Bobcat Goldtwaith: God Bless America (2011)

Imdb:stä löytyi tuore komedia, joka oli saanut pisteitä peräti 7,4. Pitihän se katsoa, Koirat kun ovat jo jonkin aikaa olleet kallellaan komedian suuntaan. Kyllä taide-elokuviakin tulee jossain välissä varmaan katsottua ja kirjoitettuakin jotain niistä, mutta nyt mennään näillä.


Bobcat Goldtwaith on se ärsyttävä-ääninen hyypiö Poliisiopisto-leffoista. Näyttelijänuran jälkeen mies on siirtynyt ohjaajanpallille ja on ohjannut muun muassa Robin Williamsin tähdittämän World's Greatest Dad -nimisen elokuvan. Se oli ihan mukiin menevä ja jollain tapaa mieleen jäävä, mutta blogitekstiä siitä ei valitettavasti tullut koskaan kirjoitettua.

Siinä missä World's Greatest Dad oli komediaa/draamaa, Goldtwaithin uusin, God Bless America, lokeroituu komedian ja rikoselokuvan genreihin. Elokuvassa on viiltävää satiiria nyky-yhteiskunnasta siinä missä pysyjen pauketta tien päällä.

Goldtwaith (joka on ohjauksen lisäksi kirjoittanut leffan) kritisoi varsin kärjistetyin esimerkein amerikkalaista todellisuutta lähinnä tosi-tv:n kautta. Piloille hemmoteltu teini suuttuu synttärisarjassa vanhemmilleen saatuaan väärän merkkisen luksusauton 16-vuotis päivillään. Toisessa ohjelmassa (Big Brother?) kissatappelevat nuoret naiset, joista toinen heittää tampoonilla toista naamaan. Idolsia parodoivassa ohjelmassa karmivalla tavalla nuotin vierestä laulava Jonah Hillin näköinen antisankari on yleisön pilkan kohteena.

Näitä yksin murjussaan asuva Frank (Joel Murray) katselee päivät pitkät tekemisen puutteessa. Kun töistä tulee potkut ja aivoista löytyy kasvain, Frankilla ei ole enää mitään hävittävää. Vanha merijalkaväen mies kaivaa pistoolinsa esille ja lähtee tappamaan kuoleman ansaitsevia limanuljaskoita. Kuulostaako tutulta? Goldtwaith nostaakin hattua Taksikuskille, mistä osoituksena muun muassa kuin yksi yhteen menevä kohtaus, jossa Frank on ostamassa aseita hämärämieheltä.

Mukaan matkaan tarttuu nykymenoon myös turhautunut teinityttö (Tara Lynne Barr), jonka kanssa lähdetään rikosretkelle Bonnien ja Clyden tapaan. Matkalla ammutaan tyyppi jos toinenkin. Mukaan mahtuu muun muassa jokaisen leffafriikin unelmakohtaus elokuvateatterissa häiriköivien teinien ampumisesta. Jossain vaiheessa parivaljakon sukset menevät ristiin, mutta loppuhuipennuksessa ystävykset löytävät jälleen toisensa.

Mukavan erilaista elokuvaa.

Kouluarvosana: 8+

Jay & Mark Duplass: Jeff Who Lives at Home (2011)

Jason Segel on yksi Koirien kestosuosikeista. Judd Apatowin leffoista tuttu koomikko on esiintynyt edukseen muun muassa Forgetting Sarah Marshall -nimisessä kuoliaaksinaurattajassa. Jay & Mark Duplasskin ohjaajina pääsevät tällä menolla Koirien helvettiin. Aiemmin heiltä on arvosteltu Cyrus arvostetussa blogissamme. Cyrus oli ihan ok leffa. Siinä ei vain tiennyt oikein itkeäkö vai nauraa.

Jeff Who Lives at Home jatkaa osin samalla linjalla, jossain komedian ja draaman häilyvässä rajamaastossa, sillä erotuksella, että tässä uusimmassa Duplassien leffassa saa ehkä nauraa enemmän kuin itkeä.

Jason Segel esittää hivenen vajakkia pilvipäätä, jolla tosin sydän on paikallaan. Hän opastaa hieman mulkkua veljeään, Kaameasta kankkusesta tuttu Ed Helms, kuinka tunteitaan kuuluu ilmaista, kun avioliitto on vaarassa kariutua kylmyyteen.

Välillä Jeff on turhankin hyväsydäminen ja sinisilmäinen. Hän menee muun muassa veljeilemään ghettoon mustien miesten kanssa ja joutuu tietysti ryöstetyksi (been there, done that, siksi kai sympatiseeraankin Jeffiä).

Tällaiseen tilanteeseen Jeff joutuu lähdettyään seuraamaan kaveria, jonka korispaidassa lukee Kevin. Hänelle kun on soittanut aamulla joku väärään numeroon ja kysynyt Keviniä. Kyllä, tämä saattoi olla merkki jostain. Jeff kun on nähnyt monta kertaa elokuvan Signs. Isänsä kuolemasta asti hän on elokuvan innoittamana etsinyt merkkiä elämänsä tarkoituksesta pienimmistäkin vihjeistä.

Tänä kyseisenä päivänä häntä johdattelee siis Kevin-niminen vihje. Tämä saattaa kuulostaa pilviveikon paranoialta, mutta kuinkas sitten kävikään. Jeff löytää itsensä pelastavana enkelinä paikasta jos toisesta ja löytää lopulta täyttymyksen enteiden etsimisestään.

Viihdyttävää sontaa futiksen välipäiville.

Kouluarvosana: 8 1/2

Larry Charles: Diktaattori (The Dictator) (2012)

Sacha Baron Cohen lukeutuu Rakkaus on koira helvetistä -blogin pitäjien ylpeydellä symppaamiin koomikoihin yhdessä muun muassa sellaisten talentikkojen kuin Adam Sandlerin kanssa. Oli miehen kulloinenkin rooli sitten Ali G, Borat tai Bruno, homma toimii ainakin kotisohvalla yhdessä sipsien ja armollisen mielentilan kanssa. Nämä tämän tyylisuunnan elokuvat on vain osattava erottaa taide- ja tekotaide-elokuvista.
 

Wadiyan amiraalikenraalin, Aladeenin, rinnassa on killutin poikineen.

Uusin Baron Cohenin synnyttämistä hahmoista on kuvitteellisen pohjoisafrikkalaisen Wadiyan diktaattorivaltias Aladeen, joka kurittaa alaisiaan ja kansaansa ailahtelevan mielensä mukaan. Aladeen on hemmoteltu, samaan aikaan sekä länteen että itään kallellaan oleva yksinäinen partanaama. Hahmo ei mielestäni itsessään ole erityisen hauska, koska tässä reaalimaailmassakin tuntuu olevan monia yhtä naurettavia itsevaltiaita.

Elokuvan parhain anti perustuu stereotyyppisille rättipäävitseille, joita (toivottavasti) kukaan ei katso turhan ruttuotsaisesti. Baron Cohenin Aladeen-diktaattori ei ole monivivahteinen elokuvahahmo, jolta voisi odottaa yllätyksellistä kehityskaarta, mutta kaikki muu diktaattorin ympärillä tapahtuva roiskuttelu saa yleisarvosanan kuitenkin positiivisen puolelle. Tuntuu kuin elokuvatiimi olisi valinnut linjakseen estottoman haulikolla ilmaan räiskimisen toiveenaan, että edes silloin tällöin osuisi kohteeseen. Jos katsoja ei ole virittänyt anturoitaan oikeaan moodiin, ei taatusti osu kertaakaan. Jos sen sijaan tajuaa antautua takki auki maalitauluksi, niin silloin voi vitsit upotakin.

Diktaattoria katsoessa vastuu on juurikin katsojalla itsellään. Minulle tämä elokuva oli oiva tapa nollata ja kruunata onnistunut kesäpäivä. Mitähän muuta komedialta voisi edes toivoa?

Kouluarvosana: 8

Steve McQueen: Shame (2011)

Paljastettakoon tietämättömyyteni: Luulin oikeasti, että Shamen on ohjannut se Steve McQueen, siis se takavuosien seikkailuelokuvien kovanaama. En edes tiennyt, että ukko on kuollut yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ja että hän olisi nyt 82-vuotias, jos eläisi. Luulin, että äijä on alkanut vanhoilla päivillään ohjaamaan niin kuin joku Clint Eastwood.

Hämmennykseni oli suuri, kun Shame alkoi pyörimään ja hämmennyin entisestään sen kuluessa. Vasta leffan katselun jälkeen sain tietää kyseessä olevan joku pulleahko musta ukko. Ilmeisesti varsin kyvykäs nuori ohjaajalupaus. Edellistä leffaa, The Hunger, en ole nähnyt, mutta ilmeisen kiitelty raina kuitenkin on kyseessä, kuten tuore Shamekin. Molemmat ovat saaneet 7,6 arvosanaksi imdb:ssä, mitä voi pitää kyllä varsin kovana suorituksena.

Tykkäsinkö minä sitten leffasta? En osaa oikein sanoa. Pornoahan tämä oli, jos tylyjä ollaan. Ja hidastempoista p****aa, jos samalla linjalla jatketaan. Erityisesti mieleen jäi ravintolakohtaus, jossa hiiiiitaaaaasti seurataan treffeillä olevan parin tilausta. Pornon saralta puolestaan löytyy monenmoista menoa, homostelua, threesomea, sukurutsausta, muuten vaan hässimistä ja runkkausta.

Mutta, mutta. Jotenkin silti pidin elokuvasta. Vähän niin kuin Sofia Coppolan elokuvista pitää, vaikkei niissä mitään tapahdukaan. Se jokin siinä kyllä oli.

Kouluarvosana: 8-

P.S. Niin ja hienot oli puitteet. On se New York nähtävä (no nyt tuli paljastettua jo toinenkin aukko sivistyksessä).

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)

Osin omasta, osin yleisön pyynnöstä, Rakkaus on koira helvetistä on täällä taas, puolen vuoden tauon jälkeen.


Omasta pyynnöstä siksi, että huomasimme muistavamme kovin vähän vasta katsomistamme elokuvista ja lukemistamme kirjoista. Jokainen kirja ja useimmat elokuvat ansaitsivat mielestämme jonkunnäköisen merkinnän luku- ja katselupäiväkirjaan. Ei niistä muuten muista mitään.

Yleisön pyynnöstä siksi, että avattuamme puolen vuoden tauon jälkeen rakkaan blogimme huomasimme yllätykseksemme, että sivulla on yhä pari sataa kävijää päivittäin. Joku muukin siis saanee meidän lisäksi päiväkirjastamme jotain irti. Tai ainakin piipahtaa sivuilla huomatakseen, ettei enää tarvitse takaisin tulla. Kuitenkin.

Viimeisin kirja, jonka sain kahlattua läpi, on Miika Nousiaisen Metsäjätti. Opuksen sain synttärilahjaksi, kiitos siitä Ninalle (ja kirjakaupan tädille, joka kirjaa oli suositellut), itse en jostain syystä kirjaan olisi välttämättä tarttunut.

Mikä olisi ollut vääryys. Nousiainen kyllä näpäytti tällaista epäilevää Tuomasta ja näytti Metsäjätillä ansaitsevansa saamansa huomion mediassa. Tämän lukukokemuksen myötä taidan tarttua Vadelmavenepakolaiseen ja Maaninkavaaraankin, jotka jossain tilapäisessä, okei, aika pitkässäkin mielenhäiriössä, ovat jääneet lukematta.

Metsäjätissä kolahti tajuntaan kuinka tärkeä metsäteollisuus Suomelle onkaan ollut. Kyllähän nousu varakkaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on pitkälti puun, jota meillä riitttää, ansiota. Kirja sai myös tajuamaan kuinka kova pala tehtaan sulkeminen pienelle paikkakunnalle oikeastaan on. Pyöriihän siellä kaikki tehtaan varjossa.

Metsäjätti kuvaa ansiokkaasti myös suomalaista sielunaisemaa. Pessimismiä ja lyttyyn lyömistä. Pienet yliampumiset suomalaisen luonteen kuvauksessa olivat vain mieluista luettavaa. Kuten lottoava perhe, joka yhdessä miettii joka viikko lottorivin, mutta jättää lyömättä sen, kun ei se kuitenkaan oikeaan osuisi. Lauantaisin sitten jännätään meneekö veikkaus pieleen ja niinhän siinä käy, että eräänä lauantaina kaksi miljoonaa olisi kilahtanut kassaan, jos vain rivi olisi jätetty luukulle.

Kannustamatta jääneillä tehdastyöläisten lapsillakin kuitenkin on onneksi Suomessa mahdollisuudet pärjätä elämässä, kuten kirjan päähenkilöillä Pasilla ja Jannella. Pasi kiipeää määrätietoisesti kauppakorkeakoulun kautta Metsäjätin johtoportaaseen ja Janne hapuillen kiitellyksi kynäniekaksi.

Masentava kohtalokin mahtuu joukkoon, Mika, jonka motto on 'mikään ei kannata'. Tämä osuus kirjasta masensi, ja olisin mieluusti jättänyt sen lukematta. Semminkin kun mottoa ei tarpeeksi selvästi kumottu kaltaiselleni tarpeettomaan takertujaan.

Mutta muuten oli oikein hieno lukukokemus!

Kouluarvosana: 8 1/2

Tuomas Vimma: Raksa (2011)

Haahuilin pitkään lukematta mitään, kun etsin ja etsin sopivaa kirjaa. Kesken jäi monta klassikkoa; Anna Karenina, Näin puhui Zarathustra ja joitain muitakin joita en edes muista. Kunnes löysin suomalaiset uutuudet uudelleen. Syksy on siitä loistavaa aikaa, että uutukaisia ilmestyy samaan tahtiin sienien kanssa. Ja saa veikkailla Finlandia-voittajaa. Yksi on nyt listalta luettuna, saas nähdä innostaako muutkin (nehän oli jotain naiskirjailijoita kaikki...).

Tuomas Vimmaa ei kai kukaan veikkaillut Finlandia-ehdokkaaksi, eikä syyttä. Hyvää viihdettä kirja silti oli. Ja tutuissa maisemissa Helsingin kantakaupungissa, joten mikäs siinä oli lukiessa. Narttukoira oli kahden luetun Vimman jälkeen teilannut ravintolakriitikkona paremmin tunnetun hahmon täysin, mutta jossain ihme vimmassa kuitenkin kantoi kotiin miehen uusimman tekeleen(!)

Ajattelin olla jalo ja nappasin kirjan ensimmäisenä, tarkoituksenani esilukea se ja kertoa kannattaako siihen tuhlata aikaa. No, minun todettiin suorastaan ahmivan kirjaa, joten vähättelevistä kommenteista huolimatta myös siippani tarttui kirjaan heti kun se vain vapautui. Tiedä sitten kannattiko. Jos ei klassikot syystä tai toisesta uppoa, niin itse voin vilpittömästi suositella kirjaa. Mitään tajuntaaräjäyttävää lukuelämystä on turha odottaa, roskaahan tämä on suoraan sanottuna. Mutta mielekästä sellaista.

Raksaan Vimma on koonnut kommelluksensa ja alan mädännäisyydet yhteen työskenneltyään raksafirmassa projektipällikkönä, tai "proikkarina", kuten alan miehet ja naiset sanoisivat. Kirjassa on muutenkin paljon raksa-alan jargonia ja puhekieltä. Välillä sen määrä häiritsi, mutta koitin lukea kirjaa todella suopein silmin.

Kirjan päähenkilö etsii uutta työpaikka jouduttuaan työttömäksi vilunkipeliä pelanneen raksafirman mennessä nurin. Lopulta kaveri pääsee kahteenkin haastatteluun ja saa valita kehä kolmoselle nousevan parkkihallin valvomisen tai keskustan arvokiinteistöihin erikoistuneen firman väliltä. Vastakkainasettelussa on vieläpä eettisesti epäilyttävä ja rakennusalalla harvinaisen rehti firma, joten valinta on helppo.

Uuden firman pomo on naisimmeinen, vetävän näköinen ja vieläpä samalla aaltopituudella kuin päähenkilö, joten koko kirjan ajan saa vain odotella koska he lopulta löytävät toisensa. Sellaista hömppää.

Kouluarvosana: 7- (että edes miinus erottaa finlandiaehdokkaasta)

Kristina Carlson: William N. päiväkirja

Ensinnäkin kirjan nimi. Mitä... Toiseksi sen aihe. V....a? Miksi kirjan nimi on kirjoitettu väärin? Miksi on kirjoitettu kirja tylsääkin tylsemmästä erakoituneen jäkälätutkijan elämästä?!

Okei, yhtymäkohtia Sartren Inhon päähenkilöön kai on, kuten Parnassossa todettiin. Sen takia kirjasta kiinnostuinkin. Inho oli vaan joskus aikanaan niin ihku. En vaan millään saanut tästä irti mitään sellaista kuin Inhosta. Erakko tiedemies, joo, mutta ihan kuin jokin syvällisyys olisi silti puuttunut kokonaan.

Onhan William N. taidokkaasti kirjoitettu. Hienosti on kirjailija eläytynyt johonkin aivan toiseen maailmaan kuin omaansa. Siitä täytyy nostaa hattua. Mutta kyllä tästä silti se jokin puuttui, jos totta puhutaan.

Sopiva välipala kirja, kun mikään muu ei tunnu uppoavan. Ohut ja helppoa luettavaa (Tai sitten minulta jäi vain huomaamatta se pointti).

Kouluarvosana: 7