Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

Enon opetukset oli "ihan hyvä". Mitä onni on parempi. Meriromaani mahtavuutta. Onneksi jo ensimmäisessä petritammisessani oli sitä jotain, että olen myöhemminkin noin joka toiseen Tammisen kirjaan tarttunut. Nimittäin Vilhelm Huurnan seikkailut maailman merillä on tämän vuoden varteenotettavin Finlandia-ehdokas.

Meriromaani on jotain niin suomalaista, ettei toista tule mieleen. Puhumattomuutta, ujoutta, vaatimattomuutta, häpeää, alemmuudentunnetta, mitä näitä nyt on.

Jos olet lukenut lukupäiväkirjaani, tiedät, että pidän kirjoista, joissa mennään henkilön pään sisälle. Meriromaanissa ei juuri muuta tehdäkään, kuin ollaan Huurnan ajatuksissa. Ei sillä, että ne olisivat mitenkään maailmaa mullistavia.

Eivätkä ole seikkailut valtamerillä ja sen satamakaupungeissakaan. Vaikka joku olisi ehkä revitellyt vaikka mitä merimiesten maailmanvalloituksista, ei Tamminen edes yritä nostaa tapahtumia pääosaan.

Mitä sitten jää jäljelle, jos Huurnan ajatuksetkaan eivät räjäytä tajuntaa. Kuten sanottu jotain kovin suomalaista. Ja suomalaisuushan on sitä, että nauretaan itsellemme. Sen Tamminen osaa. Huurna on niin kömpelö mies, että oikein naurattaa.

Eivätkä kotikylän isännät sen parempia ole. Ainoat kerrat, kun isännät yltyvät sanailemaan, taitavat olla metsästä, naisista ja nuoruudesta intoilu.

Lähes jokaisella sivulla on lause, jota tekee mieli jäädä imailemaan hetkeksi. Tai melkein jokainen lause kirjassa.

"Huurna liikuttui näistä ystävällisistä sanoista ja kiitti isäntiä ja ponnisteli salatakseen liikutuksensa ja onnistui siinä. Tämä onnistuminen ja avoimesti ilmaistu molemminpuolinen kunnioitus alkoivat kuitenkin pakahduttaa häntä niin että jalat ottivat aivan väkisin pari lapsekkaan riehakasta hypähdystä. Nopeasti hän palautti olemukseensa entisen arvokkuuden ja jatkoi matkaansa."

:D

Kouluarvosana: 10- (Loppu liikutti liikaa)