Ernest Cline: Ready Player One (2012)

Kaihdan yleensä tiiliskiven kokoisia uutuuksia. Yleensä haluan olla varma, että kyseessä on klassikko, jos sivuja on luettavana satoja. Enkä oikeastaan scifiäkään ole koskaan lukenut. Hävettää tunnustaa, mutten ole lukenut edes Linnunradan käsikirjaa liftareille.

Ready Player One oli kuitenkin poikkeus. Jo kirjan ulkoasu viestitti, että kyseessä on tutustumisen arvoinen opus. Ensimmäiset muutama kymmenen sivua puolestaan antoivat lupauksen laadusta. Tämä olisi yksi sellainen kirja joka olisi ahmittava, vaikka sivuja olisikin enemmän kuin lain pitäisi sallia. Tai oikeastaan en edes ahminut kirjaa, vaan lueskelin hissukseen nauttien toinen toistaan seuraavista oivalluksista. Flaming Lipsin uusin korvalapuista ja Ready Player One on oikein suositeltava yhdistelmä, joskaan vauhti ei ole taattu.

Mitä ne oivallukset sitten olivat? No, ensimmäisenä mieleen tulee oivallusten selitys. Olen aina halunnut kirjoittaa kirjan, jossa jokaista oivallusta seuraisi selitys. Niin, ettei neronleimaus varmasti menisi sivu suun. Ernest Cline oli selvästi oivaltanut tämän.

Mitä oivalluksia Cline sitten selitti? No, kirjahan kertoo siis enimmäkseen tietokonepeleistä. Varsinaista nörttikamaa siis, voisi alkuun ajatella. Mutta kuka kahdeksankymmentäluvulla kasvanut ei olisi pelannut pelejä? Ja toki kirjassa nostalgisoidaan myös muita populaarikulttuurin ilmiöitä ah, niin kauhean kauniilta 80-luvulta.

Niin, ja vastapainoksi vanhojen muisteluille on aimo annos scifiä. En nyt jaksa tarkistaa minä vuonna, mutta lähitulevaisuudessa kuitenkin, valtaosa valveillaoloajasta eletään virtuaalimaailmassa. Jopa koulunpenkkiä voi kuluttaa kotoa käsin. Kyllä, pääosaa esittävät (en voi olla kuvittelematta kirjaa leffana) lukiolaiset. Kirjaa voikin suositella lapsuuttaan 80-luvulla eläneiden lisäksi nykynuorille. Ja miksei muillekin.

Niin, niistä oivalluksista. Kirja on kuin suoraan videopelistä, oli kyseessä sitten virtuaali- tai todelliseen maailmaan sijoittuvat tapahtumat. Esimerkiksi pojan kiipeäminen konttipinoissa toi elävästi mieleen jonkun Donkey Kongin tapaisen kasariklassikon. Ja eikös mielikuva varmistettu vielä oikeaksi selittelemällä oivallus!

Muillekin kuin scifin ystäville, erityisesti kasarinostalgikoille.

Kouluarvosana: 9 1/2

Richard Linklater: Bernie (2011)

Nyt täytyy sanoa, että rima on alitettu uudelta ennätyskorkeudelta. Jack Black pyyhkii lattiaa miten tahtoo 2000-luvun kestosuosikillani Will Ferrellillä.

Kyseessä on siis vakavalla naamalla tehdyt komediaroolit mitä naurettavimmalla habituksella, missä Jack Blackin hautaustoimiston urakoitsija Bernie on uskomaton.

Bernie on Richard Linklaterilta yllättävästä genrestä, aiemmin mies kun on ohjannut muun muassa vakavasti otettavat romanttiset komediat Ennen auringonnousua ja -laskua sekä rajoja rikkovat Slacker ja Waking Life, jotka ovat ehdottomasti tutustumisen arvoisia.

Berniessä käydään dokumentin keinoin läpi koko kylän keskuudessa ihmetystä aiheuttaneesta hautaustoimiston työntekijästä, jota ei voi olla rakastamatta. Mies meikkaa vainajat kauniimmiksi kuin eläessään, laulattaa hautajaisvieraita ja pitää huolta leskistä.

Yhdestä leskestä (Shirley MacLaine), koko kylän inhokista, Bernie pitää turhankin hyvää huolta. Tämä herättää keskustelua "haastatelluissa", joissa yhden roolin vetää muun muassa texasilaisena kyttänä Matthew McConaughey.

Niinhän siinä käy, että kovan ulkokuoren alta paljastuu pelkkä bitch, ja Bernie on neuvoton. Yhtenä kauniina päivänä kaikkien rakastama mies sitten ottaa ja ampuu ämmän. Muille (ja itselleen) ressukka uskottelee rikkaan lesken olevan vain sairaana kuukausi kaupalla. Ennen pitkää valheen on tietysti paljastuttava, mutta jätetään paljastamatta sen enempää elokuvasta (ei siinä, että mitään yllättävää lopussa olisi odotettavissa).

Hienoa, että tällaisia nähdään edes leffafestareilla. Kannattaa kysellä myös hyvin varustelluista videovuokraamoista, tämä kun on ilmestynyt jo dvd:llä.

Kouluarvosana: 7

David Koepp: Premium Rush (2012)

David Koeppin Premium Rush on satoa Rakkautta & anarkiaa -festareilta. Lisää päivityksiä on luvassa lähiaikoina.

Premium Rushin kävimme katsomassa sillä mentaliteetilla, että piti valita joku tiettyyn kellon aikaan esitettävä pätkä. Premium Rushissa oli tuttu näyttelijä, Kolmas kivi auringosta -maineestaan jo päässyt Joseph Gordon Levitt. Lisäksi järkeilimme toimintapläjäyksen näyttävän erityisen hyvältä isolta kankaalta.

Toimintaahan Premium Rush on, eikä oikeastaan mitään muuta. Perinteisistä toimintapläjäyksistä leffa poikkeaa siinä, ettei tässä kaahailla autoilla tahi paukutella pyssyjä. Perinteinen pahis ja hyvis toki löytyvät.

Pääosaa esittää hyvis, Wilee (Gordon-Levitt), joka on polkupyörälähetti Manhattanilla. Eikä Wilee aja mitä tahansa pyörää, vaan jarrutonta fiksipyörää. Ja vauhti huimaa tietenkin päätä, joten läheltä piti -tilanteita riittää tuon tuosta. Esittelytekstissä luvattiin adrenaliinia täydet 90 minuuttia ja sitä riitti. Rystyset valkoisina ja kämmenet hiestä märkinä puristin avokkini kättä koko leffan ajan.

Alan harrastajatkin olivat mehuissaan näytöksessä. Aina kun mainittiin jarrut, kuka niitä tarvitsee, takarivistä ruvettiin elämöimään. Samoin Levittin tehtyä näyttävän tempun. Ja kyllä, käsittääkseni Levitt itse oli pyörän puikoissa ainakin osan ajasta.

Alan harrastajille, miksei muillekin.

Kouluarvosana: 8-

Blaine Harden: Leiri 14 - Pako Pohjois-Koreasta (Escape From Camp 14) (2012)

No niin, seuraa pieni merkintä tämän syksyn ehdottomasti jäätävimmästä lukukokemuksesta. Amerikkalaisen toimittaja-kirjailijan Blaine Hardenin Leiri 14 ei ole mikään kesäisen pirskahteleva picnickirja vaan ihon kananlihalle nostattava dokumentti pohjoiskorealaisen Shin Dong-hyukin ällistyttävistä kokemuksista maailman suljetuimman valtion suljetuimmalla vankileirillä.

Shin Dong-hyuk oli viaton pojannassikka syntyessään pohjoiskorealaiselle vankileirille 30 vuotta sitten vuonna 1982. Totalitaarinen hirmuvaltio ei pidä ketään edes syntymässään viattomana vaan maksattaa sukulaistensa "synnit" kolmanteen polveen saakka, ja aivan kuolemaan asti. Shinin mummonserkunkaima oli siis joskus erehtynyt tekemään jotakin hirveää, kuten varastamaan leivänkannikan tms. (ei tiedetä varmasti mitä), ja näin ollen Shinin vanhemmat kärsivät elämäntuomiotaan vankileirillä numero 14. Poika syntyi vasten vanhempien tahtoa yhteen maan pahamaineisimmista pakkotyöleireistä, ja tuomio oli sitä myöten selvä: Shinin elämä ja kuolema tulisi tapahtumaan vain ja ainoastaan kärsimyksen täyttämän aitauksen sisäpuolella.

Shin viettää elämänsä ensimmäiset 23 vuotta riivaavassa kurjuudessa, jossa kuolema ja kidutus ovat arkipäivää. Shin oppii kielimään omista vanhemmistaan ja vakoilemaan muita vankeja saadakseen vartijoilta ruokaa silloin, kun päivittäinen ruokavalio koostuu lähinnä lehmänlannan seasta löytyneistä sulamattomista maissinjyvistä. Poika ei opi tuntemaan sellaisia käsitteitä kuin rakkaus tai vapaus, eikä tiedä leirin ulkopuolisesta elämästä käytännössä yhtään mitään.

Verrattain myöhään Shinille valkenee, että vartioiden tuolla puolen vietetään sellaista elämää, johon eivät kuulu silpominen eivätkä teloitukset. Ajatuksena pako leiriltä on täysin utopistinen, mutta Shinin päässä ei ole pian muuta vaihtoehtoa. Kukaan ei ole aikaisemmin onnistunut paossa, ja tuskin Shinkään onnistuu; silti sähköaitaan käristyminen on paikalleen jäämistä parempi kohtalo.

Kirja kertoo paitsi Shinin traagisesta elämästä, myös Pohjois-Korean järkyttävästä diktatuurista yleisemmällä tasolla, ja Harden onnistuukin vetämään monta lankaa solmuttomalle kerälle. Kuvaus ei jää  yksisilmäiseksi, vaan monen näkökulman esittely tuo lukukokemukseen ansaitun luottamuksen. Lukija voisi jopa pitää kirjasta, jos vain sisältö olisi toisenlaista.

Shin Dong-hyuk on ensimmäinen pohjoiskorean vankileirillä syntynyt ihminen, joka on onnistunut pakenemaan leiriltä. Sadattuhannet muut kärsivät tänäkin päivänä järjettömällä tavalla vastaavilla kuolemanleireillä, jotka Amnesty Interantionalin tutkimusten mukaan vain kasvavat vuosi vuodelta.

Katsokaapa Googlesta satelliittikuvia. Siellä näkyy, mistä Shin on paennut.

Shin Dong-hyuk on muuten parhaillaan Helsingissä. Näin hänet tänään kirjan suomennoksen julkkareissa, ja täytyy sanoa, että miehen silmät olivat todella vakavat.

Kouluarvosana: 10

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni (2011)

Aina välillä on oltava vastarannan kiiski, varsinkin jos siihen tuntee olevan tarvetta. Wolfram Eilenbergerin Minun suomalainen vaimoni on saanut pelkästään positiivisia arvioita eri blogeissa, joten postaanpa vaihtelun vuoksi päinvastaisen arvostelun.

Minun suomalainen vaimoni on siis saksalaisen näkemys suomalaisesta vaimostaan ja tämän kotimaasta. Muualla on kiitelty kuinka Eilenberger selvästi rakastaa kumpaakin. Itse en taas vakuuttunut tästä ollenkaan.

Alkuun kirja tuntuu hauskalta. Eilenberger huomioi hyväntahtoisesti suomalaisia omituisuuksia. Puolessa välissä kaikki kuitenkin muuttuu. En tiedä muuttuiko joku minussa, aloinko saamaan tarpeeksi tästä jankutuksesta, vai muuttuiko kirjailijan asenne suomalaisia kohtaan. Hyväntahtoisuus oli yhtäkkiä mielestäni poissa ja asenne Suomea kohtaan muuttui vihamieliseksi.

Aluksi stereotypioilla mässäily tuntui toimivan. Sitten alkoi tuntua siltä, etteivät ne edes pitäneet paikkaansa. Tuskin Suomi ainoa maa on, jossa kotimaan uutiset luetaan ensin ja urheilutuloksissa kerrotaan kotimaisten urheilijoiden edesottamukset. Ja onhan se nyt ihan hassua, ettei ulkomaalaisten näyttelijöiden työtä raiskata dubbaamalla päälle jonkun suomalaisen urpon ääni. Siis että tekstityksestä pitää lukea vuorosanat. Härregud!

Sitäpaitsi mistä ihmeen agraari-Suomesta nämä stereotypiat on otettu? Jotain vanhojen ihmisten mökkirituaaleja kuvataan sivukaupalla. Paljon mielenkiintoisempaa mielestäni olisi ollut kuvata miltä tämän päivän kaupunkilaiset näyttäytyvät ulkomaalaisen silmiin. Käsittääkseni suurin osa ihmisistä asuu tätä nykyä Suomessakin kaupungeissa. Tottakai vanhat ihmiset puhuvat perunasta, jos suunsa aukaisevat. Sitä paitsi kirjailija myöntää, että niin hänenkin vanhempansa puhuvat.

Niin, ja entäs kun joku haluaa puhua kirjailijasta itsestään. Voi sentään, kun täytyy siis ihan aina puhua kaikista itsestäänselvistä saksalaisiin liittyvistä stereotypioista. Okei...

Eikä siinä kaikki. Mikä pahinta, kirja aiheuttaa paikoin myötähäpeää. Pahin synti mitä kirja voi tehdä... Opiskelija-aikaiset muistelot olivat noloja. En tykännyt kirjan rakenteestakaan. Punainen lanka on kirjailijan ja tämän vaimon häät, joita valmistellaan ja vietetään. Tämän tästä hypitään kuitenkin sekavasti takaumiin. Töksähtely häiritsi.

Ja sitten se suomalainen vaimo. Ihan niin kuin Suomeakin kohtaan, en ollut enää puolen välin jälkeen ollenkaan varma kirjailijan rakkaudesta häntä kohtaan. Minkä ihmeen takia nain tällaisen mastodontin tällaisesta junttimaasta, kun muitakin olisi ollut varmasti tarjolla. Että sellainen rakkaudentunnustus. Voin toki olla väärässä, niin monet olivat asian kuitenkin tulkinneet päinvastoin.

No, väärin tulkittu, mene ja tiedä.

Kouluarvosana: 6

DJ Stalingrad: Eksodus (2012)

Rankkaa tavaraa tämä DJ Stalingradin Eksodus. Mieleen tulee väistämättä Anthony Burgessin Kellopeliappelsiini ja William Burroughsin Alaston lounas.

Melkoiset nimet samassa lauseessa mainittuna. Tosin Burroughs ei meikäläisen mainitsemana välttämättä nouse ansioksi, sillä en Alastonta lounasta ole koskaan saanut loppuun asti luettua. Nisti ja Hämy upposivat toki kuin venäläisen anarkistin sormi fasistin silmäkuoppaan.

Burgessiin vertaaminen onkin sitten ylisanoja allekirjoittaneelta. Kellopeliappelsiini vain jää kovin kesyksi Eksodukseen verrattuna.

Eksodus on täynnä ultraväkivaltaa ja... niin, väkivalta kirjasta päällimmäisenä jää mieleen. Anarkistipunkkarit Neuvostoliiton jälkeisessä Venäjässä vetävät päänsä täyteen erilaisilla aineilla ja tappelevat. Tappelevat poliiseja, natseja, futishuligaaneja ja toisiaan vastaan. Välillä tapellaan Moskovassa, välillä Valko-Venäjällä tai Prahassa.

Kirja koostuu katkelmista sieltä täältä, eikä oikein muodosta kokonaisuutta. Siitä Burroughskin mieleen tuli. Aluksi en pitänyt tyylistä, mutta näin jälkeen päin ajateltuna kai se oli tyylikeino siinä missä muutkin. Ehkä kerrontatapa kuvasi päähenkilöiden sekavaa ja pirstaleista elämää tjsp. Ehkä katkonaisuus oli ainoa oikea tapa kuvata tällaista genreä.

Tulipahan tutustuttua sellaiseenkin kulttuurin alalajiin, vaikken välttämättä sitä kovin glorifioisikaan. Eipä taida itse kirjoittajakaan. Hän elää tätä nykyä kuulemma rauhallista elämää antropologina ja kustantajana Suomen Tampereella.

Jos kiinnostaa kurkata todelliseen ug-meininkiin, suosittelen.

Kouluarvosana: 7 1/2

Ville Hänninen, Juri Nummelin & Elina Teerijoki: Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa (2008)

Tällä kertaa lukuvälipalana oli Ville Hännisen, Juri Nummelinin ja Elina Teerijoen kirjoittama vuonna 2008 julkaistu Retrovauvat - Suomalaista lasten historiaa.

Kirja on pieni ja pehmeä, aivan kuin vauvan peppu. Todella söpö kapistus tuo kirja, mutta ehdottomasti vaatimaton ns. tietokirjaksi. Kyseessä lieneekin eräänlainen selailukirja, joka on tehty ennemmin fiilistelyyn kuin varsinaiseksi tieto-oppaaksi. Sellaisena Retrovauvat on oikein mukava hankinta esim. lahjaksi vauvaperheelle.

Käsiteltäviä teemoja kirjassa ovat mm. synnytys kautta aikain (saunasta synnytyssaleihin), muutokset kasvatus- ja kurinpidollisissa asenteissa, ruokailu, lelut, lastenohjelmat (tässä välissä on hyvä muistaa Elävän arkiston tarjonta), nimen antaminen lapselle ja tietysti vauvamuoti.

Kirja sisältää liikuttavia kuvia menneiltä vuosikymmeniltä ja siltä ajalta, jota tavataan kutsua retroksi juurikin lastenvaatetuksessa, eli siis 70-luvulta. Itseäni kuitenkin sykähdytti tällä kertaa eniten kuvaukset 80- ja 90-lukujen lastenvaatetuksesta eikä vähiten sen vuoksi, että esimerkiksi seuraava kuvaus voisi ihan hyvin olla vuoden 2012 lastenvaatekatalogista tms.

Päiväkotivaatteiden ykköseksi 1980-luvulla noussut collegepuku on monen lapsen suosikkivaate ja tyylistä tarkan vanhemman kauhistus. College pääsi niin vaatetehtaiden kuin kotiompelijoidenkin suosioon ja syrjäytti vaikeammin ommeltavan joustofroteen. Collegen kanssa yhdisteltiin joustinneulosta eli resoria.
Usein collegepuseroon lisättiin väripalkkeja toisen värisestä collegesta, mutta yhä suosituimmiksi nousivat painokuvalliset vaatteet. Disney-hahmojen, autojen, muumien ja eläinten kuvat ilmestyivät paitoihin.
Lasten vaatetukseen vaikutti myös aikuisten sporttimuoti. Kapeita vaatteita alettiin pitää epämukavina, ja tilalle tulivat puvut, joihin olisi mahtunut kaksikin vauvaa rinnakkain.
--- Herkemmän tyylin ystäville sopi Laura Ashley -tyylinen kukkaishenki. Roosan- ja persikansävyiset kukkaröyhelöt puettiin kuitenkin lähinnä juhliin. Vauvan juhlava asu saattoi olla myös harlekiinihenkinen. Röyhelöt olivat tyttöjen muodin ykkösjuttu siinä määrin, että vyötäröröyhelöitä ilmestyi 1990-luvun mittaan jopa talvihaalareihin.

Näitä haluamme taas...

Juuri tällä viikolla kannoin kotiin Henkkamaukasta tyttärelleni mintunvihreän vekkihameen. Mitä muutakaan se olisi kuin ehtaa kasari-ysäriretroa. Olen lasten vaatimuksesta antanut periksi myös printtipaitojen suhteen ja puolestani pikkulapset saavat remuta Disneyn kuvittamissa vaatekappaleissa aivan vapaasti. Oman näppituntumani mukaan lastenvaatteissa tehdään taas paluuta lapsellisempaan suuntaan pitkän pikkuaikuisstailin jälkeen. Vyötäröröyhelöitä en silti enää soisi toppahaalareihin tulevan.

Kirjalle on vaikea antaa arvosanaa, sillä vaikka sen sisältö on suppeahko, on se artefaktina ihanan suloinen, ja voisin mielihyvin säilyttää sen omalle jälkipolvelle muistona.