Pauliina Susi: Nostalgia (2010)

Kerrankin voin sanoa, etten tuomitse tutkimatta. Olen ollut jotenkin kieroutuneesti pakkomielteinen Pauliina Suden tuotannon suhteen, sen jälkeen kun luin Pyramidin viime vuoden huhtikuussa. Tämän saman ilmiön olen ollut havaitsevinani muidenkin kirjabloggareiden sivuilla. Pyramidi ilmeisesti kolahti oikeaan kohtaan oikeaan aikaan, sillä monet tuntuivat pitävän kirjasta niin paljon, että Suden koko repertuaari on pitänyt tarkistaa jälkikäteen.

Odotukset viime syksynä ilmestynyttä Nostalgiaa kohtaan kipusivat nähtävästi ylettömiin mittoihin, sillä lukukokemus oli kaukana Pyramidin nautinnosta. Se muistutti pikemminkin myrkynjuontia. Aloitin Nostalgian lukemisen reippain ottein jo viime vuoden puolella, mutta vauhti hyytyi silloin noin sivulle 40. Toiveikkaana jaksoin vielä ajatella, että heikko vire johtui huonosta ajoituksesta; lämmittelen ensin jollain muulla, sitten kun aika on kypsä, palaan Suden kimppuun entistä paremmalla asenteella.

Keräsin voimia hyvän aikaa, ennen kun lähdin revanssiin. Toisella yrittämällä saavutin taas rajapyykin sivulla 40, kunnes vauhti meinasi taas tyssätä. "No, mikä tässä nyt tökkii?!" Runnoin kuintenkin menemään, ajattelin ylittäväni karikot, jos niin vain päättäisin.

Nautintoa en tuntenut missään vaiheessa, muuten kokemus muistutti puolimaratonia. Oli kuin olisin tarponut upottavassa suossa. Hokemalla itselleni tsemppilauseita koko Nostalgian ajan pääsin kuin pääsinkin maaliin. Tunteitani olivat mm. uupumus, epäilys, pettymys, loppupuolella helpotus.

Kuvailemani substantiivit eivät ole mairittelevia etenkään viihdekirjalle. Pauliina Susi tarttuu kuitenkin potentiaalisiin ja ajankohtaisiin aiheisiin ja sekoittaa houkuttelevasti hömppää ja yhteiskuntakritiikkiä. Tällä kertaa kerronta rönsyili levottomasti moneen suuntaan, lukijaa ei armahdettu edes lyhyemmillä jaksotuksilla. Toivo meinasi loppua monesti kesken, kun seuraava luku siinteli vasta sadan sivun päässä. Mutta tankkauspisteet ovat harvassa maratonillakin.

Seuraavan Pauliina Suden kirjan paree saada kunnon kehut, ennen kuin meikäläinen rohkenee tarttua haasteeseen.


Kouluarvosana: 6 1/2


Täältä löydät aatoksiani aikaisemmista Pauliina Suden kirjoista:

Ruuhkavuosi


Lukot


Pyramidi

Andrei Tarkovski: Nostalgia (1983) ja Uhri (1986)

Yleisön pyynnöstä vielä kerran neuvostoliittolaista taide-elokuvaa!


Niputan poikkeuksellisesti nämä kaksi Tarkovskin viimeistä yhteen, koska minulla ei ole niistä mitään sanottavaa. Harvemmin sitä tulee katsottua näinkin järkyttävää paskaa, josta jää kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä hyvä fiilis. Tiedä sitten onko kyseessä jokin itsensä voittamisen tunne kahden ja puolen tunnin itsensäkiduttamisen jälkeen vai osuuko rainat jollain tiedostamattomalla tasolla suoraan alitajuntaan. Varsinkin Uhrin kohdalla tuntui vahvasti jommaltakummalta tai molemmilta.

Nostalgia sijoittuu Italiaan, jossa venäläinen runoilija kulkee maanmiehensä, 1800-luvulla vaikuttaneen säveltäjän jalanjäljillä. Elokuvassa ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta visuaalisesti leffa on häikäisevän kaunis.

Uhri puolestaan sijoittuu Ruotsiin, jossa entinen näyttelijä viettää syntymäpäiviään. Syttyy maailmansota ja mies tarjoutuu Jumalalle uhriksi saadakseen mielttömyyden loppumaan. Tässä tapahtuu vielä vähemmän kuin Nostalgiassa, eikä kyseessä ole edes yhtä esteettinen katselukokemus. Silti vartti ennen loppua sitä tunsi lähes levitoivan yhdessä päähenkilön kanssa. Käsittämätöntä. En suoraan sanottuna osaa analysoida sanallakaan Uhria.

Aiemmassa postauksessa taisin mainita Tarkovskin obsessiosta maahan. Taisi hänellä olla sellainen veteenkin, sen verran paljon vesilätäköitä mahtuu miehen elokuviin. Tulella ja ilmallakin kaiketi on oma osuutensa.

Kouluarvosana: Täysin selittämätön 9