Tänään käsittelyssä metrolehden kolumnistina kunnostautunut kontulalainen runoilija. Kirjan sivuilla seikkailee deliriumin, valaistumisen ja psyykosin rajamailla harhaileva kirjailija (Kontion alter ego?), joka kirjan edetessä näyttää lopulta sijoittuvan näistä jälkimmäiseen lokeroon. Käsiini sattui divarista arvostelukappale, johon oli vieläpä raapustettu muutama kommentti takasivulle, joten pääsen tällä kertaa tehtävästä helpolla.Ensimmäinen merkinnöistä sanoo "näin käy kun runoilija ryhtyy kirjailijaksi: kieli kukkii, kertomus ei". Kieltämättä tarina kulkee kielen ehdoilla kertomuksen kärsiessä. Ei jää kahta sanaa siitä, että Kontio on runoilija ennen kirjailijaa. Juonikin on kirjaan saatu kasattua, ja kyllä se paikoin tempaa mukaansakin saaden lukijan odottamaan mitä päähenkilölle tapahtuu ja on tapahtunut. Kertomus ei kuitenkaan ole niin loistokas, että se yksinään kantaisi kirjaa. Siksi mausteeksi onkin viljelty kielikuvia, pohdintaa, alluusioita ja unijaksoja. Tai tässä tapauksessa nämä on ehkä ennemin itse sisältöä, joiden varaan on kirjoitettu romaani. Itse tuskastun usein kirjoihin, jossa viljellään tajunnanvirtaa sivukaupalla, mutta Uumenessa ei ole sorruttu pitkiin rönsyilyihin itse kertomuksesta. Välillä kertoja joutuu pysäyttämään tarinan kuvaillakseen kedonkukkia kuin Proust konsanaan, mutta luojan kiitos Kontio pysyy näissä sivupoluissaan kohtuudessa ja lukukokemus säilyy miellyttävänä.
Kirjan alkuperäinen omistajakin on lukenut "Kontion sananvirtaa ilokseen, mutta ihmeempää sisältöä ei ole". Tähänkin mielipiteeseen voin yhtyä täysin. Jo ensimmäisillä sivuilla heräävät odotukset mielipuolisista monologeista, psykoottisesta itsensä ruoskimisesta, hiomattomasta tajunnanvirrasta, joka silti tuntuu tarkkaan harkitulta tykitykseltä asiaa rivi toisensa jälkeen, mutta samalla pelko siitä, että tähänkin uupuu viimeistään puolivälissä ja muuttaa mielensä tekstin jumalaisuudesta sen karmivaan sysipaskuuteen, johon en enää ikinä tulisi tarttumaan (kuitenkin tarpeeksi pitkän ajan kuluttua huomaten koittavansa taas kepillä jäätä kulkien taas saman kaaren mieltäylentävästä kokemuksesta täydelliseen turhautumiseen). Kuten sanottua, huomasin onnekseni, että kertojan tajunnanvarta säilyy todella maltillisena lukukokemuksen näin säilyessä mielekkäänä. Tässä piilee kuitenkin kirjan heikkous. Se ei kompastu omaan mielettömyyteensä, mutta samalla se jätttää lukijan tuntemaan itsensä huijatuksi luultuuan saavansa jotain tajunnanräjäyttävää. En tiedä sitten, mikä olisi tarpeeksi. Kirjailija onnistuu tasapainoilemaan täydellisesti tajunnanvirran ja siedettävän lukukokemuksen välillä, mutta lukija vaatii silti lisää. Ei ole kadehtittava kirjailijan osa. No, ehkä se ripaus enemmän sisältöä sanojen virtaan olisi auttanut.
"Henkilöhahmotus toimii ja ajatusmaailman juoksu" kuuluu kolmas tuomio kirjan takalehdillä. No, henkilöitä ei kylläkään ole montaa, mutta ovathan ne vähät ihan lihaa ja luuta. Kahden sivuhenkilön näkökulmasta kirjoitetut kappaleet kirjan loppupuolella toimivat onnistuneesti antaen uutta valoa sanotaanko hieman epätasapainoisen kirjailijan kertomaan tarinaan. Ajatuksenjuoksussa on turvauduttu välillä keinoon, jossa kertoja yksinkertaisesti sanoo joutuvansa kertomaan tähän väliin jotain, joka tuli juuri mieleen ja keskeyttämään tarinan vähäksi aikaa. Kirjassa on muutenkin paikoin selitelty ratkaisuja miksi mitäkin on kirjoitettu. Ihan näppärä tyylikeino.
"Kirjailija kirjoittamassa kirjailijasta ei totisesti ole uusi keksintö, mutta ironinen pilke lieventää tätä". Mitä tähän voi sanoa, yhdyn mielipiteeseen. Kyllähän Kontio käsittelee kirjalijoita ja heidän nousuhumalaisia viisastelujaan ironisesti, mutta ei kyllä kirjailijan (tai runoilijan) glorifioinniltakaan välty.
Viimeinen kommenttii on lyhyesti ja ytimekkäästi "Poe". Kannen sivuliepeessä on edellisen kirjan arvosteluotteissa mainittu Poen lisäksi Baudelaire. Kumpaakaan herroista en tunne, joten tästä ei minulla ole sen enempää kerrottavaa. Kirjassa mainitaan edellisten lisäksi Catullus (neverheard, googlen mukaan roomalainen runoilija ja Saarikosken alter ego, viittaa ehkä jälkimmäiseen), Dostojevski, Strindberg, Nietzsche, Spinoza ja Johannes de Silentio (jouduin tarkastamaan tämänkin googlesta, Kierkegaardin pseudonimi). Tykkään tästä tavasta ilmoittaa omat suosikkinsa kirjallisuuden ja filosofian historiasta. Edellisten lisäksi tuli Kontion tekstistä mieleen paikoin myös Kafka varsin taidokkaiden painajaisten ja päähenkilön metamorfoosio-pakkomielteen vuoksi.
Tuomio: varsin kelvollista kotimaista kirjallisuutta.
Kouluarvosana: 8 1/2
