, Helsinkiin, josta alkaa minulle mielenkiintoisin osuus kirjasta. Keskustaa hallitsee suunnaton paperitehdas, joka ulottuu Hietsusta Katajanokalle. Jotain vanhaakin on säilynyt. Tuomiokirkko, Sea horse ja Kom-teatteri ovat ainakin tunnistettavissa.

Suomen ainoa elinkeino on ilmeisesti paskapaperin tehtailu. Koko Suomi on valjastettu raaka-aineen toimittamiseen tehtaalle, jossa kaikki kaupunkilaiset ovat töissä. Johtajat asuvat Espoossa, työläiset Vantaalla ja muun maalaiset idässä.

Kaupungissa kerrontaan tulee kaksi henkilöä lisää. Kahdessa ensimmäisessä osassa vuorottelevat metsänhoitajan päiväkirjat ja pojan seikkailut. Kaupungissa mukaan tulee espoolainen nainen ja hänen välijohtaja miehensä. Näiden kohtalot kietotuvat sitten pojan tarinaan tämän etsiessä biologisia vanhempiaan.

Yllättävää, mutta takuuvarmaa Rönkköä, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen.

Kouluarvosana: 8 1/2

Dexter Fletcher: Wild Bill (2011)

Aina näitä brittileffoja katsellessa sitä oikein hätkähtää millainen luokkayhteiskunta tuo sivistyksen kehto oikein onkaan. Slummien työväenluokka, tai työttömien, on puhetta ja puuhia myöten melkoinen kontrasti Hugh Granteille Notting Hillissä.

Wild Bill keskittyy tuohon toiseen todellisuuteen, jossa vankilasta vapautunut Bill löytää 11- ja 15-vuotiaat poikansa tornitalon huumeluukkujen joukosta omillaan. Vanhempi veljistä käy raksalla töissä ja nuorempi koulussa. Äiti on lähtenyt Espanjaan uuden miesystävän kanssa.

Bill joutuu heti tekemisiin poliisin vanhojen tuttujen kanssa ja päättääkin lähteä pohjoiseen ylämaalle aloittamaan uuden elämän. Pojat kyllä pärjäisivät keskenään. Suunnitelmiin tulee kuitenkin mutka matkaan ja Bill löytää itsensä koti-isänä laittamasta ruokaa töistä ja koulusta palaaville lapsille.

Vanhempi pojista lämmittelee tuttua teiniäitiä, nuorempi puolestaan joutuu mukaan Billin vihamiesten huumebisneksiin. Billin on puututtava tilanteeseen ja näytettävä legendaarinen villi puolensa.

Tämän jälkeen telkasta tullut Hollywoodhöttö Killers näytti kyllä aikalailla muoviselta.

Kouluarvosana: 8+

Ernest Cline: Ready Player One (2012)

Kaihdan yleensä tiiliskiven kokoisia uutuuksia. Yleensä haluan olla varma, että kyseessä on klassikko, jos sivuja on luettavana satoja. Enkä oikeastaan scifiäkään ole koskaan lukenut. Hävettää tunnustaa, mutten ole lukenut edes Linnunradan käsikirjaa liftareille.

Ready Player One oli kuitenkin poikkeus. Jo kirjan ulkoasu viestitti, että kyseessä on tutustumisen arvoinen opus. Ensimmäiset muutama kymmenen sivua puolestaan antoivat lupauksen laadusta. Tämä olisi yksi sellainen kirja joka olisi ahmittava, vaikka sivuja olisikin enemmän kuin lain pitäisi sallia. Tai oikeastaan en edes ahminut kirjaa, vaan lueskelin hissukseen nauttien toinen toistaan seuraavista oivalluksista. Flaming Lipsin uusin korvalapuista ja Ready Player One on oikein suositeltava yhdistelmä, joskaan vauhti ei ole taattu.

Mitä ne oivallukset sitten olivat? No, ensimmäisenä mieleen tulee oivallusten selitys. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa jokaista oivallusta seuraisi selitys. Niin, ettei neronleimaus varmasti menisi sivu suun. Ernest Cline oli selvästi oivaltanut tämän.

Mitä oivalluksia Cline sitten selitti? No, kirjahan kertoo siis enimmäkseen tietokonepeleistä. Varsinaista nörttikamaa siis, voisi alkuun ajatella. Mutta kuka kahdeksankymmentäluvulla kasvanut ei olisi pelannut pelejä? Ja toki kirjassa nostalgisoidaan myös muita populaarikulttuurin ilmiöitä ah, niin kauhean kauniilta 80-luvulta.

Niin, ja vastapainoksi vanhojen muisteluille on aimo annos scifiä. En nyt jaksa tarkistaa minä vuonna, mutta lähitulevaisuudessa kuitenkin, valtaosa valveillaoloajasta eletään virtuaalimaailmassa. Jopa koulunpenkkiä voi kuluttaa kotoa käsin. Kyllä, pääosaa esittävät (en voi olla kuvittelematta kirjaa leffana) lukiolaiset. Kirjaa voikin suositella lapsuuttaan 80-luvulla eläneiden lisäksi nykynuorille. Ja miksei muillekin.

Niin, niistä oivalluksista. Kirja on kuin suoraan videopelistä, oli kyseessä sitten virtuaali- tai todelliseen maailmaan sijoittuvat tapahtumat. Esimerkiksi pojan kiipeäminen konttipinoissa toi elävästi mieleen jonkun Donkey Kongin tapaisen kasariklassikon. Ja eikös mielikuva varmistettu vielä oikeaksi selittelemällä oivallus!

Muillekin kuin scifin ystäville, erityisesti kasarinostalgikoille.

Kouluarvosana: 9 1/2

Richard Linklater: Bernie (2011)

Nyt täytyy sanoa, että rima on alitettu uudelta ennätyskorkeudelta. Jack Black pyyhkii lattiaa miten tahtoo 2000-luvun kestosuosikillani Will Ferrellillä.

Kyseessä on siis vakavalla naamalla tehdyt komediaroolit mitä naurettavimmalla habituksella, missä Jack Blackin hautaustoimiston urakoitsija Bernie on uskomaton.

Bernie on Richard Linklaterilta yllättävästä genrestä, aiemmin mies kun on ohjannut muun muassa vakavasti otettavat romanttiset komediat Ennen auringonnousua ja -laskua sekä rajoja rikkovat Slacker ja Waking Life, jotka ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Berniessä käydään dokumentin keinoin läpi koko kylän keskuudessa ihmetystä aiheuttaneesta hautaustoimiston työntekijästä, jota ei voi olla rakastamatta. Mies meikkaa vainajat kauniimmiksi kuin eläessään, laulattaa hautajaisvieraita ja pitää huolta leskistä.

Yhdestä leskestä (Shirley MacLaine), koko kylän inhokista, Bernie pitää turhankin hyvää huolta. Tämä herättää keskustelua "haastatelluissa", joissa yhden roolin vetää muun muassa texasilaisena kyttänä Matthew McConaughey.

Niinhän siinä käy, että kovan ulkokuoren alta paljastuu pelkkä bitch, ja Bernie on neuvoton. Yhtenä kauniina päivänä kaikkien rakastama mies sitten ottaa ja ampuu ämmän. Muille (ja itselleen) ressukka uskottelee rikkaan lesken olevan vain sairaana kuukausi kaupalla. Ennen pitkää valheen on tietysti paljastuttava, mutta jätetään paljastamatta sen enempää elokuvasta (ei siinä, että mitään yllättävää lopussa olisi odotettavissa).

Hienoa, että tällaisia nähdään edes leffafestareilla. Kannattaa kysellä myös hyvin varustelluista videovuokraamoista, tämä kun on ilmestynyt jo dvd:llä.

Kouluarvosana: 7