Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin Saaga (2014)

En ole koskaan ollut elämäkertojen ystävä. En äkkisältään muista lukeneeni kuin Pelestä ja Bukowskista kertovat opukset. Tätä teosta olin kuitenkin odottanut pitkään ja hartaasti. Pettymykseni oli suuri kun synttärilahjaksi toivomaani kirjaa ei löytynytkään lahjapaketista, mutta onneksi siipalla oli mahdollisuus korjata virheensä Kirjan ja ruusun päivänä.

Kaikki tuntevat varmaan jonkun, jos ei useammankin, joka on viettänyt elämänsä parhaat vuodet Kingston Wallia kuunnellen. Tarkoitan, p e l k ä s t ä ä n Kingston Wallia kuunnellen. Sellaisen, joka on musiikkia etsiessään löytänyt Kingston Wallin ja lopettanut etsinnän sen sileän tien.

Minä kuulun juuri siihen joukkoon. Olen joskus Aki Kaurismäkeä mukaillen sanonut, ettei ole kuin yksi kirjailija: Dostojevski. No, musiikissa on sama juttu Kingston Wallin kanssa. Pärjäisin autiolla saarella vallan mainiosti, Dostojevskin, Tarkovskin ja Petri Wallin tuotannon kanssa. Ei, en mielestäni liioittele, mainitessani herrat samassa lauseessa. Itse asiassa en ole puhunut lukuvuorossa olevasta kirjasta yhtä maanisesti sitten luettuani viimeksi Dostojevskia.

Kaikki kunnia Viljami Puustiselle, joka on kirjoittanut tällaisen hehkutuksen ansaitsevan kirjan, mutta varmaan vasemmalla kädelläkin kirjoitettu kirja näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi ollut mieleeni. Petri Wallin saaga on nimittäin jäänyt aina mysteeriksi minulle. Miksi mies riisti henkensä niin nuorena? Enää en joudu elämään epätietoisuudessa, kiitos Puustisen ja hänen haastateltavien.

Mitä Wallille sitten kävi? Suosittelen lukemaan. Saaga on kovin traaginen ja kertoo kuinka herkkä sielu oli kyseessä kuin myös kuinka vaarallisia päihteet voivat olla ja kuinka mielenterveysongelmiin tulisi saada hoitoa.

Kouluarvosana: 10

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad About The Boy (2013)

Nyt seuraava arvostelu sekä kuuluu että ei kuulu Rakkaus on koira helvetistä -blogin linjaukseen luettavien kirjojen tyylistä. Helen Fieldingin Bridget Jones -kirjasarja ei periaatteessa istu mukavakavastiotettavan kirjallisuuden tyylisuuntaukseen, jota koirankopissa on perinteisesti arvostettu. Siitä näkökulmasta naisten hömppäkirjallisuuden lukemista ja arvostamista ei pitäisi tunnustaa avoimesti lukeneen sivistyneistön edessä. Toisaalta Rakkaus on koira helvetistä -blogi arvostaa myös välitöntä viihdyttävyyttä, eikä se pelkää myöntää antavansa arvon kirjoille ja elokuville, joiden ainoa tarkoitus on puhtaasti viihdyttää ja tarjota pakomatkaa todellisuudesta. Näin ollen blogin linjana voidaan pitää sitä, ettei varsinaista linjaa ole, ja siksi kirjoitamme ihan mistä itse haluamme. 

Tällä kertaa allekirjoittanut on heittäytynyt ihanan sankarittaremme, Bridget Jonesin, matkaan kirjasarjan kolmannessa osassa Mad About The Boy (2013). Luin kirjan lähtökielellä ja olen antanut itseni ymmärtää, että suomennoksessa kirjan nimi on jätetty alkuperäiseen muotoonsa. Varma en asiasta ole enkä muutenkaan koko ratkaisusta, mutta tämä vain tiedoksi niille, jotka yrittävät googlettaa suomennoksen perään. 

Helen Fieldingin luoma, elämääkin suurempi, Renée Zellweggerin lihaksi tuoma brittineito, Bridget Jones, palaa pimennosta nyt viisikymppisenä kahden lapsen yh-äitinä. Bridgetin ihana aviomies, herra Darcy, on suruksemme kuollut työkomennuksella Darfurissa. Täydellisen ihmisoikeusasianajaja-aviomiehen kuolemasta on vierähtänyt neljä vuotta, eikä leskirouva ole suonut ajatustakaan muille miehille. Mutta nyt kun lapset ovat kasvaneet ja selvinneet kriittiset alkuvuotensa sählä-äidin huomassa, äidin on aika löysätä pipoa ja alkaa ajatella myös itseään, ihan kuin se olisi näissä chick lit -kirjoissa jotenkin ongelma. 

Olen katsonut Bridgetin elämästä tehnyt elokuvat, mutta kirjoihin en ole tätä ennen koskenut. Jotkut kirja-arvioista ovat pitäneet tätä kolmatta osaa tylsähkönä kahteen edelliseen kirjaan, mutta itse ainakin pidin tätä viihdyttävänä ja jossain määrin jopa uskottavana. Tietenkään viisikymppisen yh-äidin elämä ei voi olla yhtä lennokasta kuin kolmikymppisen sinkun, joka harrastaa baarikierroksia sinkkuystäviensä kanssa. Totta kai kirjassa on paljon ylilyönnin makua, mutta toisaalta se, että viisikymppinen nainen on siirtynyt metsästämään kaksilahkeisia netin seuranhakupalstoille ja kirjoittaa kuulumisiaan Twitteriin pakonomaiseen tahtiin, tuntuu luonnolliselta kehitykseltä edelliseen. 

Bridget säheltää nettimokailujensa kanssa, metsästää itseään nuorempaa nahkatakkimiestä, pyydystää lopulta toyboyn itselleen ja sekoilee työtehtävissään odotettavaan tyyliinsä. Ilmeisesti herra Darcyn perintösummat eivät olleet pienimmästä päästä, sillä laskujeni mukaan Bridget ei missään vaiheessa voivotellut elämän perusasioiden kuten lainanlyhennyksien tai kauppalaskujen äärellä. Bridget ei myöskään missään vaiheessa saanut palkkaa mistään. Mistä olisikaan; päivät kuluivat Twitteriä päivitellessä. Pientä liioittelua tämän genren kirjoihin aina tarvitaan, jotta todellisuudesta pakeneminen olisi mahdollista. 

En koe tehtäväkseni perata kirjan tarkoitusta syvämerkitysten löytämiseksi. En lukenut kirjaa oppiakseni uutta tai kokeakseni valaistumista, sellaiseen viihdekirjallisuus ei toimi. Olen silti sitä mieltä, että nyt kun olen päässyt vauhtiin chick litin lukijana, en enää häpeä myöntää voivani tarttua rentouttavaan, nopealukuiseen, huonolle paperille painettuun hattaranmakeaan mössöön. Se on uskoakseni feminismin peruslähtökohta: valinnan vapaus, lupa tehdä mitä itseä huvittaa. 

Lähempää pohdintaa ja yksityiskohtaisempia huomioita tästä kirjasta löytyy mm. täältä.

http://www.lily.fi/blogit/tuhat-ja-yksi-kirjaa/haikean-hilpea-bridget-jones-mad-about-boy

ja täältä:

https://www.anna.fi/kirjavakammari/helen-fielding-bridget-jones-mad-boy/

Kouluarvosana: 7

Jack Black: Kulkurin tarina (2007) (You Can't Win 1926)

Tyhmyydestä sakotetaan, sanotaan. Kirjastoautossa huomasin hölmistyneenä Jack Blackin kirjoittaneen romaanin. Siis tämän. Nopeasti kävi kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ollut 2000-luvun näyttelijä, vaan William S. Burroughsin oppi-isä.

Takakannen mukaan Kulkurin tarina kertoisi 1800-1900-lukujen taitteen maankiertäjästä. Siis beatnikien esikuva villissä lännessä! Näillä evästyksillä uskalsin odottaa tältä vähemmän tunnetulta Jack Blackilta jopa koomikkoa enemmän.

Luettuani teoksen voin onnitella itseäni todellisesta löydöstä. Tyhmyydestä ei tällä kertaa sakotettu, semminkin kuin luin kirjan alta aikayksikön. Kirjastojen tukilainaajana en poikkeuksellisesti joutunut siis edes konkreettisesti maksumieheksi.

Villin lännen laitapuolenkulkijan alamaailman kuvausta luki veijaritarinoiden suurkuluttuja siis suu pienessä virneessä ja vähän vapauden kaihosta kateellisena alusta loppuun. Jossain vaiheessa toinen toistaan seuranneet ryöstöretket ja vankilareissut kävivät tosin kyllästyttämään. Aivan loppu kirjasta meinasi tukehtua moraalisaarnaksi nukahtamaisillaan lukiessa. Sulateltuani asiaa yön yli ja luettuani pari illalla lukematta jäänyttä viimeistä sivua tajusin kuitenkin, että loppuhan oli aivan dostojevskiaanista tilitystä moraalista, yhteiskuntajärjestyksestä ja sen sellaisesta. Ja kukapa muu kuin taparikollinen olisi parempi saarnaamaan rikollisten asianmukaisesta kohtelusta!

Pesee mennen tullen mainiona pitämäni tuoreemman länkkärin!

Kouluarvosana: 10-

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014)

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (2014) on kemijärveläisen toimittajan, Sari Pöyliön, esikoisteos, jota on käsitelty useissa kirjallisuusblogeissa viime aikoina. Pölynimurikauppias on kahdeksasta novellista koostuva kokoelma, jonka punaisena lankana on äitien eri tavat töppäillä. Kokoelma avasi ainakin omat silmäni havaitsemaan, että äideistä todellakin on moneksi, eikä tämän teoksen esittelemät äidit todellakaan ole akkainlehtien peruskauraa. Silti, ihmisiä (äitejä) on erilaisia erilaisista lähtökohdista. Jos kipuilet perinteisen, äideille yhteisen syyllisyydentunnon kourissa, lue tämä kirja, niin saat synninpäästön.

Pölynimurikauppiaan novellit ovat jokainen jollain tavalla nyrjähtäneitä. Kirja alkaa Ingrid Bergmanina itseään pitävän, tuntemattomasta aivosairaudesta kärsivän äidin tarinalla. Aikuisen tyttären haasteena on viedä äiti Helsinkiin spesialistin tutkimuksiin, mutta äiti tekee vain mitä äiti itse haluaa. Omasta mielestäni parhaat novellit olivat Vahva vanhemmuus, Pölynimurikauppias ja Kellonkissaniitty. Ensiksi mainittu novelli kertoo heikompaan ainekseen kuluvasta nuoresta lähiöäidistä. Lapsia on monta, työtä ei ole, eikä omasta äidistä ole muistona kuin Kake Randelinin C-kasetti ja geenimutaatio. Pölynimurikauppias paljastaa, ettei huono äitiys ole vain nykypäivän ilmiö. Novellin äiti ottaa ja lähtee pölynimurikauppiaan matkaan jättäen perheensä pärjäilemään. Äidin paluu ei tapahdu häntä koipien välissä, vaan pölynimurikauppiaalta pakit saaneenakin äiti seisoo valintojensa takana ja harrastaa orgioita juoppohaareminsa kanssa vähääkään häpeämättä. Lopullinen anarkistinen ilotulitus alkaa novellissa Kellonkissaniitty, jossa aikuiset tyttäret, Taina ja Päivi, riitaantuvat isänsä kanssa siitä, mihin kuollut äiti lasketaan ikuiseen lepoon. Jääräpää-isää uhmaten, Taina päättää ryöstää ruumishuoneelta äitinsä ruumiin ja lähtee kuljettamaan lakanaan kiedottua äitiä maalle aikomuksenaan saattaa äiti rakastamalleen niitylle. Raivostunut isä ja poliisit kintereillään Tainan ja Päivi-siskon odysseija kohti Kellonkissaniittyä yltää absurdeille tasoille, mikä osoittaa Pöyliön kyvyn luoda erityisen outoja ja mustan huumorin sävyttämiä maailmoja.

Teoksen novellit ovat hykerryttäviä ja toisinaan övereitä. Pöyliö ei pyytele anteeksi, mistä tietysti pisteet. Viimeinen novelli, Melkein ihminen, on kuitenkin mielestäni hyvien novellien päätteeksi alisuoriutuminen ja tarpeeton. Siinä aiemmissa novelleissa esiintyneet äidit kootaan kuolemaan samaan sairaalahuoneeseen ja pakotetaan kohtaamaan menneisyyden töppäykset. Ilmassa on selittelyn ja alleviivaamisen meininki, enkä suoraan sanottuna olisi kaivannut kirjan henkilöille niin holhoavaa lopetusta. Kyllä lukija on yleensä sen verran älykäs, että hän osaa lukea rivien välistä vihjeitä ilman, että ne joudutaan selittämään kirjan viimeisessä luvussa.

Suosittelen kirjaa kuriositeettina mustaan huumoriin kallellaan oleville äitiyden ongelmista kiinnostuneille. Teema on viime aikoina lähes luurangoksi koluttu monen moisen kirjailijan toimesta. Mutsien tunnustukset ovat olleet 2000-luvun tarve. Tämä kirja asettuu jatkumoksi kyseiselle virtaukselle, enkä anna siitä moitteita. Mikäli Pöyliö jatkaa kirjailijan uraansa, luen jatkotuotantoa mielenkiinnolla.


Kouluarvosana: 7,5 

Ben Stiller: Walter Mittyn ihmeellinen elämä (The Secret Life of Walter Mitty) (2013)

Walter Mittyn ihmeellinen elämä on lähes täydellinen hyvän mielen komedia. Oikeastaan elokuva ei ole varsinainen komedia, vaikka sitä tähdittävätkin kuoliaaksinaurattajat Ben Stiller ja Kristen Wiig. Molemmat suoriutuvat kuitenkin erinomaisesti myös sympaattisena romanttisen komedian parina. Sean Penn tekee pienen osan mystisenä seikkailijana. Kusipäitä mainiosti näyttelevä Adam Scott on ilmeinen ihmiskyrpä YT-neuvotteluiden vetäjänä.

Walter Mitty (Stiller) on reppana antisankari, paitsi omassa mielessään. Mies jäätyy tuon tuosta julkisillakin paikoilla unelmiinsa. Kaveri muun muassa tylyttää potkuja antamaan tullutta inhokkia: "I was saying you know who looks good in a beard? Dumbledore. Not you." Googlamalla selvisi, että Dumbledore on joku Harry Potteirn hahmo. Joka tapauksessa nauratti kovasti. Ted kuitenkin todellisuudessa on se, joka nöyryyttää Walter Mittyä, eikä toisin päin.

Walter Mittyn päiväuniin kuuluu tietysti myös seurustelu Cherylin (Wiig) kanssa. Walter myös pääsee elämään unelmiaan seikkailemalla Seanin O'Connellin (Penn) perässä ympäri maailmaa. Perustavanlaatuisia romanttisen komedian aineksia siis.

En tiedä, tykkäsin silti. Tässä oli sitä jotain.

Kouluarvosana: 9

David O. Russell: American Hustle (2013)

Glamouria! 70-lukua! Kulahtanut Christian Bale symppiksenä huijarina! Upea Jennifer Lawrence upeampana kuin koskaan!

Ylistystä kaikilla mahdollisilla adjektiiveilla, kuten kaikki aiemmatkin David O. Russellin elokuvat blogissamme: Sikasiistit sukujuuret, I Heart Huckabees

Sikasiistejä sukujuuria suosittelen kaikille komedian ystäville, jos joltakulta on jäänyt näkemättä tämä tarkoin varjeltu salaisuus. Samoin I Heart Huckabeesia, jossa on ehkä paras lopetus ikinä: "It's so fantastic", "And it's also nothing special" (Jason Schwartzmanin ja Mark Wahlbergin esittämien symppisten löydettyä vastauksen olemassaolon tarkoitukseen).

Samanlainen reppana samastuttava antisankari on myös Christian Balen esittämä Irving, joka huijaa luusereita yhdessä Amy Adamsin esittämän Sydneyn kanssa.

Älä kysy miten, ja kuka huijaa lopulta ketäkin, sillä tämän genren leffoille tyypilliseen tapaan, putosin kärryiltä jo alkumatkasta. Pienenä kyselin kesken leffan aina muilta mitä nyt? Onks toi hyvä? Onks toi paha?

"Pahaa" sai American Hustlessa esittää Bradley Cooper. Ainakin itse olin iloinen tyypin vastoinkäymisistä. Italianamerikkalainen pormestari puolestaan oli "hyvä", vaikka olikin "paha". Jennifer Lawrencen näin ihastuttavana bimbona. Amy Adamsista en ottanut selkoa. Tässä muuten linkki Adamsin tähdittämään Karkausvuoteen, joka on surkein blogissamme arvosteltu elokuva

Ei tällaista elokuvaa voi arvostella kuin yhdellä sanalla: mahtava! Juoni ja silmänruoka on jokaisen nähtävä itse.

Ihana taantuma lapsuuteen!

Kouluarvosana: 10

Akseli Tuomivaara: Korso (2014)

Korso (2014) on Akseli Tuomivaaran esikoiselokuva, joka kertoo kolmesta Vantaan Korsossa elelevästä ja paremmasta elämästä unelmoivasta nuorukaisesta. Korso on mielentila, sanotaan, ja niin se kai onkin. Radan varressa Vantaan perukoilla nukkuvan lähiön maine ei ole glamourilla pilattu, vaan korsolaisuudelle on aina ollut oikeutettua hymistä. Tässäkin elokuvassa Korsosta piirtyy ennalta pureskeltu kuva paikkana, joka ei tarjoa mitään muuta kuin harmaata betonimaisemaa ja kapakan rähinää.

Markus (Mikko Neuvonen) on parikymppinen työtön juippi, jonka opiskelut ammattikoulussa ovat tyssänneet ja jonka päivät kuluvat koripalloa pomputellessa hylätyssä teollisuusrakennuksessa. Unelma koristähteydestä New Yorkissa saa Markuksen jaksamaan päivästä toiseen, ja Markuksen kaverit, Vänä ja Hartikainen (kliseiset nimet päähenkilön kavereille), auttavat bestistään parhaansa mukaan tämän yrityksissä saavuttaa unelmansa. Pirtun ja kaljan kittaus, syrjäytyneisyys, rasismi ja rikollisuus ovat elokuvan kantavia teemoja ystävyyden lisäksi. Mielestäni elokuvassa ei oikeastaan ole mitään ainutkertaista tai muistettavaa, vaan kaikki mainitut teemat on käsitelty useasti ennenkin.

Lähiöelämän toivottomuus vai unelmista kiinni pitäminen? Mikä on tämän elokuvan sanoma? Draama ja konfliktikohdat jäävät mielestäni latteiksi, ja loppuratkaisu on ennalta helposti arvattavissa. Korso on elokuva, jonka voi katsoa irvistelemättä, ei se huono ole, mutta helvetisti parempaa lähiökuvausta voi hakea mieluummin Pirjo Honkasalon Betoniyöstä tai vaikka Aku Louhimiehen Vuosaaresta.


Kouluarvosana: 6,5