Blogi on päivittynyt melko verkkaisesti, vaikka elokuvia ja kirjojakin on tullut nautiskeltua samaan tapaan kuin ennenkin. Itse olen aloitellut montaakin eri kirjaa, mutta kun näin teen, en juuri saa mitään loppuun asti. Yhdestä kirjasta on kuitenkin pakko blogata, joten palataanpa vielä hetkeksi Christiane F:n maailmaan ja tämän Huumeasema Zoon jälkeisiin elämänvaiheisiin.
Huumeasema Zoo teki 18-vuotiaasta Christianesta julkkiksen niin Saksassa kuin ulkomailla. Nuorta tyttöä pyöritettiin taide-, musiikki- ja elokuvapiireissä, ja hänelle tipahteli muutama rooli Ö-luokan leffoissa ja jopa levylaulajan uraa viriteltiin. Erityisen hyvän ystävän Christiane sai Nina Hagenista. David Bowien kanssa yhteistyö jäi pinnalliseksi ja yhden elokuvan mittaiseksi. Christiane ei kokenut tarvetta suihkuseurapiireissä keekoiluun, vaan hän pysytteli lähinnä indieympyröissä ja heilasteli erikoisten muusikonplanttujen kanssa.
Luulisi, että nuorena koetut karmeudet ja niillä repostelu saisivat kenen tahansa pään sekaisin ja tuhokierre eskaloituisi hautaan päätymiseen viimeistään muutaman vuoden sisällä. Näin ei kuitenkaan käynyt tässä tapauksessa. Kirjasta ja elokuvasta saamillaan rahoilla "Saksan kuuluisin narkkari" on selvinnyt läpi vuosikymmenten ilman normielämään kuuluvia vaikeuksia. Niin sanottua normaalia elämää Christiane ei ole viettänyt päivääkään, vaan elämänmenoa ovat siivittäneet heroiiniriippuvuus ja vankilatuomiot. Lukuisista vieroituksista huolimatta Christiane ei ole onnistunut voittamaan huumeiden houkutusta.
Kirjan tärkein teema on Christianen suhde vuonna 1996 syntyneeseen poikaansa. Elämäntavastaan huolimatta Christiane on pyrkinyt järjestämään pojalleen mahdollisimman hyvän ja turvallisen lapsuuden ja elämän. On selvää, että äidinrakkaus on vahvaa, eikä Christiane ole tarkoituksella tehnyt kenellekään pahaa, mutta jostakin syystä poika otettiin huostaan 2000-luvun alkupuolella.
Christianen tie on kulkenut rakkauksien perässä minne mihinkin. Kyvyttömyys sitoutua ihmissuhteisiin tai päihteettömyyteen on tuhonnut häneltä monta yritystä. Christiane muistelee kauniisti Sveitsissä asuvia ystäviään, joiden tuki on pelastanut sekoilevan naisen monesta vyyhdistä. Zürichissä 1980- ja 1990-luvuilla rehottanut Platzspitz-huumepuisto oli Christianelle paikka, jossa sai toteuttaa itseään ilman kenenkään tuomitsevia katseita. Media on seurannut Christianen tekemisiä suurennuslasilla. On varmasti tuntunut epäreilulta, ettei kotiovelta ole voinut poistua ilman, että paparazzit ja muut perskärpäset ovat raportoineet kaikki liikkeet sensaatiolehdistölle.
Minun toinen elämäni antaa Christianelle suunvuoron. Se kuitenkin selkeästi jättää kertomatta joitakin asioita, joista Christiane on päättänyt vaitea. Kummastusta jää herättämään muun muassa suhde äitiin, siskoon ja isään. Asenne isään on anteeksiantava ja ymmärtävä, kun taas äitiä syytetään heitteillejätöstä ja mediahuoruudesta. Asia ei Huumeasema Zoosta välittynyt aivan samalla tavalla.
Jossakin määrin Christianea vastaan kääntyy se, ettei kirjassa kerrota toisen osapuolen syitä pojan huostaanottoon. Tapahtuneeseen johtaneita asioita ei kerrota, mutta oletettavasti Christianen ja pojan elämä ei ole ollut aivan niin idyllistä kuin mitä Christiane antaa kirjassa ymmärtää. Myöskään kummalliseksi mainitun poikaystävän edesottamuksia ei valoteta lyhyitä mainintoja lukuunottamatta.
Kirjasta jää tunnelma, että Christiane on omalla tavallaan vahva ja lämmin ihminen, jolla on todella paljon inhimillisiä heikkouksia. Lapsuuden kokemukset hylätyksitulemisesta ajoivat herkän tytön heroiinikoukkuun, jonka seurauksena hän ei ole koskaan saanut viettää turvattua elämää. Hän on sen sijaan suhtautunut kaikkeen taisteluasetelmista ja itsekkäästi, myöhemmällä iällä syrjään vetäytyen.
Metadonihoidon pelastamalle, kipujen keskellä elävälle Christianelle jokainen hengissä säilytty päivä on voitto. On selvää, että Christiane rakastaa poikaansa maasta taivaaseen ja tärkeintä hänelle on pysyä yhdessä poikansa kanssa. Sen hänelle soisi mielellään.
Ollakseni ihan peruskansalainen olen ollut aina omituisen vinksallaan rankkoihin selviytymistarinoihin, joita lapsesta/teinistä asti on tullut luettua kavereiden suosituksesta tai kirjastonhyllystä etsimällä. Nicky CruzinJuokse poika juokse avasi kuudesluokkalaisen silmät rajulla jengikuvauksellaan. En varmaan puoleen vuoteen pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin Nickyn väkivaltaista huumetarinaa, ja kaikki mitä tein, liittyi jollain tavalla Nickyyn tai ylipäänsä New Yorkiin, tapahtumien näyttämöön. Koin pienen kristillisen herätyksenkin tuohon aikaan. Vaihe tosin haihtui hyvissä ajoin ennen rippikoulua.
Lisää päihdevalistusta sain jatkossa muun muassa Deborah Spungenin Nancystä, ja kirjasta Ruohoa lunta. Muistan lukeneeni myös muita "rankkoja" nuoriso- ja jengikuvauksia kuten Arvi ArjatsalonKovikset ja S.E. Hintonin kirjat. Samaan aikaan, noin kuudennella luokalla tuli katsottua myös esimerkiksi Tapio SuomisenTäältä tullaan elämä. Aika päräyttävää realismia nuorelle taimelle, mutta tavallaan puollan shokkihoitoa sopivassa iässä oleville lukijoille. Vaikka olen aina ollut hämmentävän kiinnostunut näistä tarinoista, en ole koskaan tuntenut viehätystä itse huumeita kohtaan.
Jo varhaisnuoruudessani tiesin, että on olemassa huumekirja ylitse muiden. Sellainen, joka on todella kovaa kamaa, tositarina ja vielä ihan jostain läheltä, Tanskasta tai Saksasta. Tätä kirjaa en koskaan saanut käsiini pikkukaupunkini kirjastosta, eikä siihen aikaan pystynyt näppärästi selailemaan naapurikaupunkien kirjastotarjontaa. Christiane F:n Huumeasema Zoo jäi siis silloin avaamatta. Jälkikäteen ajateltuna kirja olisi saattanut olla siihen ikään vielä vähän liian raffi.
Christiane F. (Felscherinow): Huumeasema Zoo
Saksalaisen Christiane F.n tarina huumeriippuvaisena lapsiprostituoituna on kuulu kautta maailman ja sitä luetutetaan kouluissa yläasteikäisille nuorille. Christianen tarina julkaistiin ensin jatkokertomuksena Stern-lehdessä vuonna 1978 ja se julkaistiin myöhemmin myös kirjana. Tätä kirjaa on ollut lähes mahdoton saada käsiinsä pääkaupunkiseudun kirjastoista, kirjakaupoista ja divareista, joten kustannusosakeyhtiö Sammakko on taas kerran tehnyt hyvän teon julkaistessaan uuden painoksen tästä kulttikirjasta. Kiitokset Sammakolle!
Christiane F. syntyi kylmän sodan Länsi-Saksaan ja muutti 8-vuotiaana perheensä kanssa Länsi-Berliiniin Gropiusstadtin harmaaseen jättilähiöön. Gropiusstadt on ollut 1970-luvulla keskeneräinen, betoninen ja virikkeetön duunareiden nukkumalähiö, jossa sosiaaliset ongelmat ovat päässeet kukoistamaan. Me Rakkaus on koira helvetistä -blogin taustahenkilöt kävimme Gropiusstadtissa kaksi vuotta sitten lähiötourneella. Harrastamme lähiömatkailua, ja täytyypä todeta, että Gropiusstadt todellakin täytti kaikki odotuksemme. Niin massiivista betonirakentamista emme ole päässeet arvostamaan missään muualla. Tietenkin tieto Christiane F:n kohtalosta loi käynnillemme vielä erikoissäväyksen.
Huumeasema Zoo kertoo 12-vuotiaana kannabiksen käytöllä huumetaipaleensa aloittaneen Christianen karun tarinan. Porttiteoria saa ainakin tällä kertaa tukea, sillä pilvellä, pillereillä ja hapolla itsensä sekaisin saavat lapsiporukat ihailevat estoitta "kovia tyyppejä", eli heroiinia piikittäviä nistejä, ja haluavat ujuttautua yökerhossa samoihin porukoihin. Christiane ei heroiinista heti innostu, mutta kun poikaystävä Detlef päätyy lopulta piikittämään, ei Christianekaan kauan jaksa vastustella houkutusta. Ennen kuin heroiiniin jää fyysisesti koukkuun, voi sen kanssa leikitellä viikkoja vain viikonloppuisin yökerhossa herskaamalla. Mutta kuinkas sitten käykään...
Vähitellen Christiane ystävineen luisuu syvemmälle huumeriippuvuuteen ja päätyy hengailemaan Berliinin Zoologischer Gartenin rautatieasemalle, joka 70-luvulla oli tunnettu huume- ja prostituutioneksus Berliinissä. Tuohon aikaan Christianen ja Detlefin kaltaiset lapsiprostituoidut kauppasivat asemalla itseään pikkurahalla rahoittaakseen heroiinin käyttönsä. Asemalla vellonut ilmiö siivottiin poliisin toimesta, kun Christianen kirja julkaistiin ja se sai yleisön huomion. Valitettavasti Christianen ystäviä, heroiiniriippuvaisia lapsia, ehti kuolla yliannostuksiin useita ennen väliinpuuttumista.
Christiane F. oli Huumeasema Zoon ilmestymisen aikaan noin 16-vuotias. Toimittajat Kai Hermann ja Horst Rieck kirjoittivat teoksen haastattelujen ja Christianen päiväkirjojen pohjalta. Kirjan suosio räjähti pilviin, ja siitä tehtiin David Bowien tähdittämä elokuva vuonna 1981. Alla elokuva suomenkielisellä tekstityksellä.
Kirja ja elokuva nostivat nuoren Christianen maailmanmaineeseen, mikä on todennäköisesti ollut nuorelle lapsinarkkarille hyvin ristiriitainen kokemus. Christiane ei koskaan ole ollut kuivilla heroiinista. Päinvastoin, kirjasta ja elokuvasta saatu raha on mahdollistanut huumeisen elämän hänelle myös jatkossa. Valistustarkoitus mielestäni hieman rapautuu elokuvaversiossa, sillä uskaltaudun väittämään, että elokuva glorifioi huumelasten kohtalon. Pääosan esittäjät Natja Brunckhorst ja Thomas Haustein ovat hyvännäköisiä varhaisteinejä, jotka herskaavat ja bilettävät David Bowien soundtrackin tahtiin, ja lopussa (ilman myöhempää, parempaa tietoa) annetaan Christianen tarinalle toiveikas sävy.
Selainhistoriastani voisi päätellä minusta kyllä hyvin pieleen meneviä asioita, sillä olen kirjan lukemisen jälkeen maanisesti googlannut Christianeen liittyviä nettiartikkeleita ja YouTube-videoita. Naisen tarina on vain niin ylivertaisen hullu ja kiehtova, että voisin väittää minulle käyneen taas kuudesluokkalaisen "nickycruzit". Tarina on saanut ajatuksissani suhteettoman mittakaavan. Internet on hyödyllinen runsaudensarvi kirjan henkilöiden kohtaloiden selvittämiseen ja fyysisten paikkojen myöhempien aikojen stalkkaamiseen.
Sammakko-kustannus on julkaissut tänä vuonna Christiane F:n Minun toinen elämäni -"jatko-osan". Siinä kerrotaan Saksan kuuluisimman narkkarin myöhemmistä vaiheista 30 vuoden ajalta. Kirjasta on tulossa blogiin postaus parin päivän sisällä.
Huumeasema Zoo ei ehkä ole sanataiteen mestariteos mutta onhan se nyt kulttikamaa ja siitä syystä...
Kouluarvosana: 10
Toiset hyväkkäät...
Pakko on tässä samassa postauksessa nostaa esiin Christiane F:n ruotsalaiset hengenheimolaiset, "Kenta" ja "Stoffe", tukholmalaisen katujengin yhteiskuntaan sopeutumattomat jäsenet, joiden kohellusta kuvattiin dokumentissa Dom Kallar Oss Mods vuonna 1968 ja edelleen seurantadokumenteissa Ett Anständigt Liv (1979) ja Det Sociala Arvet (1993). Filmien takana ovat ohjaajat Stefan Jarl ja Jan Lindqvist.
Josko jotakuta kiinnostaa tämän genren klassikot, niin vinkkinä sanon, ettei näitä dokumentteja kannata katsoa erillisinä, vaan osat muodostavat yhdessä järkälemäisen ja liikuttavan tarinan. Kolmen filmin setti laittaa todella ajattelemaan, miten ja miksi ruotsalaisessa lintukodossa nuorille miehille käy niin kuin käy.
Dokumenttisarjan ensimmäisessä osassa Kenta ja Stoffe ovat nuoria kapinallisia, jotka häröilevät Sergelin torilla ja T-Centralenin metroasemalla jenginsä kanssa ihmisiä kiusaten ja pieniä rötöksiä tehtaillen. Huumehuuruinen elämä ja tyttöjen jahtaaminen näyttää lystiltä.
Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneessä jatko-osassa hauskanpito onkin sitten jo muuttunut synkäksi riippuvuudeksi ja elämä väkivallan täyttämäksi. Hengissä silti vielä pihistään.
14 vuotta toisen osan jälkeen ilmestyneessä päätösosassa kuolema on korjannut Stoffen ajasta iäisyyteen ja Kenta yrittää selvitä päivästä päivään. Dokumentissa keskitytään myös selvittämään, mistä löytyvät Kentan ja Stoffen jälkeläiset, jotka dokumentin teon aikaan ovat samanikäisiä kuin vanhempansa vuonna 1968.
YouTubesta löytyvät nämä elokuvat kokonaisuudessaan!
