Theodore Melfi: St. Vincent (2014)

Theodore Melfi (ei aiempia elokuvia joihin viitata) on tehnyt Bill Murraylle täydellisen roolin = pääsee näyttelemään itseään. Osa oli alunperin kuulemma kirjoitettu Jack Nicholsonille, mutta Murray vanhana ilkeänä juoppona käy koiralle aivan yhtä mainiosti.

Vincent (Murray) saa naapurikseen yh:n ja tämän koululaispojan, jonka iltapäiväohjaajaksi Vin ajautuu rahapulassaan ja sattuman oikusta. Vin muistuttaa erehdyttävästi erästä toista vanhaa likaista miestä laukkakisoineen, räkälöineen ja yön naisineen.

Koska Vin ei välitä yhteiskunnan säännöistä, ottaa hän holhokkinsa mukaan kaikkialle missä käy. Naapurin setä ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti paha, vaikka tutustuttaakin kuoripojan milloin mihinkin paheeseen. Siinä sivussa mies tekee nimittäin paljon hyviäkin tekoja, jotka jäävät rujon ensivaikutelman alle.

Hieman siirappisesti Oliver (jota näyttelee ihmeellisen vaivattomasti Jaeden Lieberher, katsotaan onko nimi hyvä muistaa) tekee koulussa esityksen Vincentistä, kun aiheena on pyhimys, jonka tunnet. Ehkä pinnan raaputtamisessa on jokin opetus, en tiedä.

Ihmelapsen lisäksi elokuvaa kantaa hienot näyttelijät kautta linjan. Melissa McCarthy saa ansaitsemansa isomman roolin. Naomi Watts näyttelee venäläistä tankotanssijaa niin vakuuttavasti, etten tajunnut kyseessä olevan Watts vasta kuin krediiteistä. Niin, ja Murray: Kuka tekisi leffan, jossa "Bill f****n' Murray" pääsisi näyttelemään Henry Chinaskia!?

Kouluarvosana: 8 1/2

Tommi Liimatta: Jeppis (2014)

Paljon ehti virrata vettä Pohjanmaan joissa kun Tommi Liimatta nousi marginaalista Otavan kansikuvapojaksi. Vielä edellisen romaanin, Rautanaulan, kannenliepeeseen lainauksia haettiin niinkin kaukaa kuin Rakkaus on Koira Helvetistä -blogista. Axel Sunnarborgin hymy, Muovikorvo ja Nilikki eivät varsinaisesti olleet koko lukevan maan huulilla, ainakaan muutama vuosi ilmestymisensä jälkeen, jolloin Koira Helvetistä ne arvosteli.

Jeppis valikoitui totta kai Koirienkin arvosteltavaksi, vaikka kovasti valtavirtaa vastaan koitammekin uida. Ehkä kaupallisuuteen vedoten Jeppis olisikin helppo tuomita. Yritän kuitenkin olla rakentavampi kritiikissäni.

Ensinnäkin, kuten takakannessa sanotaan, "Jeppis on jotain niin hurmaavan itsestäänselvää, että sellaisen puuttuminen kirjallisuudestamme ei ole edes ihme". Aihe on toki mahtava, mutta koululaisen elämään olisi kuitenkin kaivannut edes hiukan draamaa. Olisiko sittenkin pieni nilikkiys tehnyt kirjasta särmikkäämmän? Vaikka ajatus ihan tavallisesta arjesta on kunnioitettava, todellisuudessa sellaisen lukeminen on oikeastaan tylsää.

Toinen kritiikin kohde on, ettei kirjaa ole kerrottu oikeastaan koululaisen näkökulmasta. Tuntuu, että kertoja on kaikkitietävä aikuinen. Tiedän, että knoppitiedoilla haettin pikkuvanhaa päähenkilöä, mutten täysin sulattanut valintaa, olkoonkin, että nörttiys on nykyään kaiketi muodikasta.

Kolmas nillityksen aihe on ytimekkyys. Tuntui, että kannen liepeessä hehkutettu tekstin tiivistyminen entisestään oli viety liian pitkälle. Ehkä kaikkea ylimääräistä ei olisi sittenkään kannattanut karsia pois.

Näin pinnalle päässeen kirjailijan kelkasta lienee muodikasta hypätä tässä vaiheessa pois.

Kouluarvosana: 7

Matthew Weiner: Are You Here (2013)

Matthew Weinerin Are You Here alkaa tavallisena stoner-komediana, mutta kasvaa henkilöidensä mukana aikuiseksi. Jotkut eivät tästä ehkä pidä, eihän Owen Wilsonia ole ennen nähty sohvalla lojuvana pilven pössyttelijänä, mutta minusta elokuvasta teki muistettavan juuri henkilöiden muutos, minusta parempaan.

Koska ennen pajauttelua ihannoivissa Hollywood-hömpissä on myönnetty kunnianhimottomalla aikamiespojalla olevan huumeongelma? Zach Galifianakisin esittämällä hepulla on sen lisäksi bipolaarinen oireyhtymä, mutta eihän hän lääkefirmojen suurta huijausta, kemikaaleja suostu ottamaan. Sehän tappaisi kaiken luovuuden hänessä, onhan hänellä luovia ideoita vailla vertaa.

Kun jokainen Jumalaa myöten on sanonut hänen ajatusten olevan harhaisia ja että olisi aika aloittaa lääkitys, mies lopulta suostuu siihen. Pian elämä voittaakin ja hän ajaa "antisosiaalisen" partansa ja sopii välinsä siskonsa (bitchin roolin vetävä Amy Poehler) kanssa ja aloittaa uuden bisneksen. Owen Wilsonin esittämä kaverikin luopuu päihteistä ja saa palkinnoksi valaistuneen kaunottaren. Ei huono diili.

Sisäpiirin vitsejä pilven pössyttelystä odottaville pettymys.

Kouluarvosana: 7 1/2

David Wain: They Came Together (2014)

Ihqudaat Amy Poehler ja Paul Rudd romanttisessa komediassa. Hetkinen, alkaapas elokuva tökerösti. No, sallittakoon, ehkä tämä tästä. Mitä v....a? Eihän kukaan voi tehdä näin huonoa elokuvaa. David Wain on ohjannut kuitenkin ihan normaalin rajoissa olevia komedioita kuten Wanderlust ja Role Models. Eiss... Miten Rudd ja Poehler voivat näytellä vakavalla naamalla näin imbesillissä elokuvassa.

Hetkinen...! Hehhee, vitseistä jotkut ovat jopa niin huonoja, että ne naurattavat! Useimmat eivät ole edes riittävän surkeita. Jättävät ihmettelemään kuinka tällaista roskaa voidaan tehdä. Hetkinen, onko tässä takana joku vuosisadan vedätys, jota en tajua. Ajattele, ajattele... Enhän ole nähnyt näin ala-arvoista komediaa sitten..., sitten Leslie Nielsenin!!! Jaa, tämähän on parodia, parodia romanttisista komedioista, sellaisista joiden pääosassa voisi nähdä Poehlerin ja Ruddin kaltaisen söpön parin.

Onpas romanttiset komediat tosiaan kömpelöitä, kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Ja miksei komedioissa laiteta kokonaan överiksi, kun kuitenkin flirttaillaan vessahuumorin kanssa. Miksei Halloween-juhlissa, sanotaan vaikka Ozissa linnakundia näytellyt kovanaama, voisi paskoa supersankarin pukuunsa, kun ei saa tyköistuvaa kokohaalariaan auki, ja näyttelisi sen jälkeen vaihtaneensa asunsa kylpytakkiin ja suihkumysyyn, koska haalarissa tuli kuuma ja kuka helvetti on käynyt paskomassa siihen!

Silläkin uhalla, että menetämme viimeisetkin lukijat:

Kouluarvosana: 7-

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet (2012)

Astelin jokin aika sitten pokkareita myyvään liikkeeseen aikeissani ostaa jotakin viihdyttävää plärättävää työmatkoille. Silmäiltyäni chick lit -hyllyn totesin, ettei tarjonta vakuuttanut. Olin jo poistumassa kaupasta tyhjin käsin, kun jäin vielä tutkimaan oven viereen pinottuja kirjoja. Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (2012) pyysi selvästi minua lukemaan takakantensa, ja kerrankin voin sanoa, että olin törmännyt takakansitekstiin, joka vakuutti minut ostamaan opuksen, josta en ollut aiemmin kuullut halaistua sanaa. Myyntipuheessa todisteltiin, että olin ostamassa hykerryttävän hauskaa lukuelämystä, jonka pääosassa seikkaili keski-ikäinen ruotsalaisnyhverö, jonka tasaiseksi tallattuta polkua järkyttävät yllätyspotkut töistä ja ex-temporematka Intiaan. Ostin kirjan.

Jos nyt ei aivan hykerryttävä niin ainakin jollakin tapaa hellyttävä tarina Göran Borgista tässä Bergstrandin kirjassa kuoriutuu. Göran on viittäkymppiä lähestyvä, töitä kaikin keinoin kartteleva konttorirotta, joka laskee minuutteja ja päiviä kahdeksan vuotta sitten tapahtuneesta avioerosta. Göran ei päätä mistään itse, edes hiuskampauksestaan, joten kaikkien onneksi Göranin pomo tarttuu härkää sarvista ja antaa Göranille potkut. Kultaisen kädenpuristuksen turvin Göran lähtee ystävänsä kannustamana lomalle Delhiin, eikä matkasta tietenkään tule pelkkä turistihöntyily vaan Göranin elämän radikaalisti muuttava odysseia.

Bergstrand taluttaa näyttämölle Göranin, kiltin ruotsalaismiehen, Yogin, vekkulin delhiläisen bisnesmiehen, joka osaa selittää tilanteet parhaaksi pseudohindiläisittäin, Yogin kärttyisen ammavanhuksen sekä kauneussalongin johtajattaren, Preetin, johon Göran ennalta-arvattavasti ihastuu. Tarina on selvää chick littiä miehen kynästä. Henkilöhahmot ovat ontohkoja, eikä Göranin ja Preetin rakkaussuhdetta pysty pyhä erkkikään käsittämään. Miksi hahmot toimivat niin kuin toimivat, jää hataralle järkeilylle, mutta se ei haittaa, sillä kirjassa pusketaan koko ajan uusiin tilanteisiin, jolloin vanhoja kysymyksiä ei jouda juuri ihmettelemään. Viihdyttävyyttähän tällä tarinalla todennäköisesti haettiinkin. On mukavaa, kun solmut aukeavat kuin itsestään ja ratkaisut ongelmiin kärrätään kulman takaa esimerkiksi vekkulin delhiläisen bisnesmiehen toimesta.

Delhin kauneimmat kädet on (ruotsalaisen) miehen kirjoittama kirja, joka on häpeilemättömän viihteellinen. Se on sellaisenaan mukavan rehellinen. Suomalaisen kirjoittamana huumori olisi ollut väkisinkin vähintäänkin mustaa. Kertomus oli nautittavan kertakäyttöinen, juuri lajityypilleen ominainen ja siten kaiketi onnistunut.

Kouluarvosana: 7

Ron Currie Jr.: Juniorin erikoinen elämä (Everything matters!) (2011)

Juniorin erikoinen elämä tarjoaa kannenliepeen mukaan vaihtoehdon iänikuiseen harmaaseen kyllästyneille lukijoille. Ron Currie Juniorin luvataan kirjoittavan uskosta, toivosta ja rakkaudesta upeammin ja taianomaisemmin kuin muiden ja kirjan rakennetta kuvataan epätavalliseksi ja viimeistellyksi.

Kaikkea tätähän kirja myös tarjosi. Uskoa ihmiskuntaan omaperäisellä kerrontatekniikalla valavan kirjan luulisi sulattavan meikäläisen kuin kynttilän joulupöydässä. Miksi en sitten pysty kehumaan kirjaa kuin kustantajaa lainaamalla?

En tiedä, ehkä siksi, että luin vastikään David Foster Wallacen nyrjähtäneellä tyylillä kerrotun tajunnanräjäyttäjän. Ehkä siksi, että olin menettänyt neitsyyteni vaihtoehtoisten elämien fantasioille jo elokuvassa Mr. Nobody. Ehkä Juniorin erikoinen elämä piti sisällään paikallaan junnaavia ja tarpeettomilta tuntuneita vaiheita, kuten Juniorin tyttöystävän yliopistovuodet ja raajattoman kaverin katkeran elämän. Ehkä elämän kaavaa ei ollut osattu hyvästä yrityksestä huolimatta selittää tarpeeksi hyvin. Ehkä en vain tajunnut.

Ei sittenkään niin uniikista otteesta ja kaiken kattavan selityksen puutteesta huolimatta löytö uutuksien hyllystä unohdettavien aarteiden joukkoon pölyttymään joutuneiden joukoista.

Kouluarvosana: 8 1/2

Marja Björk: Mustalaisäidin kehtolaulu (2014)

Mustalaisäidin kehtolaulu (2014) on viides Marja Björkin kirjoittama romaani. Olen jostain syystä ajautunut lukemaan ne kaikki ilmestymisjärjestyksessään. Pelkästä ajautumisesta ei kai silti voi puhua, sillä Björkin tuotoksissa on aina ollut jotakin kutkuttavan vaivatonta ja kiinnostavaa, niin että seuraavaksi ilmestyvään romaaniin on aina ollut tarkoituksellinen mielenkiinto.

Rakkaus on koira helvetistä -blogissa on Björkiltä arvioitu ainoastaan Puuma, joka, kaikella kunnoituksella, ei mielestäni ole lainkaan Björkin parhaimmistoa. Posliini ja eritoten Prole sen sijaan ovat!

Ja nyt siis myös Mustalaisäidin kehtolaulu. Björk on tunnettu siitä, ettei hän todellakaan kaihda arkaluontoisiin aiheisiin tarttumista. Päin vastoin tuntuu siltä, että kirjailijan antennit tarttuvat mitä sensaationahkuisimpiin uutisotsikoihin, joista tämä alkaa kehitellä itselleen kirjoitettavaa. Ja tämän lisäki vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on paljon omakohtaista elämänkokemusta, joista on hyvä ammentaa. Sitä paitsi Björk osaa nimenomaan pyöräyttää hyvistä aineksista kirjallisesti maukkaita keitoksia, joiden lukeminen on mitä miellyttävintä.

Mustalaisäidin kehtolaulu tarttuu aiheeseen, johon ei kannattaisi tarttua. Romaniperinteiden käsittelyä varten on tavallisesti ollut hyvä varautua silkkihansikkain. Björk, joka ei kaihda riskejä, nostaa kissan pöydälle ja "paljastaa" mustalaissuvun kertomuksessa kaikki puolet. Saaga alkaa Sikristä ja Väinöstä, verraitan edistyksellisestä romanipariskunnasta, joka haluaa perheelleen pysyvän torpan loppumattomalta näyttävän kiertolaiselämän pelastukseksi. Sikri synnyttää joka vuosi lapsen, joista vanhin tytär Marita alkaa kuljettaa kertomusta eteenpäin. Marita haluaa elämältään muutakin kuin lastentekoa, kerjäämistä ja kauppaamista ja huushollin puhtaanapitoa. Marita haluaa käydä koulua.

Sikri, Väinö ja Marita ovat kirjan sympaattiset henkilöhahmot, jotka joutuvat kohtaamaan ei niin sympaattisia sivuhenkilöitä. Vaikka kulttuurin erikoislaatuiset tavat eivät olekaan tätä päivää ja paljon kritisoitavaa löytyy, ihmiset ovat kuitenkin samanlaisia kulttuurissa kuin kulttuurissa.

Björkin tarina romanisuvun kehityskaaresta olisi voinut päättyä siirappisesti ja ehkä epäuskottavasti. Kirjan puolivälissä ehdin jo pelätä, että Björkin kynnet ovat tylsistyneet, mutta pelkoni oli turha. Kyllähän Björkiltä löytyi taas mukavasti uskallusta käsitellä teemaa joka suunnasta, ei vain hymistellen.

Björkin kirjoitustyylissä on jotain todella miellyttävää ja viileää. Toteavaa. Pidän siitä, ja tekstin lukeminen on suuri nautinto. Marja Björkin kirjoissa yhdistyvät mielenkiintoiset teemat sekä hiotun pelkisetty kirjoitustyyli. Voi kai huoletta sanoa, että Mustalaisäidin kehtolaulu on ehkä Björkin parhain hengentuotos. Kuten aina kirjailijan teoksen luettuani ihmettelen, mitähän seuraavaksi on luvassa.

Kouluarvosana: 9