Sami Rajakylä: Pätkärunoilija (2013)

Kun tarttuu kirjaan, jonka kannessa komeilee vaatimaton lavuaarin viemäriritilä ja jonka kirjoittaja on Prisman asiakaspalvelija, ei voi muuta kuin nauraa. Nyt ollaan itse asiassa. Mahtaa olla itseironinen kaveri, pakkohan tämä on lukea! Ja kun lukemaan ryhtyy, ei tee mieli lopettaa ollenkaan.

Tällaiset olivat tuntemukseni törmättyäni Sami Rajakylän Pätkärunoilijaan (2013). Rajakylä on kolmikymppinen, Prismassa duunia paiskiva tradenomi, joka on epäilemättä riipustanut Pätkärunoilijaa kotona työpäivänsä jälkeen päähenkilö Keijon tapaan. Tai ainakin näin haluan sen ajatella. Kirja kertoo Keijosta, nuoruusvuosien ja keski-iän välimaastossa haahuilevasta Kelan asiakaspalvelijasta, joka syvällä sisimmissään tietää olevansa kaunokirjallisen maailman pelastava messias, kunhan vain saisi pään auki kustannusyhtiöön sopimuksen muodossa. Kustannustoimittajat tyrmäävät Keijon käsikset aina vain uudestaan, mutta sekös Keijon latistaisi, ei todellakaan, päin vastoin. Mies on ehkä väärin ymmärretty mutta on hän sentään tuottelias, ja Aukea.netistä löytyy rutkasti kommentoijia hänen runoilleen. Kun joku kauhistelee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Kun joku kehaisee Keijon runoja, mies ottaa oluen. Tämä onkin yksi Keijon ongelmista. Kaljapullonkorkki ei meinaa pysyä kiinni, vaikka Keijon terveyden ja moraalisen rappeuman puolesta niin toivoisi.

Keijo on pätkärunoilija, Kelan ja työttömien lapatossujen arkipäiväinen selkäranka. Keijon elämässä on työ, jossa hän leimaa asuntotukipäätöksiä neulatyynyn näköisille huumehiippareille, koti, jossa voi avata jääkaapista oluen ja tietokone, jonka edessä syntyy syvällisiä ajatuksia. Kaikki ei silti ole reilassa Keijon elämässä: Keijolta puuttuu nainen. Jos saisi naisen, voisi Keijo leimata Kelan hakemuksia onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta kun naista on niin vaikea saada. Täytyy ottaa rohkaisukaljaa, vaihtaa puhdas paita ja jalkautua baarielämään. Siellä Keijo tekee kaikkensa, mutta hameväki on liukasta kuin saippua ja luistelee Keijolta karkuun. Täytyy vielä laihduttaa vähintään kymmenen kiloa läskiä pois. Keijo aloittaa kuntoremontin, jonka osana olevaan ruokavalioon ei kuulu ohrapirtelö Karhun eikä Lapin Kullan muodossa. Kunto kohoaa, paino putoaa, mutta runosuoni menee tukkoon. Mitä Keijolle nyt käy?

Rajakylä muokkaa Keijosta häpeilemättä Bukowskia ihannoivan antisankarin. Keijo rakastaa muun muassa Bukon Rakkaus on koira helvetistä -runokokoelmaa ja yrittää muutenkin yltää esikuvansa tasolle ryypiskelyn mittapuulla. Keijo on lukijan näkökulmasta kotoutettu versio Chinaskista, joka on yhtä lailla sympaattinen ja jolla on paljon samoja piirteitä kuin Kalifornian serkullaan. Rajakylän teksti rullaa mainiosti, ja välillä allekirjoittaneen oli tyrskittävä naurua ja luettava siipalle ääneen katkelmia. Toki muutamat katkelmat, joissa Keijo paasasi yhteiskunnallisia näkemyksiään, vaikuttivat hieman päälle liimatuilta, mutta mitäpäs sillä oli väliä, kun Rajakylä osasi kuitenkin kirjoittaa niistä hauskaan tyyliin. Eikä tällaisen hyymöripläjäyksen päätteeksi kukaan järkevä jaksa nillittää yksityiskohdista.

Suomen Bukowski kotoutettuna ja siirrettynä nykyaikaan voisi hyvinkin olla Keijon lainen pätkärunoilija, joka Itiksen raitteja tallatessaan puntaroi mielessään, kannattaako kadunvarren saluunaan pistäytyä sisään vai jatkaako matkaa kotiin kassissa kolisevien oluttölkkien kera. Oli hauska tutusta Keijon maailmaan, kiitokset siitä Rajakylälle. 

Kouluarvosana: 9

Päivi Storgård: Keinulaudalla (2013)

Päivi Storgård on tähän asti ollut tunnettu television uutisankkurina ja aamu-tv:n juontajana sekä RKP:n poliitikkona. Viime syksynä hän julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla (2013), joten Päiviä voi nykyään tituleerata myös kirjailijaksi. Keinulaudalla on fiktiivinen kuvaus naisesta, joka tietämättään sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Kuvaus "fiktiivinen" on tosin kyseenalainen, sillä  lähes kaikki tarinan piirteet käyvät yksiin Päivin oman elämän kanssa, joten lukijana tarinaan suhtautuminen mielikuvituksena oli erittäin työlästä, miltei mahdotonta. Kyllä päähenkilö, Outi, piirtyi mielessäni täsmälleen Päivin näköiseksi.

No, oli totuuden ja fiktion miksaus millainen tahansa, kertomus Outista oli joka tapauksessa erittäin toimivasti kirjoitettu. Kirjaa oli lähes mahdotonta laskea käsistään ja jokaisen luvun jälkeen oli oitis siirryttävä eteenpäin. Päähenkilö Outi työskentelee television aamulähetyksessä ja herää joka aamu ennen neljää. Unirytmin tai rytmittömyyden johdosta Outi alkaa väsyä ja työn rasittavuuskin saa Outin otteen herpaantumaan. Alkaa kierre, jossa Outi joutuu tsemppaamaan yli sietokykynsä ja aviomies joutuu ottamaan entistä enemmän vastuuta pariskunnan lapsista. Vähäiset unet ja töppäykset töissä saavat Outin pian romahtamaan, ja hän syöksyy altaan depressiiviseen päätyyn. Masentunutta vaimoaan tovin hoivattuaan aviomies suostuttelee tämän hoidon piiriin, mistä alkaa Outin masennuksenhoitojakso. Häntä hoidetaan masennuspotilaana, ja kotvan päästä Outin ryhti paraneekin. Hän saa taas otteen elämästään ja alkaa säätää montaa asiaa samaan aikaan. Tässä vaiheessa siirrytäänkin jo manian puolelle, joka saa Outin hyppäämään lentokoneeseen kesken työpäivän ja suuntaamaan nokan kohti Jyllantia. Siellä pari tuntia vietettyään Outi saa tarpeekseen ja kääntää kurssin takaisin kohti Suomea. Pian onkin jo aika pistää mökin pihamaa kuntoon, ja Outi kyntää kukkapenkissä niin, että itsestä ja lapsesta huolehtiminen jää retuperälle. Maaniset ja depressiiviset kaudet vaihtelevat, ja pian lekuritkin hoksaavat mistä on kyse.

Tarinassa ei varsinaisesti ilmene mitään, mitä kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa tekemisiin joutuneet eivät tietäisi. Keinulaudalla on silti rohkea tarina kerrottavaksi julkisuuden henkilöltä, mutta Päivi on mitä ilmeisimmin sinut sairautensa kanssa, koska hän on näin reippaasti "tullut kaapista" asian kanssa. Sairaus on suhteellisen yleinen, ja omassa lähipiirissänikin löytyy vastaavia Outin tapauksia. Läheisiltä bipolaarin ihmisen kanssa eläminen vaatii paljon, enkä epäile, etteikö joissakin tapauksissa olisi oikeutettua pelastaa itsensä sairaan ihmisen vaikutuspiiristä. Sen verran huimaa tahtoo olla kyyti maniavaiheessa ja lamauttavaa masennuksen aikana.

Kirjallisina ansioina pidän Päivin teoksessa tekstin sujuvuutta. Tekstiä luki oikein mielellään, ja tarina oli kaikin puolin uskottava. Luin jostakin, että Päivi on kirjoittamassa toista kirjaansa, joka ei ole yhtä autofiktiivinen kuin Keinulaudalla. On kiinnostavaa nähdä, minkälaista tarinaa hän seuraavaksi haluaa kertoa. Esikoiskirjan luettuani uskallan hyvinkin tarttua tulossa olevaan opukseen.

Kouluarvosana: 8

Woody Allen: Blue Jasmine (2013)

Ihastuin kymmenisen vuotta sitten Bandits - Pankkirosvot (2001) elokuvassa Cate Blanchettin hahmoon yhdessä Bruce Willisin ja Billy Bob Thorntonin esittämien kidnappaajien kanssa. Woody Allenin uusimmassa Blanchett näyttelee leskirouvaa, johon on vaikeampi hurmaantua.

Toki Blanchett näyttelee hienosti hermoromahduksen partaalla sinnittelevää hersyvää hahmoa. Allen totisesti osaa loihtia neuroottisia henkilöhahmoja vuosi toisensa jälkeen. Ihmetellä täytyy miehen tuotteliaisuutta. Joka vuosi vanhukselta voi odottaa yhtä vuoden parhaimmista elokuvista.

Yleensä Allen on itse esittänyt pääroolia elokuvissaan, mutta on ilmeisesti jo niin vanha, ettei häntä jaksaisi enää katsella. Ehkä on hyvä, että Allen on keskittynyt ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen, ja jättänyt estraadin nuoremmilleen. Sitä paitsi olen purnannut jo aiemmin blogissamme miksei Allen enää näyttele elokuvissaan. Ehkä kestän sen, jos saan sillä ehdolla nauttia vielä hänen elokuvistaan.

Jasmine on siis vastikään leskeksi jäänyt hienostorouva, joka joutuu muuttamaan vaatimattomiin oloihin siskonsa luokse jouduttuaan miehensä kuoleman myötä myös vararikkoon. Jasmine pärjää päivästä toiseen paremmuudentunnollaan - ja jatkuvalla Xanaxien napsimisella. Jasminen mielen hetki hetkeltä nyrjähtäminen on antoisaa seurattavaa, sanottakoon se, vaikka kuulostaisin kuinka oudolta.

Kovaa ja korkealta tippuvan tirkistelystä kiinnostuneille.

Kouluarvosana: 8

Riikka Ala-Harja: Reikä (2013)

Lainasin uutuskirjojen hyllystä novellikokoelman työmatkoille. Helppoa luettavaa puolituntisiin sessioihin, ajattelin. Vai oliko? Yhtä pidempää novellia lukuunottamatta tarinat ovat toki lyhyitä ja siten sopivan pituisia lyhyille lukukerroille. Kepeitäkin ne ovat oikeastaan. Kirjoituksia ihan tavallisesta arjesta, jossa ei ihmeempiä tapahdu.

Mutta mitä sitten oikein tarkoitan. No, onhan Riikka Ala-Harja ollut kahteen kertaan Finlandia-ehdokkaana. Ovatko novellit täynnänsä jotain merkityksiä, jotka ovat luettavissa vain rivien välistä. Ihan niin kuin lukion äikän tunneilla.

Ehkä naakat kellotapulin ympärillä symboloivat jotain. Kuolemaa? Etenkin kun päähenkilö käy tämän jälkeen makaamaan keskeneräiseen hautaan. Mitä raiskio symboloi? (Sain selville, että metsään hakattua aukiota kutsutaan raiskioksi.) Oliko nuoren parin tarina loppu mökkimatkan jälkeen?

En tiedä, taidan jättää merkkitysten tulkinnan Parnassolle ja luen jatkossakin novellini kepeänä ajankuluna ja sellaiseen Ala-Harjan Reikä on omiaan. Teksti tuntuu syntyneen kuin itsestään, jossain hetken hurmassa, ja sellaisessa sitä saa myös lukea.

Jatkoon.

Kouluarvosana: 8 +

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (2013)

Luin jostain, että Riikka Pulkkinen on vaihtanut tyyliä. Onkohan se hyvä vai huono juttu, muistan aprikoineeni. Pidin Pulkkisen Rajasta ja Totasta, joskin Vieras jäi minulta aikoinaan kesken noin puolenvälin kieppeille. Miksi vaihtaa tyyliä, jos entinen tyyli toimii? No, ei auttanut muu kuin tarttua kirjaan Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, ja katsoa itse, mistä on kyse.

Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän on ilmestynyt jatkokertomuksena naistenlehdessä käsittääkseni jo muutama vuosi sitten, mutta viime syksynä se nidottiin yksiin kansiin kokonaisuudeksi. Ja kokonaisuutena se ainakin toimi mainiosti. Suorastaan ärsyttävän mainiosti.

Pulkkisen helmasynti (mukamas!) on aina ollut liika viilaaminen. Pulkkista lukiessani olen koko ajan ollut varpaillani ja sydän kurkussa pelosta, että kohta eteen tupsahtaa armoton moka. Riikka kirjoittaa niin kauniisti ja harkiten, ettei aina uskoisi tekstin syntyneen tavallisen tallustajan kynästä vaan jostain maailmaa suuremmasta olennosta. Vaikka aina jännitän Riikan ja tekstin puolesta, ei mokia ole koskaan tullut vastaan. Aina se homma toimii ja tehoaa. On se ihme nainen!

Tälläkin kertaa alkujännitys meinasi vallata kirjan ensimmäisillä lehdillä, mutta kun huomasin uudenlaisen rentouden Pulkkisen tekstissä, uskalsin lopulta jättää tarkkailun ja heittäytyä tarinan vietäväksi. Ja millainen tarina se olikaan! Hilpeä, surkea, hauska, kepeä, kupliva, kesäinen, lyhyesti sanottuna tyttömäisen ronski. Pulkkinen kertoo tarinan Iiriksestä, koulupsykologista, joka säilyttää työpöydän laatikostossa olutpulloa ja Geisha-suklaata hätätilanteiden varalta. Iiris on harkittu ja koulutettu mutta aina sillä hilkulla, että ulkokuori hajoaa ja nainen muuttuu neidoksi hädässä. Silloin sihahtaa olutpullo ja tekstarit viuhuvat bestikselle ja siskolle. Kerrassaan mainio kaupunkilaisen ja koulutetun hipsterin karikatyyri.

Iiriksen valmiiksi tallattu elämänpolku saa uuden suunnan, kun pitkäaikainen poikaystävä sanoo sayonara ja Iiris joutuu kohtaamaan sinkkuuden karikot ja autuuden. Mukana kulkevat sisko ja siskon poikaystävä, jotka edustavat tarinassa "kypsempiä" elämänvalintoja vakiintumisineen ja lapsenhankintoineen. Heihin sekä naapurissa asuvan mummelin viisauksiin Iiris peilaa tuntojaan ja yrittää löytää tiensä takaisin elämänhallinnan pariin. Viisaudet ammennetaan Kauniista ja rohkeista ja terapiamuotona toimivat överikalliit kenkäostokset kuoharineuvoa-antavien kera.

Pulkkisen kirja on kevyt ja kuitenkin kirjailijalle tyypilliseen tapaan viimeistelty. Sitä lukiessa ei silti tarvinnut pelätä karille ajautumista, ja Iiriksen tarina oli herkullisen harkitun hulvaton. Tällaisia lukukokemuksia kaipaisin tasaisin väliajoin lisää.

Kouluarvosana: 9+

Tommi Liimatta: Rautanaula (2013)

Tommi Liimatalta on arvosteltu blogissamme aikaisemmin Aksel Sunnarborgin hymy (2004), Muovikorvo (2007) ja Nilikki (2009) ja nyt siis Rautanaula (2013). En vain tiedä olenko oikea henkilö tehtävään, siippani nimittäin on diggaillut aikanaan Liimatan musiikkia ja arvostellut blogiimme miehen aikaisemmat romaanit. Päätän lähteä hommaan puhtaalta pöydältä. En lue aikaisempia arvosteluja Liimatasta.

Rautanaula on vallan mainiota viihdettä. Minulla oli taas pieni kausi, jolloin en saanut kirjan kirjaa alkua pidemmälle, mutta sitten löysin taas kotimaisen uutuuskirjallisuuden. Ei ole sen voittanutta. Jostain syystä sellainen uppoaa tässä vaiheessa elämää kuin retkiluistelija heikkoihin jäihin.

Kirjan päähenkilö on Kai Malmirinne, josta puhutaan hieman häiritsevästi, toki hauskasti Kai Malmirinteenä lause toisensa jälkeen. Kai Malmirinne on varsinainen stand up -koomikko. Jokainen repliikki Kai Malmirinteen suusta on vitsiksi tarkoitettu one-liner. Kai Malmirinne on supliikkimies, jota naiset rakastavat. Kai Malmirinne on kaupparatsu, jolla on nainen tai kaksi vähän joka paikkakunnalla.

Tommi Liimatan edellistä romaania lainatakseni, Kai Malmirinne on nilikki, mutta mikäs siinä. Nilikkien edesottamuksia on ilo seurata. Onhan blogimme saanut nimensäkin nilikkien nilikin mukaan.

Vain hieman kirjasta paljastaen todettakoon, että paha saa kuitenkin palkkansa. Aikanaan pidin Bukowskin Postitoimiston nerokkaan yksinkertaista lopetusta parhaana lukemanani lopetuksena, mutta todettakoon tässä, että Rautanaulan lopetus lyö laudalta maailmankirjallisuuden klassikon.

Pentti, alkoholisti, on lopettanut dokaamiseen. Kertoja on miehen tyttö: " Isä sanoi että perhoja ei voi sitoa, jos on ottanut vaikka vain yhden kaljan, koska silmät menee kieroon. Minusta se on aika hyvä syy sitoa perhoja."

<3 p="">
Kouluarvosana: 8 1/2

Peter Franzén: Samoilla silmillä (2013)

Peter Franzénin esikoiskirja Tumman veden päällä on arvosteltu Rakkaus on koira helvetissä -blogissa vuonna 2011, ja se teki silloin allekirjoittaneeseen vaikutuksen. Kun jatko-osa Samoilla silmillä (2013) tupsahti eteen kirjaston best seller -hyllyssä, oli se kiikutettava oitis lainausautomaatille. Olikin jo aika päivittää tiedot pikku-Peten edesottamuksista ja kehityskertomuksesta.

Samoilla silmillä -kirjassa Petestä on varttunut teini-ikäinen, nyrkkeilyä työväentalolla harrastava mopopoika, joka ottaa haparoivia ensiaskeliaan alkoholin ja tyttöjen kanssa. Eletään 1980-lukua, kuunnellaan Dingoa ja tuijotetaan Samantha Foxin julistetta. Teini-ikäinen Pete asuu Keminmaalla pikkusiskonsa Suvin kanssa. Äiti asuu suurimman osan ajasta opiskelijakämpässä Oulussa. Lapset saavat pärjäillä omin avuin keskenään, mitä nyt mummo ja ukki tuovat välillä karjalanpaistia muovirasiassa lasten syötäväksi. Erikoinen järjestely, joka ei taida aivan täyttää nykyajan lastenoikeusstandardeja.

Pete on aito ja rehellinen nuorimies, jonka lapsuuden turvan rikkoi väkivaltainen isäpuoli ja välinpitämätön isä. Pete pärjäilee kuitenkin mukavasti. Hänellä on ystävä Pekka, nyrkkeilyvalmentaja on luotettava aikuinen, isoisä ja isoäiti ovat läheisiä ja huolehtivia sekä onhan Petellä jo melkein-tyttöystäväkin. Ei hullummin, kun ottaa huomioon Peten lähtökohdat.

Tarina on kerrottu Peten näkökulman lisäksi myös äidin ja isäpuolen näkökulmista. Pertti-isä kamppailee elämänhallintansa kanssa ja työstää syyllisyydentunteitaan ja hakee anteeksiantoa. Äiti elää opiskelijaelämää ja etsii miesystävää. Isäpuolen näkökulma oli mielenkiintoinen, sillä hänen edesottamuksilleen halusinkin selityksiä, kun taas äidin miessotkut toivat tarinaan ehkä kaivattua kepeyttä. Kolmen kertojan lähtökohta tuntui mukavalta ja toimivalta.

Mukavinta kirjassa oli murteelliset dialogit. En itse osaa sanoa, oliko murre autenttinsta, mutta uskoisin niin. Herttaisimmat henkilöt olivat ilman muuta Peten isovanhemmat, joita ilman en uskoisi Peten mahdollisuuksiin pärjätä elämässä. Peter Franzén on hyvä kirjoittaja ja muutenkin multilahjakkuus. Jään innolla odottamaan, minkälaisen kirjan hän seuraavaksi julkaisee.

Kouluarvosana: 7,5