Maarit Verronen: Karsintavaihe

Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) kertoo tulevaisuuden kauhuskenaarion, jossa maailma on pullollaan turhia ihmisiä, joista on päästävä eroon keinoja kaihtamatta. Vertausta Vuonna 1984 ja Uljas uusi maailma -opuksiin on mahdoton välttää.

Verrosen dystopian päähenkilö on kolkyt ja risat -ikäinen Lumi, joka on liian vanha palveluammatteihin. Lumi paiskii D-luokituksen saaneissa paskaduuneissa, kuten raivaajana rakennuksilla. Hän asuu työmaa-asuntolassa muiden pätkäduunareiden kanssa. Valtaosa ihmisistä syö jaksamispillereitä pärjätäkseen kilpailuyhteiskunnan kurimuksessa, jossa paskaduunari saattaa saada määräyksen hommiin tunnin varoitusajalla.

Kadut ovat vallanneet raivokuskit, jotka tähtäävät autoillaan muihin kadullakulkijoihin, polkupyöräily on tuomittu. Rakennuksiin pääsee sisälle vain parkkihallin kautta. Jokainen on sirutettu, ja tulemista ja menemistä vahditaan turvallisuusyritysten toimesta. Turvallisuuden nimissä tuttavia ja tuntemattomia on määrä tarkkailla ja raportoida näiden edesottamuksista. Ihmiset on luokiteltu väristatuksilla sen mukaan, kuinka yhteiskuntakelpoinen on. Lumi on onnekseen "vihreä" eli hänellä on etuuksia, kuten pääsy vartioituihin puistoihin tai tiettyihin kaupunginosiin ja kauppakeskuksiin. Roskasakki seilaa paikasta toiseen potkujen ja uuden duunipätkän mukaan. Kymmenien tuhansien ihmisten kansoittamat asuntovaunualueet häviävät yhden yön aikana, kun puhdistusoperaatio iskee. Lumi joutuu raivaamaan "kadonneiden" ihmisten jälkiä. Seuraava päivä alkaa kuin mikä muu päivä tahansa, ainut vain että tuhansia ihmisiä on hävinnyt rekistereistä.

Lumin elämänkumppaniksi löytyy Kalevi, 69-vuotias työtätekevä eläkeläinen. Yhdessä pariskunta hoivaa heitteille jäänyttä 1,5-vuotiasta Verneriä. Vernerin äiti on "kadonnut" Paratiisisaarelle, jonne kuskataan nuoria naisia friikkiseksiorjiksi. Osa ihmisistä muuttaa kertarysäyksellä rakennettuihin innovaatiokaupunkeihin, joissa työtahti on sadistinen ja joissa tehokkuuden kannustimena käytetään julkista nöyryytystä ja silpomista. Elantonsa voi kääriä myös lääketeollisuuden koekaniineina, omalla vastuulla tietenkin.

Päähenkilö Lumin lisäksi Verrosen kirjassa vilistää henkilöitä kuin Vilkkilässä kissoja. Lumin asuntolatovereita on varovaisen arvion mukaan kymmenen, joille jokaiselle Verronen on luonut kammottavat tragediat. Tämäntyyppisissä dystopioissa täytyy tietenkin olla paljon esimerkkitapauksia, jotta mielikuvituksillisimmatkin kauhunäytelmät saadaan esitetyksi. Tällöin vain menetetään mahdollisuus hahmojen syvällisempään tarkasteluun. Jokainen henkilö jäi vain pintaraapaisun tasolle Tapaus1:ksi, Tapaus2:ksi, Tapaus3:ksi...jne. -tyyliin.

Lumi oli äärimmäisyyksien maailmassa harmaavarpunen, jonka sielunmaailmaa Verronen piti roskanarvoisena. "Lumi sai tietää kuolevansa tappavaan tautiin, Lumi tuli kotiin, Lumi pesi kätensä, Lumi kävi sänkyyn, pisti silmänsä kiinni ja nukahti." End of chapter. Yhteiskunnan mädännäisyyksien kuvaamiselta Verronen ei juuri kerennyt perehtyä edes päähenkilönsä motiiveihin. Ehkä tähänkin oli syynsä, joku message... Kenties Verronen oli vain taidokkaasti kuvannut robottimaista putkiaivoihmistä Karsintavaiheen painajaismaisessa maailmassa (vaikka Lumin oli kai tarkoitus edustaa inhimillisyyttä ja pientä ihmistä koneiston osana).

Tämäntyyppisillä kirjoilla on aina paikkansa, mutta ne tuppaavat aina olemaan vähän saarnaavia. Tätä lajia ei millään jaksaisi kahlata reipasta kolmeasataa sivua. Kirjan puolessa välissä aloin kiristellä hampaita, "eikö tässä oikeasti tapahdu yhtään mitään? tarina ei etene!" Ainoita valonpilkahduksia olivat uudet Verrosen keksimät yksityiskohdat, jotka nekin olivat ilmeisiä, johtuen tarkasta nykymaailman observoinnista. Verrosen maailmassa kolmevuotiailta vaaditaan lukutaitoa ja lapsille syötetään kehityspillereitä. Vanhasen nyky-Suomessa päiväkotilapset ovat karjalaumaa ja lapsia patistetaan aikaisemmin koulunpenkille.

Verrosen tulevaisuuden visiot eivät olekaan niin kovin utopistisia. Onhan meillä jo nytkin mm. autoilla saavutettavat pakettitalolähiöt, teinivartijat kauppakeskuksissa, autonavigaattorit, paikantimet kännyköissä, turvakamerat jne. Mieti sitä, kun seuraavan kerran höyläät bonuskorttia supermarketissa.


Kouluarvosana: 7

José Saramago: Kertomus sokeudesta

Jos elokuva-arviot alkoivat ylisanoillla parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, niin kirjallisuuden puolella lähdetään liikkeelle nobelistin teilaamisesta. Yksinkertaisesti sanottuna Kertomus sokeudesta on huono kirja. Saramago on ehkä taitava tarinankertoja, mutta kun ympäristön ja tapahtumien kuvailun rinnalla ei kuvata rivilläkään henkilöiden sielunelämää, toivoo kirjan loppuvan jo ennen kuin on päässyt puoleenväliin saakka (ja sivuja kirjassa on melkein 400!).

Saramago on niin fiksoitunut kuvailemaansa dystopiaan, että jatkaa ja jatkaa retostelua ihmisten eläimellisestä käyttäytymisestä. Voitte varmasti kuvitella mitä tapahtuisi, jos kaikki ihmiset maan päällä (Saramagon kirjassa yhdessä valtiossa, mikä on kuitenkin mielestäni epäuskottava skenaario) sokeutuisivat ja sokeutuneet ahdetaan täpötäyteen laitokseen keskenään, eikä ruokaa riitä kaikille, ja syttyy tulipalo, ja sokeat pääsevät tuhoutuneesta laitoksesta ulos, mutta koko kaupunki on sokeutunut, eikä kukaan kerää jätteitä, eikä ruumiita, ja ruoka on loppu jne., enempää en kirjan tapahtumista vaivaudu kertomaan.

Mitään muuta kirjassa ei kuitenkaan ole, joten mistäs tässä sitten jatkaisi... Koko kirjan ajan odottaa takannen lupausta "antaa uskoa yhden ihmisen mahdollisuuksista parantaa maailmaa, jossa muut ovat sokeutuneita". Tällä siis viitataan päähenkilöön, lääkärin vaimoon, jota nimitetään näin läpi kirjan (ei siis esim. omalla ammatillaan, feministit huom.). Yksi mukahauskuus kirjassa onkin se ettei kellään ole nimeä, vaan henkilöt kulkevat nimityksillä kuten mustalappuinen vanha mies ja tummalasinen tyttö. Toinen kirjoittajan mielestä kovin hauskalta tuntunut ajatus on sanonnoilla hassuttelu, mihin hän palaa aina parin sivuin välein, jolloin se ei toki naurata enää, vaan aiheuttaa vain myötähäpeää ja turhautuneisuutta, varsinkin kirjailijan yhdistäessä sen filosofiaan jollain perin kummallisella logiikalla (kyllä, sivunnumeroa ja siten suoraa lainausta en muista, mutta Saramago vertasi vanhojen sanontojen hullunkurisuudelle hihittelyä filosofiaan!).

Päähenkilö lääkärin vaimo siis ei jostain selittämättömästä syystä sokeudu (jolle odottaa selitystä läpi kirjan, mutta sitä ei anneta), mutta hän nyt ei vaan hyvällä tahdollakaan lunasta takakannen lupausta yhden ihmisen mahdollisuuksista vaikuttaa mielettömässä maailmassa. Takakansi jääkin teoksen parhaaksi osaksi, kun edellisen lisäksi siinä suitsutetaan, että "jos ylipäätään lukee kirjoja on rikos jättää tämä lukematta". Siksi nappasinkin kirjan kovin toiveikkaana Korjaamon (joka on muuten ehdottomasti käymisen arvoinen paikka) hyllystä, ja valtavan pettymyksen vuoksi en pysty kirjaa kenellekään suosittelemaan.

Kouluarvosana: 6 1/2