Julie Delpy: Ranskalainen viikonloppu (Le Skylab) (2011)

Tyhjästä on paha nyhjäistä, sanotaan. Julie Delpyn Ranskalaisessa viikonlopussa (Le Skylab) ei tapahdu oikeastaan mitään. Ranskalainen suku kokoontuu perinteiseen sukukokoukseen Bretagnen maaseudulle. Syödään ja juodaan, seurustellaan, lapset leikkii ja katselee piirrettyjä. Välillä alkaa satamaan ja siirrytään sisälle, sitten takaisin ulos. Käydään rannalla, nähdään nakuja nakurannalla, lasten limudiskossa ihastutaan ja aikuiset riitelevät politiikasta.

Ainut mikä tuo hieman toimintaa elokuvaan, on avaruudesta tippuvan satelliitin (Le Skylab) tippumisen odottelu. Tästä tulee kyllä paljonkin mieleen Lars von Trierin Melankolia, jossa koko suku on myös koolla odottaen uhkaa avaruudesta.

Tykkäsinkö sitten tällaisesta tapahtumattomuudesta. Täytyy sanoa, että tykkäsin. Delpyn aiemman ohjauksen, 2 Päivää Pariisissa, suhteen olin vielä skeptinen. Jos joku on liian täydellistä, se alkaa jotenkin inhottamaan. Vähän niin kuin Espanjan maajoukkueen peli. Delpy on onnistunut niin näyttelijänä kuin ohjaajana, on kaunis, älykäs, hauska ja mitä vielä. Helpostihan tällainen pistää sapettamaan.

Onneksi pääsin Ranskalaista viikonloppua katsellessani tällaisesta lapsellisuudesta yli ja nautin täysin siemauksin elokuvasta. Olihan siinä sentään sanomaakin. Vaikka perhe usein onkin pahin, on se myös parasta. Rakkautta unohtamatta.


Hyvän mielen elokuva, intellektuellia hömppää.

Kouluarvosana: 8 1/2

David Wain: Wanderlust (2012)

Muutaman mainitakseni, koirien mielestä tämän hetken kuumimpia koomikkoja ovat muun muassa Jonah Hill, Seth Rogen, Jason Segel ja Russell Brand. Myös Paul Rudd kuuluu tähän tärkeään koiria viihdyttävään joukkoon. Miehen tähtihetkiin kuuluu muun muassa sivuosa surffarina Forgetting Sarah Marshall -leffassa.

Uusin Paul Ruddin tähdittämä leffa on David Wainin Wanderlust. Aiemmin Wain on ohjannut tv-sarjoja ja Role Modelsin, jossa näyttelee myös Rudd sekä ärsyttävyydessään rakastettavaksi muuttunut Sean William Scott. Wanderlustin toiseksi tähdeksi on palkattu Jennifer Aniston, jonka voisi kai sanoa menestyneen parhaiten Frendien jälkeen.

Rudd ja Aniston näyttelevät newyorkilaista pariskuntaa, joka ostaa miniatyyriasunnon Manhattanilta vakuuttavien myyntipuheiden jälkeen. George (Rudd) kuitenkin menettää työnsä eikä Lindankaan (Aniston) uusin pingviiniprojekti ota siipiä alleen. Taantumakin syö asunnon arvon, joten sitä ei kannata myydä.

George ja Linda päättävät pakata kamppeet ja muuttaa Atlantaan, jossa pääsisi töihin velipojan firmaan. Roadtrip Atlantaan on ihan hupaa katseltavaa. Kesken ajon alkaa kuitenkin nukuttaa, joten sankarit kääntyvät sivutielle etsimään majapaikkaa. Metsätiellä vastaan kävelee joku hullu ilkosillaan. George ja Linda yrittävät lähteä karkuun, mutta ajavat vahingossa autonsa katolleen.

Naturisti lupaa majoittaa pariskunnan kotonaan, joka osoittautuu hippikommuniksi. Nukkumisen sijaan George ja Linda viettävätkin mahtavan yön vapaa-mielisessä yhteisössä. Aamulla he jatkavat kuitenkin matkaansa Atlantaan velipojan luokse.

Isoveli onkin vain melkoisen veemäinen tapaus ja työkin on kirjaimellisesti paskaduuni. Otettuaan yhteen veljensä kanssa George pakkaa jälleen kamansa ja käskee päiväkännejä Georgen veljen vaimon kanssa vetävää Lindaa tekemään samoin.

Matkalla he päättävät kokeilla josko maaginen hippikommuuni olisi sittenkin heidän juttunsa. Sovitaan pari viikkoa koe-ajaksi ja sen jälkeen päätetään mitä tehdään. Seuraa rauhaa, rakkautta ja rock 'n rollia. Vai luikerteleeko paratiisiin sittenkin käärmeitä?

Mukiin menevää nykykomediaa.

Kouluarvosana: 7 1/2

Bobcat Goldtwaith: God Bless America (2011)

Imdb:stä löytyi tuore komedia, joka oli saanut pisteitä peräti 7,4. Pitihän se katsoa, Koirat kun ovat jo jonkin aikaa olleet kallellaan komedian suuntaan. Kyllä taide-elokuviakin tulee jossain välissä varmaan katsottua ja kirjoitettuakin jotain niistä, mutta nyt mennään näillä.


Bobcat Goldtwaith on se ärsyttävä-ääninen hyypiö Poliisiopisto-leffoista. Näyttelijänuran jälkeen mies on siirtynyt ohjaajanpallille ja on ohjannut muun muassa Robin Williamsin tähdittämän World's Greatest Dad -nimisen elokuvan. Se oli ihan mukiin menevä ja jollain tapaa mieleen jäävä, mutta blogitekstiä siitä ei valitettavasti tullut koskaan kirjoitettua.

Siinä missä World's Greatest Dad oli komediaa/draamaa, Goldtwaithin uusin, God Bless America, lokeroituu komedian ja rikoselokuvan genreihin. Elokuvassa on viiltävää satiiria nyky-yhteiskunnasta siinä missä pysyjen pauketta tien päällä.

Goldtwaith (joka on ohjauksen lisäksi kirjoittanut leffan) kritisoi varsin kärjistetyin esimerkein amerikkalaista todellisuutta lähinnä tosi-tv:n kautta. Piloille hemmoteltu teini suuttuu synttärisarjassa vanhemmilleen saatuaan väärän merkkisen luksusauton 16-vuotis päivillään. Toisessa ohjelmassa (Big Brother?) kissatappelevat nuoret naiset, joista toinen heittää tampoonilla toista naamaan. Idolsia parodoivassa ohjelmassa karmivalla tavalla nuotin vierestä laulava Jonah Hillin näköinen antisankari on yleisön pilkan kohteena.

Näitä yksin murjussaan asuva Frank (Joel Murray) katselee päivät pitkät tekemisen puutteessa. Kun töistä tulee potkut ja aivoista löytyy kasvain, Frankilla ei ole enää mitään hävittävää. Vanha merijalkaväen mies kaivaa pistoolinsa esille ja lähtee tappamaan kuoleman ansaitsevia limanuljaskoita. Kuulostaako tutulta? Goldtwaith nostaakin hattua Taksikuskille, mistä osoituksena muun muassa kuin yksi yhteen menevä kohtaus, jossa Frank on ostamassa aseita hämärämieheltä.

Mukaan matkaan tarttuu nykymenoon myös turhautunut teinityttö (Tara Lynne Barr), jonka kanssa lähdetään rikosretkelle Bonnien ja Clyden tapaan. Matkalla ammutaan tyyppi jos toinenkin. Mukaan mahtuu muun muassa jokaisen leffafriikin unelmakohtaus elokuvateatterissa häiriköivien teinien ampumisesta. Jossain vaiheessa parivaljakon sukset menevät ristiin, mutta loppuhuipennuksessa ystävykset löytävät jälleen toisensa.

Mukavan erilaista elokuvaa.

Kouluarvosana: 8+

Jay & Mark Duplass: Jeff Who Lives at Home (2011)

Jason Segel on yksi Koirien kestosuosikeista. Judd Apatowin leffoista tuttu koomikko on esiintynyt edukseen muun muassa Forgetting Sarah Marshall -nimisessä kuoliaaksinaurattajassa. Jay & Mark Duplasskin ohjaajina pääsevät tällä menolla Koirien helvettiin. Aiemmin heiltä on arvosteltu Cyrus arvostetussa blogissamme. Cyrus oli ihan ok leffa. Siinä ei vain tiennyt oikein itkeäkö vai nauraa.

Jeff Who Lives at Home jatkaa osin samalla linjalla, jossain komedian ja draaman häilyvässä rajamaastossa, sillä erotuksella, että tässä uusimmassa Duplassien leffassa saa ehkä nauraa enemmän kuin itkeä.

Jason Segel esittää hivenen vajakkia pilvipäätä, jolla tosin sydän on paikallaan. Hän opastaa hieman mulkkua veljeään, Kaameasta kankkusesta tuttu Ed Helms, kuinka tunteitaan kuuluu ilmaista, kun avioliitto on vaarassa kariutua kylmyyteen.

Välillä Jeff on turhankin hyväsydäminen ja sinisilmäinen. Hän menee muun muassa veljeilemään ghettoon mustien miesten kanssa ja joutuu tietysti ryöstetyksi (been there, done that, siksi kai sympatiseeraankin Jeffiä).

Tällaiseen tilanteeseen Jeff joutuu lähdettyään seuraamaan kaveria, jonka korispaidassa lukee Kevin. Hänelle kun on soittanut aamulla joku väärään numeroon ja kysynyt Keviniä. Kyllä, tämä saattoi olla merkki jostain. Jeff kun on nähnyt monta kertaa elokuvan Signs. Isänsä kuolemasta asti hän on elokuvan innoittamana etsinyt merkkiä elämänsä tarkoituksesta pienimmistäkin vihjeistä.

Tänä kyseisenä päivänä häntä johdattelee siis Kevin-niminen vihje. Tämä saattaa kuulostaa pilviveikon paranoialta, mutta kuinkas sitten kävikään. Jeff löytää itsensä pelastavana enkelinä paikasta jos toisesta ja löytää lopulta täyttymyksen enteiden etsimisestään.

Viihdyttävää sontaa futiksen välipäiville.

Kouluarvosana: 8 1/2

Larry Charles: Diktaattori (The Dictator) (2012)

Sacha Baron Cohen lukeutuu Rakkaus on koira helvetistä -blogin pitäjien ylpeydellä symppaamiin koomikoihin yhdessä muun muassa sellaisten talentikkojen kuin Adam Sandlerin kanssa. Oli miehen kulloinenkin rooli sitten Ali G, Borat tai Bruno, homma toimii ainakin kotisohvalla yhdessä sipsien ja armollisen mielentilan kanssa. Nämä tämän tyylisuunnan elokuvat on vain osattava erottaa taide- ja tekotaide-elokuvista.
 

Wadiyan amiraalikenraalin, Aladeenin, rinnassa on killutin poikineen.

Uusin Baron Cohenin synnyttämistä hahmoista on kuvitteellisen pohjoisafrikkalaisen Wadiyan diktaattorivaltias Aladeen, joka kurittaa alaisiaan ja kansaansa ailahtelevan mielensä mukaan. Aladeen on hemmoteltu, samaan aikaan sekä länteen että itään kallellaan oleva yksinäinen partanaama. Hahmo ei mielestäni itsessään ole erityisen hauska, koska tässä reaalimaailmassakin tuntuu olevan monia yhtä naurettavia itsevaltiaita.

Elokuvan parhain anti perustuu stereotyyppisille rättipäävitseille, joita (toivottavasti) kukaan ei katso turhan ruttuotsaisesti. Baron Cohenin Aladeen-diktaattori ei ole monivivahteinen elokuvahahmo, jolta voisi odottaa yllätyksellistä kehityskaarta, mutta kaikki muu diktaattorin ympärillä tapahtuva roiskuttelu saa yleisarvosanan kuitenkin positiivisen puolelle. Tuntuu kuin elokuvatiimi olisi valinnut linjakseen estottoman haulikolla ilmaan räiskimisen toiveenaan, että edes silloin tällöin osuisi kohteeseen. Jos katsoja ei ole virittänyt anturoitaan oikeaan moodiin, ei taatusti osu kertaakaan. Jos sen sijaan tajuaa antautua takki auki maalitauluksi, niin silloin voi vitsit upotakin.

Diktaattoria katsoessa vastuu on juurikin katsojalla itsellään. Minulle tämä elokuva oli oiva tapa nollata ja kruunata onnistunut kesäpäivä. Mitähän muuta komedialta voisi edes toivoa?

Kouluarvosana: 8

Steve McQueen: Shame (2011)

Paljastettakoon tietämättömyyteni: Luulin oikeasti, että Shamen on ohjannut se Steve McQueen, siis se takavuosien seikkailuelokuvien kovanaama. En edes tiennyt, että ukko on kuollut yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ja että hän olisi nyt 82-vuotias, jos eläisi. Luulin, että äijä on alkanut vanhoilla päivillään ohjaamaan niin kuin joku Clint Eastwood.

Hämmennykseni oli suuri, kun Shame alkoi pyörimään ja hämmennyin entisestään sen kuluessa. Vasta leffan katselun jälkeen sain tietää kyseessä olevan joku pulleahko musta ukko. Ilmeisesti varsin kyvykäs nuori ohjaajalupaus. Edellistä leffaa, The Hunger, en ole nähnyt, mutta ilmeisen kiitelty raina kuitenkin on kyseessä, kuten tuore Shamekin. Molemmat ovat saaneet 7,6 arvosanaksi imdb:ssä, mitä voi pitää kyllä varsin kovana suorituksena.

Tykkäsinkö minä sitten leffasta? En osaa oikein sanoa. Pornoahan tämä oli, jos tylyjä ollaan. Ja hidastempoista p****aa, jos samalla linjalla jatketaan. Erityisesti mieleen jäi ravintolakohtaus, jossa hiiiiitaaaaasti seurataan treffeillä olevan parin tilausta. Pornon saralta puolestaan löytyy monenmoista menoa, homostelua, threesomea, sukurutsausta, muuten vaan hässimistä ja runkkausta.

Mutta, mutta. Jotenkin silti pidin elokuvasta. Vähän niin kuin Sofia Coppolan elokuvista pitää, vaikkei niissä mitään tapahdukaan. Se jokin siinä kyllä oli.

Kouluarvosana: 8-

P.S. Niin ja hienot oli puitteet. On se New York nähtävä (no nyt tuli paljastettua jo toinenkin aukko sivistyksessä).

Miika Nousiainen: Metsäjätti (2011)

Osin omasta, osin yleisön pyynnöstä, Rakkaus on koira helvetistä on täällä taas, puolen vuoden tauon jälkeen.


Omasta pyynnöstä siksi, että huomasimme muistavamme kovin vähän vasta katsomistamme elokuvista ja lukemistamme kirjoista. Jokainen kirja ja useimmat elokuvat ansaitsivat mielestämme jonkunnäköisen merkinnän luku- ja katselupäiväkirjaan. Ei niistä muuten muista mitään.

Yleisön pyynnöstä siksi, että avattuamme puolen vuoden tauon jälkeen rakkaan blogimme huomasimme yllätykseksemme, että sivulla on yhä pari sataa kävijää päivittäin. Joku muukin siis saanee meidän lisäksi päiväkirjastamme jotain irti. Tai ainakin piipahtaa sivuilla huomatakseen, ettei enää tarvitse takaisin tulla. Kuitenkin.

Viimeisin kirja, jonka sain kahlattua läpi, on Miika Nousiaisen Metsäjätti. Opuksen sain synttärilahjaksi, kiitos siitä Ninalle (ja kirjakaupan tädille, joka kirjaa oli suositellut), itse en jostain syystä kirjaan olisi välttämättä tarttunut.

Mikä olisi ollut vääryys. Nousiainen kyllä näpäytti tällaista epäilevää Tuomasta ja näytti Metsäjätillä ansaitsevansa saamansa huomion mediassa. Tämän lukukokemuksen myötä taidan tarttua Vadelmavenepakolaiseen ja Maaninkavaaraankin, jotka jossain tilapäisessä, okei, aika pitkässäkin mielenhäiriössä, ovat jääneet lukematta.

Metsäjätissä kolahti tajuntaan kuinka tärkeä metsäteollisuus Suomelle onkaan ollut. Kyllähän nousu varakkaaksi hyvinvointiyhteiskunnaksi on pitkälti puun, jota meillä riitttää, ansiota. Kirja sai myös tajuamaan kuinka kova pala tehtaan sulkeminen pienelle paikkakunnalle oikeastaan on. Pyöriihän siellä kaikki tehtaan varjossa.

Metsäjätti kuvaa ansiokkaasti myös suomalaista sielunaisemaa. Pessimismiä ja lyttyyn lyömistä. Pienet yliampumiset suomalaisen luonteen kuvauksessa olivat vain mieluista luettavaa. Kuten lottoava perhe, joka yhdessä miettii joka viikko lottorivin, mutta jättää lyömättä sen, kun ei se kuitenkaan oikeaan osuisi. Lauantaisin sitten jännätään meneekö veikkaus pieleen ja niinhän siinä käy, että eräänä lauantaina kaksi miljoonaa olisi kilahtanut kassaan, jos vain rivi olisi jätetty luukulle.

Kannustamatta jääneillä tehdastyöläisten lapsillakin kuitenkin on onneksi Suomessa mahdollisuudet pärjätä elämässä, kuten kirjan päähenkilöillä Pasilla ja Jannella. Pasi kiipeää määrätietoisesti kauppakorkeakoulun kautta Metsäjätin johtoportaaseen ja Janne hapuillen kiitellyksi kynäniekaksi.

Masentava kohtalokin mahtuu joukkoon, Mika, jonka motto on 'mikään ei kannata'. Tämä osuus kirjasta masensi, ja olisin mieluusti jättänyt sen lukematta. Semminkin kun mottoa ei tarpeeksi selvästi kumottu kaltaiselleni tarpeettomaan takertujaan.

Mutta muuten oli oikein hieno lukukokemus!

Kouluarvosana: 8 1/2